Lue keskustelun säännöt.
Väsyminen koiranpentuun
24.11.2017 |
Uskaltaakohan tästä aiheesta sanoa sanaakaan ilman, että saa kuraa niskaansa... Haluan nyt kuitenkin kysyä onko muilla koiran omistajilla tullut väsymistä ja suorastaan epätoivoa oman koiran kanssa?
Meillä on nyt 10 kk ikäinen koiranpentu ja olen henkisesti ihan loppu. Pentu on kasvattajan meille valitsema ja yksilö, jonka piti sopia lapsiperheeseen oikein hyvin. No, kyllä pentu on mitä ihanin perheenjäsen neljän seinän sisällä, mutta kun astutaan ulko-ovesta ulos niin on kuin eri koira. Koira haukkuu kaikki ohikulkijat, vastaantulijat jne. Säikkyy kaikkea mahdollista ulkona muutenkin. Etenkin pikkulapsia pelkää ja lapset koiraa, kun koira räkyttää ja tempoo hihnassa. Inhoan noita tilanteita ja päivä päivältä tunnen miten oma mieliala laskee ja tulee ihan sellainen olo, että eipä tässä ole mitään tehtävissä. Sitä vain en ymmärrä, että miten näin "heikkohermoinen" koira on annettu lapsiperheeseen ensimmäiseksi koiraksi. Syytä on tietysti meissäkin, kun emme varmasti osaa kouluttaa koiraa oikein, mutta tosi asia on myös se, että hermorakennetta ei voi muuttaa. Surullista kaikkien kannalta tämä tilanne enkä tiedä mitä tehdä. Kouluttaja on ollut apuna, mutta muutoksia ei ole juurikaan tullut.
Kommentit (79)
Vierailija kirjoitti:
Noin nuori koira, ei mitään hätää. Itselläni on ollut useampia shelttejä, ja urokset varsinkin on usein ihan häsliä 1,5-2 vuoden ikään. Itse en jaksa siitä edes stressata enkä tapoja pois kouluttaa, kun tiedän että iän myötä rauhoittuvat itsestään.
Esim. mun nyt 11 kk vanha sheltti. Haukkuu hihnassa joka ainoan ihmisen tai koiran. Jos sen päästää irti ja se näkee koiran, se ihan varmasti menee sen koiran luo eikä tottele mitään. Kiinni otettaessa tykkää leikkiä pakoiluleikkiä, melkein antaa minun saada itsensä kiinni ja sitten pakoon, härnäten: "nännnännää, et saa kiinni, yritä vaan". On pidettävä hihnassa jos auto- tai kävelyteitä lähelläkään, koska otuksen mielestä autoja, mopoja ja juoksijoita on jahdattava. Lisäksi kaverilla paimennusvietti on varsin ärsyttävän vahva. Yrittää esim. lapsia paimentaa yhteen kasaan, näykkimällä näitä jalkoihin ja ohjaten nippuun.
Mutta en minä huolta mistään kanna, hyvä koira siitä tulee. Agilityä jo harrastammekin joten koulutellaankin, mutta noin vilkasta ja vahvaviettistä ei saa kyllä kovin nuorena millään sitä itseään kiihdyttävissä tilanteissa luotettavasti tottelevaksi. Joten odotellaan että sille kasvaa aivot ja korvat :D
Ihana kuulla, että jonkun muunkin sheltti ei ole se kävelevä käytösopas :D
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai sheltti, se selittää paljon. Shelteillä on paljonkin tuota ns. "heikkohermoisuutta" mutta itselleni on jäänyt sellainen tunne, että siitä ei juurikaan puhuta vaan ennemminkin peitellään. Se on niin suosittu rotu nykyään, että kysyntä ylittää tarjonnan ja osa kasvattajista teettää sitten pentuja huonommistakin yhdistelmistä, ikävä kyllä. Minä olen tavannut niitä unelmashelttejä ja sitten niitä arkoja, epävarmoja shelttejä. Eikä näistä viimeksi mainituista tule ikinä reippaita sosiaalisia koiria millään koulutuksella, koska vika on korvien välissä. Näin se vain on, vaikka tästä joku suuttuukin takuulla.
Täällä myös sheltin omistaja ja välillä aivan päreinä koiran kanssa :S Mörköikä vaivaa ja on myös ollut aina hirveän reaktiivinen koira ihan kaikkeen. Toivottavasti aikuistuessa helpottaisi nuo jutut. Tsemppiä ap!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kummalliselta tuo, että
lapsiperheessä elävä koira räyhää lapsille.Haukkuuko vai yrittääkö kiinni?
Onko kyseessä joku metsästyskoira tai noutaja? Ei kai sentään laumanvartija?
Ei räkytä omille lapsille (15-v , 12-v ja 11-v) vaan joillekin heidän vähänkään kovaäänisille kavereille, kun tulevat meille tai sitten ihan pihapiirissä asuville lapsille. Riittää, että lapsella on kovempi puheääni, ei edes tarvitse mitenkään huutaa tai riekkua, kun koiralta menee pasmat sekaisin jo ihan siitä kovemmasta äänestä tai naurusta. Kaikista pahimpia ovat alle kouluikäiset lapset, suorastaan hirviöitä meidän koiran mielestä. Koiraa ei ole ikinä yksikään lapsi päässyt esim. käsittelemään kovakouraisesti. Ollaan pidetty huoli, että lapset ovat lähestyneet koiraa rauhallisesti, on namitettu ja tarjottu positiivisia kokemuksia, mutta koiran käytös ei ole muuttunut yhtään. Omat lapset hyväksyy muitta mutkitta. Kyseessä on helppona pidetty rotu eli sheltti. Oman kokemuksen perusteella en voisi enää suositella shelttiä ensimmäiseksi koiraksi lapsiperheeseen, en millään. Toisaalta tiedän kyllä aivan ihania shelttejä, jotka on niitä unelmakoiria lapsiperheeseen. Lapsuuden kodissani oli beagle, joka oli tosi lempeä ja sitä olen myöhemmin ihmetellytkin, että miten voin kokea sheltin vaikeampana kuin beaglen, mutta näin se vain on. Myöhemmin vanhemmillani oli vielä vehnäterrieri, joka oli todella itsenäinen ja ei ollut kauhean kiinnostunut vieraista ihmisistä tai toisista koirista, mutta oli sitten omissa oloissaan eikä pitänyt mitään mekkalaa eli itsevarmuutta löytyi.
Ap
Sheltti EI ole helppo rotu. En ymmärrä miksi sellaista väitetään. Ja kuitenkin tänä päivänäkin rotuyhdistyksen sivulla mainostetaan miten sopii ekaksi koiraksi. Olen kasvattanut itsekin kaksi pentuetta tätä rotua ja oma käsitykseni on, että sheltti on mainio työkoira ja harrastuskoira, mutta monella tapaa erittäin vaativa, liian vaativa useimmille kaupunki/kotikoiraksi.
Sheltin tekee vaativaksi monenlaisten luonteenpiirteiden kombinaatio. Esim. ovat hyvin, hyvin herkkiä koiria. Suoranaista arkuuttakin rodussa esiintyy paljon. Mutta isompi tragedia on, että omistajat ei usein ymmärrä koiran olevan herkkä, koska se on -erittäin energisenä työkoirana- myös erittäin aktiivinen. Se häslää, haukkuu, jahtaa, paimentaa. Jos nämä koirat paineistuu liikaa, ne eivät välttämättä näytä ahdistuneilta ja stressaantuneilta, vaan niistä tulee entistä "ADHD":mpia.
Shelteillä on myös erittäin vahvoja viettitoimintoja, esim. paimennusvietti voi, oikean laumanpaimentyön puutteessa, purkautua ihan kaikkeen variksista kerrostalopihan lapsiin. Ja paimennustahan sheltti tekee räksyttämällä ja näykkimällä, mikä usein tulkitaan vihaisuudeksi. Paimentamiseen liittyvään näykkimiseen pitäisi suhtautua ymmärtävästi vaikka sen joutuukin kieltämään/estämään, koska siihen koira on jalostettu. Lisäksi vaikkei sheltti varsinaisesti saalista niin että tappaisi ja söisikin saaliinsa, niin monella on erittäin vahva vietti juosta kaiken liikkuvan perässä nuorena. Korvat katoaa kun sheltti näkee jäniksen, polkupyörän tai mitä vaan liikkuvaa.
Monenlaista otusta olen elämässäni omistanut mutta kyllä nuori sheltti, varsinkin uros tuossa 10 kk-1,5 välissä, on ärsyttävimpiä ja hermoja koettelevimpia otuksia joita tiedän :) Mutta hienoja harrastuskoiria niistä tulee, sitä hienompia mitä ärsyttävämpiä häsliä ovat. Minusta sheltti oikeastaan jopa vaatii joko työn tai harrastuksen, ei niistä oikein pelkiksi lenkkikoiriksi ole.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olet rohkea kun teit tän aloituksen. Mulla ei ole mitään neuvoja, vain sympatiaa. Itselläni on saman ikäinen pentu, ja olen aivan kypsä siihen, vaikka pennussa ei ole vikaa. Tottakai olemme perheenä kiintyneet pentuun, ja hoidamme sen hyvin, mutta se sotkee ihan älyttömästi ja työtä on to del la paljon. En ottaisi sitä, jos tietäisin, minkälaista se on. Kaduttaa suunnattomasti. Onneks nykyään uskalletaan jo tunnustaa ääneen, jos koiran kanssa on raskasta. Joskus se voi jopa olla ylivoimaista. Ap, se on inhimillistä. Olisi hyvä, jos koiran hankintaa mietittäisiin vielä tarkemmin. Me kyllä mietimme. Asiaa vatkattiin vuositolkulla. Silti kadun. Syvästi.
Täällä samat tunnelmat. Edellinen koira oli ihan unelma, mutta 10kk ikäinen pentu onkin ihan vastakohta. Varsinainen tasmaanian tuholainen. Usko, toivo ja rakkaus on välillä koetuksella, mutta en luovuta. Kyllä siitä vielä koira tulee. Tsemppiä kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 kk ikäinen koira on täysin kakara. Sitä saa kouluttaa vielä vuoden. Älkää nyt hyvät ihmiset verratko viisivuotiasta ja pentua tai nuorta koiraa keskenään!
Ap nyt vaan koirakurssille ja päättämään mitä harrastatte koiran kanssa. Säännöllinen koiran henkinen aktivointi helpottaa arkea kummasti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kummalliselta tuo, että
lapsiperheessä elävä koira räyhää lapsille.Haukkuuko vai yrittääkö kiinni?
Onko kyseessä joku metsästyskoira tai noutaja? Ei kai sentään laumanvartija?
Ei räkytä omille lapsille (15-v , 12-v ja 11-v) vaan joillekin heidän vähänkään kovaäänisille kavereille, kun tulevat meille tai sitten ihan pihapiirissä asuville lapsille. Riittää, että lapsella on kovempi puheääni, ei edes tarvitse mitenkään huutaa tai riekkua, kun koiralta menee pasmat sekaisin jo ihan siitä kovemmasta äänestä tai naurusta. Kaikista pahimpia ovat alle kouluikäiset lapset, suorastaan hirviöitä meidän koiran mielestä. Koiraa ei ole ikinä yksikään lapsi päässyt esim. käsittelemään kovakouraisesti. Ollaan pidetty huoli, että lapset ovat lähestyneet koiraa rauhallisesti, on namitettu ja tarjottu positiivisia kokemuksia, mutta koiran käytös ei ole muuttunut yhtään. Omat lapset hyväksyy muitta mutkitta. Kyseessä on helppona pidetty rotu eli sheltti. Oman kokemuksen perusteella en voisi enää suositella shelttiä ensimmäiseksi koiraksi lapsiperheeseen, en millään. Toisaalta tiedän kyllä aivan ihania shelttejä, jotka on niitä unelmakoiria lapsiperheeseen. Lapsuuden kodissani oli beagle, joka oli tosi lempeä ja sitä olen myöhemmin ihmetellytkin, että miten voin kokea sheltin vaikeampana kuin beaglen, mutta näin se vain on. Myöhemmin vanhemmillani oli vielä vehnäterrieri, joka oli todella itsenäinen ja ei ollut kauhean kiinnostunut vieraista ihmisistä tai toisista koirista, mutta oli sitten omissa oloissaan eikä pitänyt mitään mekkalaa eli itsevarmuutta löytyi.
Ap
Sheltti EI ole helppo rotu. En ymmärrä miksi sellaista väitetään. Ja kuitenkin tänä päivänäkin rotuyhdistyksen sivulla mainostetaan miten sopii ekaksi koiraksi. Olen kasvattanut itsekin kaksi pentuetta tätä rotua ja oma käsitykseni on, että sheltti on mainio työkoira ja harrastuskoira, mutta monella tapaa erittäin vaativa, liian vaativa useimmille kaupunki/kotikoiraksi.
Sheltin tekee vaativaksi monenlaisten luonteenpiirteiden kombinaatio. Esim. ovat hyvin, hyvin herkkiä koiria. Suoranaista arkuuttakin rodussa esiintyy paljon. Mutta isompi tragedia on, että omistajat ei usein ymmärrä koiran olevan herkkä, koska se on -erittäin energisenä työkoirana- myös erittäin aktiivinen. Se häslää, haukkuu, jahtaa, paimentaa. Jos nämä koirat paineistuu liikaa, ne eivät välttämättä näytä ahdistuneilta ja stressaantuneilta, vaan niistä tulee entistä "ADHD":mpia.
Shelteillä on myös erittäin vahvoja viettitoimintoja, esim. paimennusvietti voi, oikean laumanpaimentyön puutteessa, purkautua ihan kaikkeen variksista kerrostalopihan lapsiin. Ja paimennustahan sheltti tekee räksyttämällä ja näykkimällä, mikä usein tulkitaan vihaisuudeksi. Paimentamiseen liittyvään näykkimiseen pitäisi suhtautua ymmärtävästi vaikka sen joutuukin kieltämään/estämään, koska siihen koira on jalostettu. Lisäksi vaikkei sheltti varsinaisesti saalista niin että tappaisi ja söisikin saaliinsa, niin monella on erittäin vahva vietti juosta kaiken liikkuvan perässä nuorena. Korvat katoaa kun sheltti näkee jäniksen, polkupyörän tai mitä vaan liikkuvaa.
Monenlaista otusta olen elämässäni omistanut mutta kyllä nuori sheltti, varsinkin uros tuossa 10 kk-1,5 välissä, on ärsyttävimpiä ja hermoja koettelevimpia otuksia joita tiedän :) Mutta hienoja harrastuskoiria niistä tulee, sitä hienompia mitä ärsyttävämpiä häsliä ovat. Minusta sheltti oikeastaan jopa vaatii joko työn tai harrastuksen, ei niistä oikein pelkiksi lenkkikoiriksi ole.
Kyllä se sheltti nyt pääsääntöisesti on ihan iisi koira. Miellyttämisen haluisena helppo kouluttaa jne. Itsellä kokemusta shelteistä ja terriereistä ja niissä on iso ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua väsyttää myös. Olin päättänyt jo kun edellinen koira kuoli munuaisvikaan 14-vuotiaana, että enää en ota koiria. Aion nauttia vapaudesta ja elämän helppoudesta.
Mutta niin siinä kävi että pentukuume voitti vähitellen. Huomasin ettei tule liikuttua juuri yhtään ilman koiraa, että onhan se vähän ankeaa yksin asuminen ilman karvaista kaveria... Nyt kotona on sitten pentu mutta kyllä tuntuu että 45-vuotiaana ei enää jaksaisi millään. Joka päivä kun menen kotiin siellä on silputtu jotain. Viimeisin koiranpennun harrastus on järsiä gyproc-seinää. Sen lisäksi että toki myös kenkiä, sohvia, erilaisia papereita. Vaatii myös ihan jatkuvasti tekemistä ja huomiota enkä työpäivän jälkeen millään jaksaisi.
Mutta ei auta kuin kestää, ja odottaa että aikuistuu ja rauhoittuu. Siihen asti muistaa että "paras pentu on väsynyt pentu" ja nauttia joka hetkestä jolloin se nukkuu :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kummalliselta tuo, että
lapsiperheessä elävä koira räyhää lapsille.Haukkuuko vai yrittääkö kiinni?
Onko kyseessä joku metsästyskoira tai noutaja? Ei kai sentään laumanvartija?
Ei räkytä omille lapsille (15-v , 12-v ja 11-v) vaan joillekin heidän vähänkään kovaäänisille kavereille, kun tulevat meille tai sitten ihan pihapiirissä asuville lapsille. Riittää, että lapsella on kovempi puheääni, ei edes tarvitse mitenkään huutaa tai riekkua, kun koiralta menee pasmat sekaisin jo ihan siitä kovemmasta äänestä tai naurusta. Kaikista pahimpia ovat alle kouluikäiset lapset, suorastaan hirviöitä meidän koiran mielestä. Koiraa ei ole ikinä yksikään lapsi päässyt esim. käsittelemään kovakouraisesti. Ollaan pidetty huoli, että lapset ovat lähestyneet koiraa rauhallisesti, on namitettu ja tarjottu positiivisia kokemuksia, mutta koiran käytös ei ole muuttunut yhtään. Omat lapset hyväksyy muitta mutkitta. Kyseessä on helppona pidetty rotu eli sheltti. Oman kokemuksen perusteella en voisi enää suositella shelttiä ensimmäiseksi koiraksi lapsiperheeseen, en millään. Toisaalta tiedän kyllä aivan ihania shelttejä, jotka on niitä unelmakoiria lapsiperheeseen. Lapsuuden kodissani oli beagle, joka oli tosi lempeä ja sitä olen myöhemmin ihmetellytkin, että miten voin kokea sheltin vaikeampana kuin beaglen, mutta näin se vain on. Myöhemmin vanhemmillani oli vielä vehnäterrieri, joka oli todella itsenäinen ja ei ollut kauhean kiinnostunut vieraista ihmisistä tai toisista koirista, mutta oli sitten omissa oloissaan eikä pitänyt mitään mekkalaa eli itsevarmuutta löytyi.
Ap
Sheltti EI ole helppo rotu. En ymmärrä miksi sellaista väitetään. Ja kuitenkin tänä päivänäkin rotuyhdistyksen sivulla mainostetaan miten sopii ekaksi koiraksi. Olen kasvattanut itsekin kaksi pentuetta tätä rotua ja oma käsitykseni on, että sheltti on mainio työkoira ja harrastuskoira, mutta monella tapaa erittäin vaativa, liian vaativa useimmille kaupunki/kotikoiraksi.
Sheltin tekee vaativaksi monenlaisten luonteenpiirteiden kombinaatio. Esim. ovat hyvin, hyvin herkkiä koiria. Suoranaista arkuuttakin rodussa esiintyy paljon. Mutta isompi tragedia on, että omistajat ei usein ymmärrä koiran olevan herkkä, koska se on -erittäin energisenä työkoirana- myös erittäin aktiivinen. Se häslää, haukkuu, jahtaa, paimentaa. Jos nämä koirat paineistuu liikaa, ne eivät välttämättä näytä ahdistuneilta ja stressaantuneilta, vaan niistä tulee entistä "ADHD":mpia.
Shelteillä on myös erittäin vahvoja viettitoimintoja, esim. paimennusvietti voi, oikean laumanpaimentyön puutteessa, purkautua ihan kaikkeen variksista kerrostalopihan lapsiin. Ja paimennustahan sheltti tekee räksyttämällä ja näykkimällä, mikä usein tulkitaan vihaisuudeksi. Paimentamiseen liittyvään näykkimiseen pitäisi suhtautua ymmärtävästi vaikka sen joutuukin kieltämään/estämään, koska siihen koira on jalostettu. Lisäksi vaikkei sheltti varsinaisesti saalista niin että tappaisi ja söisikin saaliinsa, niin monella on erittäin vahva vietti juosta kaiken liikkuvan perässä nuorena. Korvat katoaa kun sheltti näkee jäniksen, polkupyörän tai mitä vaan liikkuvaa.
Monenlaista otusta olen elämässäni omistanut mutta kyllä nuori sheltti, varsinkin uros tuossa 10 kk-1,5 välissä, on ärsyttävimpiä ja hermoja koettelevimpia otuksia joita tiedän :) Mutta hienoja harrastuskoiria niistä tulee, sitä hienompia mitä ärsyttävämpiä häsliä ovat. Minusta sheltti oikeastaan jopa vaatii joko työn tai harrastuksen, ei niistä oikein pelkiksi lenkkikoiriksi ole.
Kyllä se sheltti nyt pääsääntöisesti on ihan iisi koira. Miellyttämisen haluisena helppo kouluttaa jne. Itsellä kokemusta shelteistä ja terriereistä ja niissä on iso ero.
Niin, sheltti tosiaan on helppo kouluttaa erilaisiin temppuihin tai harrastuksiin, mutta kun ei sitä arjessa voi jatkuvasti jonkun käskyn allakaan pitää. Lisäksi nuorena niillä vilkkailla yksilöillä tietyt ärsykkeet kyllä voittavat mennen tullen miellyttämishalun tai halun noudattaa opittuja käskyjä. Tyyliin että saat sen tekemään täydellisen tokoseuraamisen koiraseuran treeneissä hyvin helposti, mutta hihnalenkillä se voi silti olla ihan mahdoton räkyttävä ja "sheltie spinejä" hihnassaan pyörivä riiviö kun joku tulee vastaan.
Arjessa useimmat terrierit on paljon helpompia ja vähemmän vaativia, silti vaikka niitä onkin hieman työläämpi kouluttaa harrastus- tai temppukoiriksi. Suurin syy ei ole niinkään miellyttämishalun puute, sillä miellyttämishalu on helposti luotavissa keinotekoisesti palkkioiden avulla jos vaan jokin asia löytyy mistä se terrieri tykkää tosi kovin (nami, repimislelu, pallo tms). Syy on enemmän tietynlaisen luontaisen aktiivisuuden puute, monet ei oikein siedä paljoa toistoja kyllästymättä eikä itse tarjoa käytöksiä vaan niitä täytyy enemmän ohjailla käytöksiin itse että pääsee palkitsemaan.
Monet terrierit on kuitenkin arjessa mukavia helppoja tosikko-koiria. Sisällä ne lähinnä kölliskelee, paitsi jos avautuu jääkaappi tai ulko-ovi. Toisista koirista harvempi aikuisena pitää joten ei tarvitse mennä koirapuistoihin seisoksimaan. Eivät ole arkoja ja herkkiä. Riistaviettiä on, mutta se tarkoittaa vaan että pitää koiran kiinni jos on autoteitä lähellä. Useimmat eivät edes ilman mitään koulutusta vapaana ollessaan lähesty aikuisena lainkaan toisia koiria tai ihmisiä vaan kiertävät kauempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai sheltti! Colliesukuisena tosi ääniherkkä ja ihan varmasti räksyttää nauraville ja juokseville lapsille ja paimentaa ja näykkii juoksevia lapsia, pyöriä, kissoja, oravia... On herkkä ja reaktiivinen ja rodusta löytyy myös tosi arkoja yksilöitä. Mutta kyllä useimpien kanssa pärjää kun hyväksyy rotuominaisuudet ja sen, että ne eivät ole mitään perusreippaita kultaisianoutajia. Miellyttämisen halu on näillä kuitenkin niin suuri, että nehän yrittävät melkein ajatella ja hengittää sun puolesta. Itselläkin on ollut kaksi ja olivat kyllä helpompia kuin nykyinen 8kk mörkö-
ja murkkuikäinen, riistaviettinen ja ajoittain adhd- villakoiratyttö... (tai sitten vaan aika kultaa muistot...😀)
Jos koiranpennun kanssa ei jaksa, sen voi yrittää palauttaa takaisin kasvattajalle, vastuuntuntoinen kasvattaja ottaa/ostaa sen takaisin. Kasvattaja tosin tuskin on siitä palautumisesta iloinen ja varmasti syyttää entistä omistajaa kaikista koiran vioista, mutta ehkä se on parempi niin. Jos kasvattaja on oikeassa, hän voi löytää pennulle kodin joka pärjää sen kanssa paremmin, tai sitten pitää sen itse. Jos kasvattaja on väärässä, hän tulee aikanaan näkemään että samanlaiset piirteet toistuu lähisukuisissa koirissa tai että ko. pentu ei vaan totu asioihin koko ikänään ja väkisinkin joutuu miettimään, että ehkä se tosiaan on syntyjään vähän hankala. On koiria jotka vain ei ole elinkelpoisia pääkoppansa puolesta. Osa taas on "haastavia", mutta sopivassa kodissa koiran elämässä on niin hallitusti ärsykkeitä, että sen kanssa pärjäillään sen heikkouksista huolimatta. Myös laumassa arka koira voi pärjätä paremmin kuin ainoana koirana, tapauksesta riippuen toki.
Ottakaa yhteyttä kasvattajaan ja kertokaa rehellisesti teidän ongelmista, siitä mitä on yritetty. Ja kertokaa että jaksaminen alkaa olla loppu eikä tilanne ole muuttunut paremmaksi. Jos kasvattaja ei ole halukas ottamaan koiraa takaisin, ei oikein jää muita vaihtoehtoja teille kuin joko pitää koira, etsiä sille itse uusi koti tai lopettaa se. Tuskin pystytte mitenkään osoittamaan, että kasvattaja olisi tiennyt pennun luonteesta sitä myydessään, eli kasvattajan kanssa asioidessa huomatkaa että kyse on kasvattajalta vapaaehtoisesta valinnasta ottaa pentu takaisin. Jos kasvattaja ei auta, suosittelen että otatte ihan näkyvästi asian puheeksi vaikka rodun FB-ryhmissä tms., kertokaa mikä koira ja minkälaiset ongelmat ja hakekaa neuvoja muilta rodun harrastajilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oivoi. Taitaa olla shetlannintuholaisilla sama ongelma lajista riippumatta. Poni tai koira, niin kumpiakaan ei oteta todesta, kun ovat niin pieniä ja söpöjä.
Kolmeen sheltiin olen eläissäni tutustunut, yhtäkään niistä en olisi kärsinyt kotonani katsella. Ja vaikeuksia tuntui olevan omistajillakin, vieläpä maalaisoloissa. Tuollainen kaupunkiin... eeeeei. Ennemmin sitten se ponikin, sillä on raitiovaunua isompi ego ihan sujuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Jos koiranpennun kanssa ei jaksa, sen voi yrittää palauttaa takaisin kasvattajalle, vastuuntuntoinen kasvattaja ottaa/ostaa sen takaisin. Kasvattaja tosin tuskin on siitä palautumisesta iloinen ja varmasti syyttää entistä omistajaa kaikista koiran vioista, mutta ehkä se on parempi niin. Jos kasvattaja on oikeassa, hän voi löytää pennulle kodin joka pärjää sen kanssa paremmin, tai sitten pitää sen itse. Jos kasvattaja on väärässä, hän tulee aikanaan näkemään että samanlaiset piirteet toistuu lähisukuisissa koirissa tai että ko. pentu ei vaan totu asioihin koko ikänään ja väkisinkin joutuu miettimään, että ehkä se tosiaan on syntyjään vähän hankala. On koiria jotka vain ei ole elinkelpoisia pääkoppansa puolesta. Osa taas on "haastavia", mutta sopivassa kodissa koiran elämässä on niin hallitusti ärsykkeitä, että sen kanssa pärjäillään sen heikkouksista huolimatta. Myös laumassa arka koira voi pärjätä paremmin kuin ainoana koirana, tapauksesta riippuen toki.
Ottakaa yhteyttä kasvattajaan ja kertokaa rehellisesti teidän ongelmista, siitä mitä on yritetty. Ja kertokaa että jaksaminen alkaa olla loppu eikä tilanne ole muuttunut paremmaksi. Jos kasvattaja ei ole halukas ottamaan koiraa takaisin, ei oikein jää muita vaihtoehtoja teille kuin joko pitää koira, etsiä sille itse uusi koti tai lopettaa se. Tuskin pystytte mitenkään osoittamaan, että kasvattaja olisi tiennyt pennun luonteesta sitä myydessään, eli kasvattajan kanssa asioidessa huomatkaa että kyse on kasvattajalta vapaaehtoisesta valinnasta ottaa pentu takaisin. Jos kasvattaja ei auta, suosittelen että otatte ihan näkyvästi asian puheeksi vaikka rodun FB-ryhmissä tms., kertokaa mikä koira ja minkälaiset ongelmat ja hakekaa neuvoja muilta rodun harrastajilta.
Surullista olisi jos ap nyt tuosta koirasta tässä vaiheessa luopuisi. Se vaikuttaa meinaan ihan tavalliselta sheltinriiviöltä, josta tulee ihan hyvä koira kunhan jaksaa vähän odottaa että se kasvaa ja aikuistuu. Ap:n olisi hyvä enemmänkin oppia vaan sopeutumaan siihen että sellaista se elämä vilkkaan rodun pennun kanssa joskus on, ja olemaan häpeämättä sitä miten pentu käyttäytyy, olemaan ottamatta siitä kohtuuttomasti henkisiä paineita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sheltit ja miellyttämishalu? Mulle on sattunut vissiin 2 erikoista sitten. Niillä ei ole ollut pätkääkään miellyttämishalua. Mulla oli aiemmin länsiylämaanterrieri, ja sekin oli miellyttämishaluisempi. Se esimerkiksi usein tuli nuolemaan minua ihan muuten vaan koska tykkäsi, ilman taka-ajatusta. Nämä sheltit taas tuntuu ajattelevan että ihmiset on olemassa heitä palvelemaan, ja niitä voi "mielistellä" vain jos haluaa saavuttaa sillä jotain. Esim. nykyinen urossheltti tulee nuolemaan vain jos se haluaa lenkille tai leikkiä.
Erikoisia nämä muutenkin on olleet, kun aina puhutaan että sheltit on arkoja niin mun sheltit (samalta kasvattajalta Raisiosta) on olleet hurjan rohkeita. Ihan pikku pentuna jo suoraan ilman mitään epäröintiä kaikkien ihmisten ja koirien luo menossa. Tuo monen mainitsema rasittavuuteen asti menevä aktiivisuus nuorena on kyllä ihan totta, näille ei mikään määrä lenkkejä ja tekemistä riitä.
Shelttien luonteissa on valitettavasti todella paljon hajontaa. Niitä luonnetestataan ihan liian vähän! Objektiivista tietoa esim. tulevan pennun vanhempien luonteista on monesti mahdoton löytää. Yhdellä tutulla on kaksi shelttiä, sitäkin ennen hänellä on tainnut olla pari-kolme jo edesmennyttä. Tämä uusin, alle vuoden ikäinen koira, on ihan eri maata kuin "isoveljensä", joka on avoin, sosiaalinen ja helppo koira. Nuorempi on arka, suhtautuu vieraisiin ihmisiin varautuneesti, hätääntyy melusta ja saattaa yrittää karkuun, herkästi näpsii esim ohi juoksevia lapsia kohti. Se on samalta kasvattajalta kuin vanhempi koira, sitä on sosiaalistettu aivan kuten omistajan kaikkia muitakin shelttejä, sen kanssa harrastetaan (tosin ihan kentällä keskittyminen on edelleen 8 kk ikäisenä iso haaste) ja liikutaan paljon. Silti se on tuollainen vammapää.
Shelteissä on hurjasti mukaviakin koiria, niin helppoja että ovat melkein hajuttomia ja mauttomia. Mutta on kyllä varsin haastaviakin kapistuksia, vietikkäitä mutta hyvin pehmeitä, arkoja ja reaktiivisia. Tällaisen koiran kouluttaminen on haastavaa. Suosittelisin aloittajalle jotain muutakin harrastusta koiran kanssa kuin ongelmakoirakouluttajaa (ymmärsin että sellainen on kuvioissa, hyvä). Kivan harrastuksen parissa koira pääsee toteuttamaan itseään. Häiriöherkkyys helpottaa, koira tottuu ympäröiviin ääniin yms, kun saa tehdä mieleistä asiaa häiriössä. Koiran ja omistajan välinen suhde paranee ja koira saa virikkeitä.
Lisäksi pitäisi vain kärsivällisesti jaksaa siedättää koiraa pelottaville tekijöille. Toki aikakin varmasti auttaa, mutta treenillä kehitystä voisi nopeuttaa. Koira viedään sen verran lähelle ärsykettä, että sillä ei mene kuppi nurin. Etäisyys voi olla naurettavan pitkä aluksi, mutta kyllä se siitä lyhenee. Esim. rauhassa katselu on tiettävästi auttanut monia ärsykkeistä kierroksia ottavia (kun koira katsoo suht rennosti ja rääkymättä ärsykettä -> naksuttimella naksaus ja palkka). Vähitellen etäisyyttä lyhennetään. Treeniaikana on syytä välttää ruuhkaisimpia aikoja lenkkipoluilla, mutta jos epäonnisia kohtaamisia tulee ja koira pääsee skitsoilemaan, se vain tyynesti talutetaan tilanteesta pois ilman mitään kommentteja tai käskytystä. Ylipäänsä lenkillä mennään pää pystyssä, ei panikoida etukäteen, ei puristeta remmiä rystyset valkoisina eikä kuljeta hartiat korvissa. Otat tuon edellä kuvatun asenteen - ääntä maailmaan mahtuu, riehukoon se kirppu siellä jaloissa, sinä jatkat itsevarmasti eteenpäin. Ei se ole maailmanloppu. Tsemppiä! Kun jaksatte muutaman kuukauden treenata sitkeästi, niin koirasta tulee varmasti mukavampi. Muista ihastella koiran hyviä puolia, älä keskity pelkkään negatiiviseen.
On terriereissäkin haasteensa, enkä todellakaan ottaisi vaikkapa jotain metsästysterrieriä lapsiperheen lemmikiksi, mutta ehkä tuollaisista vähän koviksemmista roduista ei yleensä tule sellaisia herkkiä ja säpsyviä hermosahoja, mitä sheltit voivat pahimmillaan olla. Niillä on sitten omat haasteensa. Minulle sopisi kyllä paremmin terrierimäinen itsepäinen ja ryhdikäs remmirähjä kuin ees-taas kaahottava kiljuva sheltti. Jos kahdesta pahasta pitäisi valita. Onneksi minulla on järkevä snautseri, joka ei tee mitään pahuuksia.
Oletko, ap, touhunnut mitään muiden shelttien ja sheltti-ihmisten kanssa? Ehkä saisit vinkkejä ja huomaisit, ettei se sun shelttisi mikään spesiaali hermoheikko olekaan. Esim. facen shelttiryhmissä voisit kysyä seuraa, ehkä on joku oman paikkakunnankin porukka - tai voit perustaa sellaisen. Sitten yhdessä metsälenkkejä, häiriötreeniä, ohitusharjoittelua ja ihan sitä oman turhautumisen ja väsymisen purkamista, mitä mammakerhoissa ja leikkipuistotreffeilläkin harrastetaan. Vertaistuki on arvokasta!
Ei yllätä. Sheltti on melkoinen kapistus koiraksi. Älä silti vielä luovuta ap, uskon että koirasi voi muuttua vielä paljonkin!
Varmaan onkin jo tullut ilmi, että 11-kuinen pentu on keskellä murrosikää.
Suoraan sanoen en ymmärrä, miten kestätte lapsia, jos ette kestä koiraa.
Koira on sentään kiva otus.
Eikä tainnut tulla perehdyttyä rotuominaisuuksiin?
Sheltti kuten Colliekin on herkkä rotu.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan onkin jo tullut ilmi, että 11-kuinen pentu on keskellä murrosikää.
Suoraan sanoen en ymmärrä, miten kestätte lapsia, jos ette kestä koiraa.
Koira on sentään kiva otus.Eikä tainnut tulla perehdyttyä rotuominaisuuksiin?
Sheltti kuten Colliekin on herkkä rotu.
Huoh. Lapsia ja koiria ei voi millään tasolla verrata toisiinsa. Mistä sinä tiedät miten paljon ap on rotuun perehtynyt. Kokeneenkin koiran omistajan voi haastava pentu uuvuttaa. Ärsyttää tollanen ylimielinen kommentointi.
Ei räkytä omille lapsille (15-v , 12-v ja 11-v) vaan joillekin heidän vähänkään kovaäänisille kavereille, kun tulevat meille tai sitten ihan pihapiirissä asuville lapsille. Riittää, että lapsella on kovempi puheääni, ei edes tarvitse mitenkään huutaa tai riekkua, kun koiralta menee pasmat sekaisin jo ihan siitä kovemmasta äänestä tai naurusta. Kaikista pahimpia ovat alle kouluikäiset lapset, suorastaan hirviöitä meidän koiran mielestä. Koiraa ei ole ikinä yksikään lapsi päässyt esim. käsittelemään kovakouraisesti. Ollaan pidetty huoli, että lapset ovat lähestyneet koiraa rauhallisesti, on namitettu ja tarjottu positiivisia kokemuksia, mutta koiran käytös ei ole muuttunut yhtään. Omat lapset hyväksyy muitta mutkitta. Kyseessä on helppona pidetty rotu eli sheltti. Oman kokemuksen perusteella en voisi enää suositella shelttiä ensimmäiseksi koiraksi lapsiperheeseen, en millään. Toisaalta tiedän kyllä aivan ihania shelttejä, jotka on niitä unelmakoiria lapsiperheeseen. Lapsuuden kodissani oli beagle, joka oli tosi lempeä ja sitä olen myöhemmin ihmetellytkin, että miten voin kokea sheltin vaikeampana kuin beaglen, mutta näin se vain on. Myöhemmin vanhemmillani oli vielä vehnäterrieri, joka oli todella itsenäinen ja ei ollut kauhean kiinnostunut vieraista ihmisistä tai toisista koirista, mutta oli sitten omissa oloissaan eikä pitänyt mitään mekkalaa eli itsevarmuutta löytyi.
Ap