Nainen, miksi annoit itsesi rupsahtaa?

Rupsahtamista vastaan voi taistella aikansa mutta kyllä jokainen silti väistämättä jossain vaiheessa muuttuu vanhan ja väsyneen näköiseksi. Liikunta, hyvä ruokavalio ja ihonhoito eivät estä ikääntymistä vaan pelkästään hidastavat sitä.

Vierailija kirjoitti:

Rupsahtamista vastaan voi taistella aikansa mutta kyllä jokainen silti väistämättä jossain vaiheessa muuttuu vanhan ja väsyneen näköiseksi. Liikunta, hyvä ruokavalio ja ihonhoito eivät estä ikääntymistä vaan pelkästään hidastavat sitä.

Voi myös vanheta arvokkaasti, eikä vaan antaa itsensä plösähtää ja väsähtää koska sille ei muka voi mitään.

Kun täyttää 40, ulkonäöllä ei ole enää väliä. Siinä se yksinkertaisuudessaan. Vanhenee sitä vauhtia kuin se tapahtuu. Ei viitsi enää pukeutua muuta kuin perussiististi jne.

Moi taas ikis. Lähepäs käymään ulkona lenkillä! ;)

Vierailija kirjoitti:

Kun täyttää 40, ulkonäöllä ei ole enää väliä. Siinä se yksinkertaisuudessaan. Vanhenee sitä vauhtia kuin se tapahtuu. Ei viitsi enää pukeutua muuta kuin perussiististi jne.

Miksei sillä ole enää väliä?

Vierailija kirjoitti:

Moi taas ikis. Lähepäs käymään ulkona lenkillä! ;)

Moi vaan sullekin joka näkee ikiksiä joka paikassa.

Mieheni seuraksi. Rakas turjake on sitä mieltä, että me ollaan oltu niin kauan naimisissa, että on ihan sama, mitä meillä on päällä. (Sillä hyvällä tavalla.) Sama heppu puhuu symbioosista. On oikeassa, molemmissa.

...ja tbh, molemmille on jossain kohtaa vaan tullut muuta, parempaa miettimistä.

Vierailija kirjoitti:

Kun täyttää 40, ulkonäöllä ei ole enää väliä. Siinä se yksinkertaisuudessaan. Vanhenee sitä vauhtia kuin se tapahtuu. Ei viitsi enää pukeutua muuta kuin perussiististi jne.

Älä kuule yleistä. Puhu vain itsestäsi.

Koska koin sellaisia vastoinkäymisiä ettei millään ole enää mitään merkitystä. Kunhan elelee ja yrittää viihtyä jotenkin loppuun saakka.

Sun takias tää palsta on nykyään ihan tylsä. Hommaa lääkkeet.

"Annoin" itseni rupsahtaa, koska sairastuin ensin krooniseen suolistotulehdukseen ja sen yhteydessä masennukseen. Ulkonäkö vain sattui olemaan se viimeinen asia kun piti keskittyä "pysymään hengissä".  Nukuin huonosti, söin huonosti, enkä voinut liikkua. Siinäpä se rupsahduksen resepti.

Nyt kun olen terveydeltäni paremmassa kunnossa, niin ulkonäkökin on alkanut jälleen kiinnostaa. Haastavaa on saada tiputettua kertyneet kilot, sekä tsempata muuten ulkoisen olemuksen kannsa.

Olen yrittänyt rupsauttaa itseäni monta vuotta niin, että miehet eivät kiinnostuisi. Ei ole onnistanut vielä :( Naiselle on suuri helpotus rupsahtaa niin miehet jättävät rauhaan :)

Koska elämässä on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita kuin sinun silmiesi miellyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Kun täyttää 40, ulkonäöllä ei ole enää väliä. Siinä se yksinkertaisuudessaan. Vanhenee sitä vauhtia kuin se tapahtuu. Ei viitsi enää pukeutua muuta kuin perussiististi jne.

Ei pidä paikkaansa. 7-kymppinen äitini on erittäin tarkka itsensä hoitamisesta, liikunnasta, elintavoista, huolitellusta ulkonäöstä. Mummuni osti uusia, tyylikkäitä vaatteita vielä saatuaan saattohoitopäätöksen lähempänä 90 ikävuotta ja hänelle oli tärkeää mm, että hiukset oli aina laitettu hyvin loppuun asti. Mitään arvoiltaan pinnallisia ihmisiä kumpikaan eivät kuitenkaan ole/olleet, itsensä hoitaminen ja huoliteltu olemus ovat baan sellaista peruskohteliaisuutta sekä itsensä ja muiden arvostamista. Itsellisistä, tasa-arvoisistakin naisista heissä on kyse, miehille eivät itseään puunanneet. :)

Koska olen työtön eikä ole mitään järkeä meikata ja laittaa itseään kauppareissuille. Lopulta totuin meikkaamattomuuteen niin etten jaksa enkä edes osaa sitä enää. Samoin ei ole fyrkkaa kaikkiin terveysruokiin tai kuntosaleihin.

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt rupsauttaa itseäni monta vuotta niin, että miehet eivät kiinnostuisi. Ei ole onnistanut vielä :( Naiselle on suuri helpotus rupsahtaa niin miehet jättävät rauhaan :)

kaikki miehethän on pelkästään sen ulkonäön perässä. naiset ei tietenkään. rupsahda rauhassa riivinrautani.

Ikä ja väsymys näkyy mutta rupsahtanut en ole:)

Hiukset aina laitettuna, kauniit vaatteet tilanteen mukaan, korkkarit töissä, vähän meikkiä.

Jos ei ulkonäöllä muille ole merkitystä niin itselle tulee parempi mieli kun näyttää hyvältä! Erityisesti nämä muutamat viime vuodet kun on ollut kovat kivut itsestä huolehtiminen on ollut entistä tärkeämpää!

n 57v

"Taistelu" "rupsahtamista" vastaan ei mielestäni kuulu peruskohteliaisuuteen. Ikä näkyy väkisinkin, nykyään olen kiinnostunut lähinnä siitä, että pysyn terveenä ja kroppa toimii. En ylipäätään viitsi käyttää elämääni taisteluun.

Ehkäpä meidän jokaisen elämässä on muutakin sisältöä kuin ulkonäön jatkuva miettiminen, jokainen panostaa ulkonäköönsä just sen verran kun haluaa.

Pohjimmainen syy se, että tulkitsin emotionaalisesti saavuttamattoman isäni käytöksen hylkäämiseksi, josta syytin itseäni - olin varma, että mussa oli jotain niin perustavanlaatuista vikaa, etten kertakaikkiaan hyväksyttäväksi kelvannut. Yritin pitää itsestäni päällisin puolin huolta edes vähän sinnepäin, koska äiti käski ja muutenkin sosiaalisen paineen vuoksi, mutta oikeasti ei kiinnostanut yhtään, koska uskoin, että mitä tahansa tekisin, en ikinä voisi kelvata yhdellekään miehelle - ja koska pidin itseäni täysin arvottomana, en tajunnut, että ihan oman itseni vuoksi olisi kannattanut pitää itsestä huolta..

Sairastuttuani ensin vakavasti henkisesti ja sitten fyysisesti "ällöttävään" sairauteen, lopetin kaiken yrittämisen.. Aloin mättää hirveät määrät herkkuja suruuni, en hoitanut hampaita, en liikkunut, en peseytynyt pitkiin aikoihin.. Toivoin vain kuolevani mutten itsemurhaan pystynyt. Nyt oon alkanut yrittää koota itseäni kasaan, mutta aika toivotonhan tää tilanne ulkonäön suhteen on.. Ylipainoa mulla ei kyllä ole, kun en ole vain koskaan lihonnut vaikka söisin mitä enkä liikkuiskaan, mutta luiseva kroppa on joka puolelta vain löysää löllöä, oksettavat allit käsivarsissa, selluliittiä joka puolella.. Hampaat on ihan pilalla, iho ja hiukset kamalassa kunnossa, naamassa vielä kaiken lisäksi ruma vamma onnettomuuden seurauksena. Tähän päälle parinkymmenen vuoden univelat niin olen kuin nukkuneen rukous 24/7 ja se todella näkyy myös ulospäin. Ainoana hopeareunuksena olen pystynyt hyväksymään sen, että todennäköisesti oon ilman kumppania loppuelämäni, ja selviän siitä kyllä, koska oon selvinnyt tähänkin asti. Onneksi elämässä on muitakin kivoja asioita :)