Koulukiusaamisen vähättely ja uhrien syyllistäminen " sä olet aikuinen, et voi syyttää mennyttä ongelmistasi"

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa kiusatuille annettavista ohjeista on täysin riittämättömiä avuksi ja sitten antaja ulinoi, kun ei toinen parane vaan on velä paha olla ja uhriutuu kun joudun sun kanssasi elämään nyyyyh, vaikka ongelmia on kiusatulla ja jos neuvojalla on, niin parantakoot ne sitten omilla neuvoillaan!

Jos olen oikein ymmärtänyt, moni kiusattu jääkin yksin, koska muut eivät jaksa elämää heidän kanssaan.

Gang stalking harjoittavat tekevät usein tuota samaa: vähättelevät omien tekojensa seurauksia ja syyllistävät uhria. Saattavat ajatella, että "minähän kävin muutaman kerran vain vähän stalkkaamassa, eihän se nyt ole mitään niin pahaa" ja että "sehän ansaitseekin sen, kun on niin kamala ihminen". Sairasta, todella sairasta.

Vaikeinta ei ole se menneisyys, vaan se luulo että siitä ei voisi vapautua. Ei unohtaa tai valaistua, tai kokonaan parantua, mutta vapautua tuskasta, joka on koteloitunut.

Se on vain luulo, että vankila on ikuinen. Ja juuri se luulo rakentaa ja ylläpitää sitä vankilaa.

Voi kun ymmärtäisitte. Nuoruus on sitä, että ei tajua miten paljon asiat voi muuttua ja miten paljon itse voi muuttua. Ihan pelkkä aika tekee paljon, mutta myös oma työ oman hyvinvoinnin eteen. On itseterapioita, traumoista vapautumista.

Hyvä terapeutti auttaa näkemään objektiivisesti itsensä. Auttaa antamaan itselle uuden roolin ja ulos vanhoista. Älä määrittele itseäsi kiusatuksi. Olet ihminen täynnä mahdollisuuksia. Toivon, että näet ja tajuat tämän kun olet vielä nuori ja koko elämä avoinna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiku "sääli on sairautta"! "Arvostus pitää ansaita" ja "olen vain töissä täällä" - parhaat kognitiiviset dissonanssit ikinä.

En tiedä sun syitäsi käydä töissä, mutta mä käyn nimenomaan tekemässä töitä. Töitä, josta saan palkan. Jos saisin saman rahan ilman työntekoa, en kävisi töissä. 

Selvähän se...mutta mitä ajattelet lauseesta noiden muiden edellä mainittujen lauseiden joukossa? Natsikortti - Natsi-Saksan väestö antautuessaan vetosi juurikin tuohon olosuhteiden pakkoon, eli "olivat vain töissä"...eli toteuttivat käskettyjä tehtäviä. Miksi toisen kärsimyksen vähättely?

"Sääli on sairautta"? Haluavatko kiusatut siis sääliä? Oma käsitykseni on ollut - tämänkin ketjun perusteella - että eivät halua. He haluavat, että heitä kohdellaan normaalisti eikä heille olla ilkeitä. Haluavat siis, että heitä kohdellaan kuten kaikkia muitakin kuuluu kohdella. 

"Arvostus pitää ansaita"? Tuosta olen samaa mieltä. Paitsi jos tarkoitat arvostuksella ihmisarvoa. Mulle ihmisarvo on jokaisella ihmisellä. Sen vuoksi mm vastustan kuolemanrangaistusta.  Arvostus taas on eri asia. Voin arvostaa jotain ihmistä hänen menestyksensä tai tekojensa perusteella enemmän kuin jotain toista. Esimerkiksi nyt jo edesmennyt suomalainen geenitutkija Leena Palotie kuuluu ihmisiin, joita arvostan hyvin paljon. En  koskaan tavannut häntä, mutta arvostan häntä hänen tekemänsä tieteellisen työn vuoksi. 

"Olen vain töissä täällä"? Suurin osa suomalaisista käy töissä vain tekemässä työn, josta saa rahaa. On kiva juttu, jos työ on vielä mieluista, mutta suurimmalle osalle ei ole sitäkään. Minä kyllä pidän työstäni, mutta en tekisi sitä, jos siitä ei maksettaisi niin hyvin. 

Ei mun ole ollut tarkoitus vähätellä sun kärsimyksiäsi. Mutta ymmärrät kai, että sä olet mulle täysin tuntematon random palstalainen aivan kuten minäkin olen sinulle. Ei meidän välillämme ole olemassa mitään sellaista, minkä vuoksi kumpikaan olisi toiselleen millään tavalla merkityksellinen.

Hmm...kenties kirjoitin hieman samalla tavalla kuin joku toinen tässä langassa. Lähinnä tuo "sääli on sairautta" tuli laitettua tähän natsiyhteyksien (edesmennyt 'valtakunnankanslerimme' Pekka Siitoin sanoi noin) vuoksi, eli käsitys voipi muuttua kontekstin mukaan - pahoitteluni hyvinkin vapaasti tulkittavasta kontekstista.

"arvostus pitää ansaita" putoaa myöskin hieman samaan kategoriaan, koska siinä on premissinä luottamuksen antamiselle vastavuoroisuus, joka mielestäni tuhoaa minun arvojeni huipentuman, altruismin, merkityksen. Kaikki ovat täten samanarvoisia silmissäni ensi tapaamisesta lähtien ja henkilökohtainen historia ei siis määritä ihmistä altruismin näkökulmasta; ts. oikeastaan minun tulkintani mukaan ei niin tee. Ylipäätään miten kukaan voi luottaa kehenkään, jos kaikkiin vaan sattuu ja kehenkään muuhun ei voi oikeastaan luottaa kuin itseen? Altruismista sanotaan, ettei se ole mahdollinen ihmisen perusluonteen vuoksi, mutta onko tämä totta? Voihan asioita tehdä niiden itsensä vuoksi ilman mitään henkilökohtaista motiivia?

"Olen vain töissä täällä" on enemmänkin selviytymistä, kuten kiusatuillakin pelkkä oleminen on.

Tuosta, että joku kuvittelisi olevansa tylyn kohtelun arvoinen.. Ei, vaan toisille on kehittynyt hyvän kohtelun seurauksena omanarvontunto. Ihminen, joka TIETÄÄ olevansa arvokas, tajuaa tuollaisessa tilanteessa, että se toinen on tyly omien ongelmiensa vuoksi ja kohtelisi muita ihan samalla tavalla. Sillä tavalla se tylytys ei ole henkilökohtaista, vaikka joku tietty ihminen siinä aina ottavana osapuolena onkin.

Sehän se onkin väkivaltaa ym. kaltoinkohtelua kokeneen ihmisen tehtävänä ja haasteena, että rakentaa sen omanarvontunteen myöhemmällä iällä. Se on kyllä mahdollista. Mä en juuri koulukiusaamisesta kärsinyt mutta opin syntymästä asti vanhemmiltani, että olin vähemmän kuin arvoton - että olisi ollut parempi, kun en olisi koskaan syntynytkään. Aikuisena pystyin aloittamaan terapian, ja empaattinen terapeutti, joka ei ole vuosiin luovuttanut mun suhteeni, on ollut kultaakin kalliimpi opettaja. Terapiassa opittuja taitoja oon sitten luottamuksen kasvaessa siirtänyt arkeen. Oon alkanut ihan tietoisesti tarkkailla toisia ihmisiä oppiakseni, että lapsuuden tulkintani "kaikki ihmiset ovat pahoja, keneenkään ei voi luottaa, maailma on vaarallinen" on virheellinen. Olen saanut paljon apua ihmisiltä, kunhan vain tulin vastaanottavaiseksi sille. Mutta sekin oli pitkään ongelmani, että halusin nähdä vain ihmisten "pahuuden", koska se tuki noita aikaisia tulkintojani ja tarkoitti, ettei mun tarvinnut muuttaa näkemyksiäni - koska muutos pelotti.

Koulukiusaamiseen eli kouluväkivaltaan tulisi puuttua tehokkaasti ja estää se kouluissa.

Opettajan tulee uskaltaa ottaa johtajan rooli luokassa, eikä antaa oppilaiden kasvattaa itse itseään siten, että luokan typerin ja äänekkäin sadisti on auktoriteetti kaikille ja valitsee luokasta yhden uhrilampaan,

jota sitten kidutetaan päivittäin yleisen hauskanpidon nimissä kaikki kouluvuodet.

Väkivalta on tuhoisaa, eikä sitä kuulu joutua sietämään normaalina, peruskouluun kuuluvana asiana.

KivaKoulu-projektia ei ole luotu koulukiusaamisen ehkäisemiseen,

vaan opettajien turvaksi. Sen turvin he välttyvät kaikilta syytteiltä, jos joku joutuu todella vakavan väkivallan uhriksi: opettajat eivät ole vastuussa mistään, koska "koulu on sitoutunut KivaKoulu-projektiin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa kiusatuille annettavista ohjeista on täysin riittämättömiä avuksi ja sitten antaja ulinoi, kun ei toinen parane vaan on velä paha olla ja uhriutuu kun joudun sun kanssasi elämään nyyyyh, vaikka ongelmia on kiusatulla ja jos neuvojalla on, niin parantakoot ne sitten omilla neuvoillaan!

Jos olen oikein ymmärtänyt, moni kiusattu jääkin yksin, koska muut eivät jaksa elämää heidän kanssaan.

Myös osa kiusatuista ei koita solmia suhteita, koska tietyssä pisteessä elämää mitä muuta annettavaa heillä on, kuin pahinvointinsa?

Sain vasta aikuisena tietää, että pahimmat kiusaajani koulussa olivat väkivaltaisten alkoholistien perheistä. Siis ne lapset, jotka seisoksivat koulujen käytävillä inhottava ilme naamallaan, tuijottavat muita oppilaita vikoja tai heikkouksia etsien ja alkavat sitten häijysti hymyillen osoitella sormellaan ja huutaa solvauksia valitsemalleen uhrille - elävät lapsuutensa keskellä viinaa, väkivaltaa ja laiminlyöntiä.

Katse kiusaajiin!

Koulukiusaamisesta kiinnijääminen tulisi olla peruste koulusta erottamiselle, siirrolle tarkkailukouluun, sekä huostaanoton peruste. Näin saataisiin koulurauha.

Vierailija kirjoitti:

Onko siinä jotain "väärää" että pahoinpidelty ihminen kipuilee huonojen kokemusten johdosta ja haluaa tukea parempaan ympäristöltään. Minusta ei. Tässä keskustelussa tosin annettaan sellainen kuva että jos ei ole reipas, iloinen ja aktiivinen potilas omia mt-ongelmia ym. kohtaan niin sitten sietääkin kärsiä.  Itse mt-ongelmaisena voin sanoa että vaikka on totta että aikuinen ihminen joutuu aikalailla pärjäämään yksin ja siksi korostetaan sitä että voi vain itse ratkaista ongelmansa niin se ajatus vääntäytyy omassa mielessä juuri tuohon että on yksin elämän ja ongelmien edessä. Ja siitä tulee tosi turvaton tunne, varsinkin jos on jo joutunut pärjäämään ilman muita. Normaalit ihmiset unohtavat helposti omien vanhempien tai ystävien tuen tai oman terveen mielen koska se on niin itsestäänselvää. Myös terapiaan ohjaaminen on vain menemistä sieltä mistä aita on matalin - se on lähes klisee aina kun ihmiset tuovat esiin jonkun ongelman elämässään.

Mt-ongelmia nyt ei oikein voi käsitellä muuten, kuin terapian avulla. Tai itse, mutta kuten tässä ketjussa on tullut ilmi, moni ihminen ei ole siihen kykenevä.

Kyllä ympäristö tukee ihmisiä, joilla on ongelmia, mutta siltä ympäristöstä (esim. ystävät) loppuu kyvyt jossain vaiheessa, eikä ihmistä, joka ei edes halua ratkaista ongelmiaan tai siirtyä elämässään eteenpäin, kovin pitkään jaksa tukea ja kuunnella. Myös meillä terveillä on rajamme ja loppupeleissä on pakko suojella omaa itseä ja omaa jaksamista toisen tukemisen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No niinhän se on. Mennyt on mennyttä, ei sille mitään voi. Mutta tulevaisuudelle voi.

Eli jos sahaan sulta käden poikki, ni "ei mahda mitään koita vaan pärjätä yhdellä". Entäs kun tulen huomenna sahaamaan jalkaa?

Mitään muuta ei ole tässäkään tapauksessa tehtävissä, kuin mennä eteen päin ja oppia elämään asian kanssa. Katkeruus ei johda mihinkään muuhun kuin omaan pahaanoloon.

Eli et rankaisisi sortajaasi? Tai haluaisi rangaistusta tälle? Tai ottaisit ystäviksesi ihmisiä, joista ei ois niin väliä, että häntä rangaistaisiin? (Siis ystäviesi asenteena, ainahan sille ei mitään voi, että siis saataisiin se rankaisu annettua). Älä naurata.

Mitä se rankaisu auttaisi? Koston toivominen on ymmärrettävä reaktio siinä trauman ollessa tuoreimmillaan,mutta lapsellista jumittua siihen. Haluaisit itse olla kiusaaja?

Etkö voi ajatella,että he toimivat väärin ehkä ajattelemattomuuttaan tai omista traumoistaan johtuen. Maailma on epäreilu ja kaikki kohtaavat joskus vastoinkäymisiä,tämä oli sinun ristisi. Olet kuitenkin yhtä arvokas kuin kaikki muutkin eikä kiusatuksi tuleminen ollut omaa syytäsi. Toivottavasti pääset jotenkin asian kanssa sinuiksi.

Miksi kuvittelet että musta tuntuisi, että olen?

Voit varmaan tiedostaa että vaikka TUNNET ettet ole minkään arvoinen,se ei ole totta vaan johtuu kiusaamistaustastasi. Tunteita tulee ja menee,ei kannata liiaksi heittäytyä niiden varaan vaan tarkkailla itseään ikäänkuin ulkopuolelta.

Mitä sillä on väliä, mikä tilanne faktisesti on, jos en mä tunne että Olen minkään arvoinen? Miksi mä silloin uskoisin jotain kuvitelmaa siitä? Mitä se kuvitelma mua auttaa, jos joku voimakkaampi, ilkeämpi ihminen tulee mua määräilemään? Se, etten ole edes hänen arvoisensa tuntuu todelta, miten elämä silloin voisi tuntua hyvältä?

Jostakin luin, että jos toistaa itselleen 30 päivän ajan jotain mantraa (esim. olen arvokas) siihen alkaa itsekin uskoa. Kahdesti päivässä, peilistä itseään silmiin katsoen, toistaa tuota ääneen. Siksi hän niihin negatiivisiin näkemyksiin itsestä uskoo niin lujasti, niitä toistelee itselleen päivittäin ja aivot muovautuu sen mukaisesti. Itseensä uskominen on harjoittelun tulos, se ei tule kenellekään itsekseen. Toiset vaan joutuu tekemään sen eteen enemmän työtä.

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

"Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas"

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Tai sitten nimenomaan ovat olleet tilanteessa itse,kokeilleet useita eri hoitomuotoja tajutakseen että itsestä se paraneminen lopulta lähtee. Terapia,lääkkeet yms.ovat vain aputyökaluja mutta itse se työ on tehtävä. Tietenkään sairauksista ei parane päättämällä,mutta ainakin mielensairauksissa oireita voi lievittää tai jopa parantua kokonaan muokkaamalla niitä ajatusmallejaan. Tähänhän terapiakin tähtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ihme selittelyä täällä: "minä en piittaa sinun pahasta olostasi" vittu mitä triggeröitymistä sitten kuitenkin irl siitä, mitä mäkin sanon esim. että pois mun paikalta siitä, niin oon seläntakana sitten joku vitun niuhottaja. Justhan sen piti olla sulle ihan oolalaa.

Mitä sä horiset? Mulle on ihan yks hailee, mitä sanot tapaamillesi ihmisille irl. Ei sun sanomiset tällä palstalla eikä irl vaikuta mun elämääni millään tavalla. 

Ai siis sua ei loukaa, jos työkaverisi tokaisee sinulle tylysti jotain, (koska on pahoinvoiva) tiesitpä sin hänen pahasta olostaan tai et?

No ei loukkaa. Mulla on yks työkaveri, joka tokaisee vähän kaikille tylysti, mutta miksi ihmeessä se loukkaisi mua? Ei hän ole mulle millään tavalla tärkeä ihminen. Olosuhteiden pakosta ollaan samassa työpaikassa, mutta ei muuta. 

Tuossa aiemmassa kuitenkin sanoin, että mulle on täysin yhdentekevää, mitä sinä sanot. Sä voisit kirjoittaa vaikka kilometrin pituisen kommentin täynnä pahimpia loukkauksia mitä ikinä keksit eikä se vaikuttaisi muhun yhtään mitenkään. Millään mitä sanot ei ole mun elämääni mitään vaikutusta. 

Kyllä monia ihmisiä todellakin loukkaa se, jos heille puhutaan tylysti.

Aika ihmeellistä, jos katsot olevasi tylysti puhuttelemisen arvoinen.

En mä katso olevani tylysti puhuttelemisen arvoinen. Mutta en välitä siitä, mitä joku mulle merkityksetön ihminen sanoo. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tilanne olisi tietenkin toinen, jos joku mulle tärkeä ihminen (kuten vanhempani, sisarukseni, lapseni tai ystäväni) sanoisi mulle tylysti. En kuitenkaan ole koskaan tehnyt näille läheisilleni mitään sellaista, että heillä olisi ollut aihetta sanoa mulle tylysti. En sano heille tylysti eivätkä he sano mulle tylysti. 

Niin, mietipä, että äitinsä kiusaamalle on äiti puhunut tylysti ilman lapsen omaa syytä. Sä luulet, että se oli sun ansiotas, ettei he puhuneet sulle tylyti. Ei ollut.

Tuo on sun elämääsi, ei mun. 

Joo, mutta sun elämäsi asioista monikaan ei ole sun ansiotasi.

Tuossa olet väärässä. Aika monikin asia elämässäni on nimenomaan sen seurausta, mitä itse olen tehnyt, miten käyttäytynyt ja miten asioihin suhtautunut. 

Ihmisarvo, jonka sait, ei ole omaa ansiotasi. Ja jonka avulla teet, käyttäydyt ja suhtaudut. Kiusatulla ei sitä ole. Ilman omaa syytään.

Tuossahan olet väärässä. Kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, sitä ei kukaan voi viedä. Ei edes äitisi, vaikka hän sinut olisi synnyttänyt.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Eihän kyse olekaan siitä, että päättää parantua. Kyse on siitä, että päättää hakea apua. Jos mulla on vatsakipuja, niin en mä päätä parantua vatsakivuistani ja jää sohvalle odottamaan, että vatsakipu loppuu, vaan mä päätän lähteä lääkäriin. Aina on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että vatsakipuni johtuukin jostain sellaisesta, jota edes lääkärit eivät voi parantaa. Silloin mun on vain päätettävä elää mahdollisimman hyvää elämää vatsakivustani huolimatta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Eihän kyse olekaan siitä, että päättää parantua. Kyse on siitä, että päättää hakea apua. Jos mulla on vatsakipuja, niin en mä päätä parantua vatsakivuistani ja jää sohvalle odottamaan, että vatsakipu loppuu, vaan mä päätän lähteä lääkäriin. Aina on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että vatsakipuni johtuukin jostain sellaisesta, jota edes lääkärit eivät voi parantaa. Silloin mun on vain päätettävä elää mahdollisimman hyvää elämää vatsakivustani huolimatta. 

Eikä se lääkärikään aina paranna, vaan määrää lääkkeet (ohjaa) ja sinä itse päätät otatko lääkkeet ohjeen mukaan (teet työn).

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Mulla on hitaasti etenevä krooninen sairaus, joka tulee viemään multa liikuntakyvyn. Lääketiede ei tunne parannuskeinoa sairauteeni. Mitä voin tehdä? Mä voin päättä huutaa, raivota ja kapinoida kohtaloani vastaan ihan vaikka siihen asti, että en pääse enää liikkumaan. Tai mä voin päättää, että koska kukaan ei voi parantaa sairauttani, voin huutamisen, raivoamisen ja kapinoinnin sijasta alkaa tekemään asioita, joita vielä pystyn tekemään. Sairauteni on jo edennyt niin pitkälle, että olen joutunut luopumaan monesta asiasta. Voin kuitenkin päättää, ajattelenko mieluummin menettämiäni asioita vai asioita, jotka vielä toistaiseksi ovat mahdollisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Eihän kyse olekaan siitä, että päättää parantua. Kyse on siitä, että päättää hakea apua. Jos mulla on vatsakipuja, niin en mä päätä parantua vatsakivuistani ja jää sohvalle odottamaan, että vatsakipu loppuu, vaan mä päätän lähteä lääkäriin. Aina on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että vatsakipuni johtuukin jostain sellaisesta, jota edes lääkärit eivät voi parantaa. Silloin mun on vain päätettävä elää mahdollisimman hyvää elämää vatsakivustani huolimatta. 

Eikä se lääkärikään aina paranna, vaan määrää lääkkeet (ohjaa) ja sinä itse päätät otatko lääkkeet ohjeen mukaan (teet työn).

No mielensairauksien kohdalla lääkkeiden toiminta ei ole kyllä ihan noin yksinkertaista. Lääke voi auttaa tai sitten ei,voi jopa pahentaa tilaa. Lääkkeiden ei tulisi olla ensisijainen saati ainoa hoitomuoto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan parannu sairaudesta päättämällä. Koko terveydenhuoltohan olisi turha, jos ihminen voisi vain ryhdistäytymällä päästä eroon vakavista sairauksista. Eikä sairastuminenkaan ole oma päätös. Jotkut vaan eivät tajua tätä, koska eivät ole ikinä olleet tilanteessa itse. Tälläisten ihmisten neuvot ovat turhia. Se on kuin sokea yrittäisi neuvoa sinua labyrintin läpi. -"Nyt käännyt oikealle" -"Mutta siinä on seinä" -"Höpö höpö, ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Joopa joo...

Eihän kyse olekaan siitä, että päättää parantua. Kyse on siitä, että päättää hakea apua. Jos mulla on vatsakipuja, niin en mä päätä parantua vatsakivuistani ja jää sohvalle odottamaan, että vatsakipu loppuu, vaan mä päätän lähteä lääkäriin. Aina on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että vatsakipuni johtuukin jostain sellaisesta, jota edes lääkärit eivät voi parantaa. Silloin mun on vain päätettävä elää mahdollisimman hyvää elämää vatsakivustani huolimatta. 

Eikä se lääkärikään aina paranna, vaan määrää lääkkeet (ohjaa) ja sinä itse päätät otatko lääkkeet ohjeen mukaan (teet työn).

No mielensairauksien kohdalla lääkkeiden toiminta ei ole kyllä ihan noin yksinkertaista. Lääke voi auttaa tai sitten ei,voi jopa pahentaa tilaa. Lääkkeiden ei tulisi olla ensisijainen saati ainoa hoitomuoto.

Sama pätee terapiaan. Terapeutti ohjaa, mutta itse päätät otatko terapeutin ohjauksesta mitään irti ja teetkö esimerkiksi niitä harjoituksia, joita terapeutti kehottaa tekemään.

Traumoista parantuminen ei ole millään tavalla tahdosta riippuvaista. Jos sydän alkaa lyömään todella kovaa vauhtia, niin autonominen hermosto ei rauhoitu mielikuvaharjoituksilla ja tahdonvoimalla. Ei ole ihan pieni juttu todeta jollekkin, että hanki apua ja jatka eteenpäin. Toinen on hyvin mahdollisesti:

-Käynyt jo 10 vuotta terapiassa ja maksanut tästä hitosti. Pumpannut itseensä joka päivä lääkkeitä, mitkä väsyttävät ja heikentävät merkittävästi urheilusuorituksia.

-Ollut kykenemätön parisuhteisiin

-Läheisiin ihmissuhteisiin

-Opintojen suorittamiseen ja uralla etenemiseen

-Lasten saamiseen

-Nuoruus ja sosiaalinen elämä on myös luultavasti jäänyt elämättä

-Sos. tilanteissa outona pitämistä koska käytös ei normaalia jne.

-Tapahtumista pois jättäytymistä

-Häiden ja juhlien pitämättömyyttä

Ei ole mikään pikkuasia tuhota joltakin mahdollisuus tavalliseen elämään ja todeta, että jatka eteenpäin. Se ei yksinkertaisesti toimi niin. Tietäisittepä, kuinka paljon ihmiset yrittävät ja tekevät sen eteen että pääsisivät jatkamaan eteenpäin. Eräs tuttu näytteli vielä ala-asteikäisenä päärooleissa ja rakasti esiintymistä. Vielä 10 vuotta lukion jälkeen saa paniikin jos tietää, että joutuu kohta esittelemään itsensä. Tilanne voisi olla nykyään hyvinkin toinen, jos hänen ei olisi tarvinnut opiskella luusereiden kanssa.

Tietysti kiusaamista ja seurauksia ilmenee eri tasoilla. Ei voida samana päivänä puhua tönimisestä ja muutaman kerran porukan ulkopuolelle jättämisestä ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta kiusatussa, kuin monta vuotta jatkuneesta vakavasta kiusaamisesta mikä on saanut toiselle pahan sos. tilanteiden pelon ja opintojen keskeyttämisen. Molemmat ikäviä, mutta jälkimmäinen voi tuhota loppuelämän terapiasta ja lääkkeistä huolimatta, tai ainakin 10-20 vuotta.