Äiti, kuinka reagoisit aikuisen lapsen homoseksuaalisuuteen?

Olen tiennyt olevani naisiin päin koko pienen ikäni, poikaihastuksia ei ole koskaan ollut enkä ole kokenut syvempää vetoa miessukupuoleen ja sanallakaan en ole heihin mitään kiinnostusta osoittanut – silti äitini elää käsityksessä heteroseksuaalisuudesta, ”mutta en vaan ole löytänyt sitä oikeaa miestä.”.
Sosiaalisesta paineesta kyllä kovasti yritin yhdessä vaiheessa, mutta koskaan ei kiinnostanut kahveja enempää – naisten kanssa päinvastoin.
Nyt rinnallani on jälleen upea nainen jonka haluan vanhempienikin kohtaavan, mutta vuosia sisällä kasvanut paine tuntuu helvetin ahdistavalta.

Ensinnäkin, kohtelen homouttani kuten heterot omaa seksuaalisuuttaan – vastaan jos kysytään, enkä sen suurempia ”kaapista tulemisia” tee. Äitini taas ei ole koskaan kysynyt. Ajattelin tehdä tämän suoraan ”se oikea” tyttöystävä rinnalla sitten jossain vaiheessa.

Olen lukenut lähinnä juttuja nuorten teini-ikäisten kaapista tulemisesta ja heidän äitiensä reaktioista, mutta en ole vielä kertaakaan törmännyt ajatuksiin siitä kun jo omilleen muuttanut aikuinen lapsi ilmoittaa ykskantaan kaikkien vuosien jälkeen löytäneensä sen oikean. Sen oikean, joka ei vastaa mitään äidin odotuksia edes sukupuoleltaan. Hän on aina maalaillut minulle kuvaa hyvätapaisesta ja korkeakoulutetusta ”paremman perheen” miehestä, mutta niin ei tule koskaan käymään. Vaikka tämä suhde kaatuisi, joudun tyynnyttelemään äitini ajatukseen että perhejuhliin tulee jatkossa vain nainen tai sitten tulen yksin.

Huomionarvoisena seikkana pitäisin sitä että äitini on suhteellisen konservatiivinen monessakin asiassa, pelkää ”vierasta” ja ajattelee paljon tunteella. En siis tiedä lainkaan, mitä odottaa kun saapastelen ovesta sisään toinen nainen käsipuolessa ja tuleeko hän sitä koskaan hyväksymään. Ehkä pelko on kasvanut juuri tämän silloin tällöin ilmenevän vanhoollisuuden kautta.
On monia kertoja, missä äiti on osoittanut suoranaista epäymmärrystä, inhoa ja järkytystä hänen normeistaan poikkeavia sukupuoli/seksuaalisuus-identiteettejä kohtaan. Vain homous ei ole koskaan noussut esiin.
Tukea ei myöskään heru muulta perheeltä, en ole sisarteni kanssa mitenkään erityisen läheinen vaikka tulemme toimeen ihan normaalisti ja isä asuu muualla.
Isän kohdalla en osaa edes yliajatella tätä, se on aina ollut niin järjen ukko että ei toista ole. Vaatii ehkä aikansa sopeutua eri muutoksiin, mutta ei ole koskaan tuominnut ketään ihmistä ja käsittelee asioita todella objektiivisesti eli tyttöystävän vieminen hänen eteensä olisi teoriassa helpompaa jos hän vaan ei asuisi niin pirun kaukana.

Ahdistaa. Kummasti sitä ihminen tuntee olonsa pieneksi, kun on omasta äidistä kyse. Kuinka palstan mammat ajattelisi reagoivan, vai ootteko jo olleet tilanteessa?