Onko teidän mielestänne tarpeellista muistella tarkasti lapsuudessa tapahtuneita pahoja asioita jotta mielenterveysongelmista voi toipua?

0/5 lopeta jo. Taas tämä "traumat lähtee kun niitä ei mieti"-provo.

Muistella tarkasti? Ei tarvitse, mutta kyllä se menneisyys on käsiteltävä pois, jotta voi toipua ja päästä eteepän. Menneisyys on perusta sille, mitä olemme nyt ja mitä valintoja teemme tulevaisuudessa. Asioiden tietoinen/tiedostamaton mielestä sulkeminen harvoin toimii etenkään pitkällä aikavälillä tervehdyttävästi, vaikka monet sellaisessa näennäisesti vuosia onnistuukin. 

Kokemusteni mukaan ei.

Ainakin minä ymmärrän paljon paremmin ongelmiani, kun opin, että äidilläni ja jopa isoäidilläni oli samanlaisia ongelmia. Nämä siirtyvät perintönä sukupolvelta toiselle. Ihminen luulee vaikeuksien johtuvan hänestä itsestään, vaikka tuollainen kärsimys tulee helposti sadan vuoden takaa.

Lapsuuden muistot ja traumat saattaa hyvinkin olla suurimmaksi osaksi itse keksittyjä.. Niin lapsen mieli toimii.

Hei ap. 

Kysymyksesi voi tulkita monella tavalla. Jos ajattelet sitä, että terapiassa kohdataan lapsuuden asioita, niin siihen toki on tutkimustietoakin paljon. Ihmisen elämäntehtävä on hyväksyä itsensä ja oma tarinansa. Jotta voi hyväksyä, prosessoida yms, on toki tiedettävä, mitä asioita omaan elämäntarinaan liittyy. On niin sanotusti katsottava peiliin vaikeitakin asioita, eikä vaiettava tai lakaistava maton alle. On todettu, että myös edeltävien sukupolvien historia ja heidän elämäntarinansa vaikuttavat jokaiseen jollain lailla. Myös sukujen salaisuudet pitävät otteessaan, jos niitä ei kohdata vaan vältellään.

Sen sijaan näihin mahdollisesti kauhistaviin asioihin ei pidä eikä tule jäädä vellomaan. On tarkoitus myös saada asiat jollain lailla loppuun käsitellyiksi ja siirtyä elämään tätä päivää ja tulevaisuutta. Terapiankin tarkoitus on saada ihminen tulemaan siksi, joka hän jo on: auttaa saamaan omat voimavarat, elinvoima ja luovuus käyttöön ihan tässä ja nyt.  Menneisyyden muistot eivät saa kahlita ihmistä.

Ihminen on tavallaan historiansa tuote, mutta se ei ole koko totuus. Uutta luova elinvoima ihmisessä (toisen ihmisen myötätunto, kuulluksi tuleminen yms terapiaprosessissa) auttaa myös pääsemään eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

0/5 lopeta jo. Taas tämä "traumat lähtee kun niitä ei mieti"-provo.

Mikä teitä ihmisiä vaivaa jotka näette provoja joka aloituksessa ja luulette mielivaltaisesti saman ihmisen tekemiksi? En ole tehnyt tänne muita tämäntyylisiä aloituksia. -ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden muistot ja traumat saattaa hyvinkin olla suurimmaksi osaksi itse keksittyjä.. Niin lapsen mieli toimii.

No ei pidä paikkaansa. Miksi ylipäätään haluat väittää tuollaista?

Mielummin ottaisin unohduspillerin, jotta pääsisin eroon siitä paskasta. Pois vaan kaiki saasta mielenpohjalta kiusaamasta.

Muistelemisesta ei ole mitään hyötyä, koska elämää eletään eteenpäin. Tietty voi takertua siihen yhteen kertaan,kun äiti sanoi noin ja minusta tuntui näin, mutta kun se tapahtuma ei muuksi muutu. Sitä voi muuttaa, miten suhtautuu sanomisiin, mutta siihen taas ei tarvita muistelemista vaan itsensä muuttamista.

Ei ole. On myös ihan toimivia terapiasuuntia joissa ei keskitytä menneisyyden asioihin. Eri ihmisille sopii erilaiset käsittelytavat. Esim. jos ajattelee kuten nro 2, että menneisyys on käsiteltävä pois , niin sitten tuskin toimii mikään sellainen terapia joka ei menneisyyttä käsittele. Tai jos on valtavasti ei-tietoisella tasolla asioita, jotka kuitenkin vaikuttavat hyvin vahvasti ihmisen toimintaan ja ajatteluun.

Mutta itselleni ne menneisyyteen keskittyvät terapiat oli vain jarru. Ne saivat minut entistä enemmän uhriutumaan ja pyörimään oman napani ympärillä. Koko ajan vakuutuin lisää siitä että ongelmani ovat todella syviä ja toipuminen tulee vaatimaan vuosia, jos onnistuu koskaan. Vaihdoin terapeutteja ja terapiamuotoja, sain mielestäni tärkeitä oivalluksia koskien lapsuuttani tms, mutta hetken helpottavan katarttisen kokemuksen jälkeen olin taas mieleni kanssa samassa suossa kuin ennenkin. 

35-vuotiaana tapasin koiraharrastuspiireissä todella rempseän naisen, jolla oli itsellään myös terapeuttikoulutus, mutta kognitiivisen terapian suuntaukseen jossa menneisyyttä ei pengota. Minua alkuun ärsytti hänen jutut koska hän ihan suoraankin sanoi paremmin tutustuttuamme asioita suoraan. Mm. että luuletko että ne menneisyyden luurangot koskaan sun kaapeista loppuvat, kun oikein niitä esiin pengot? Tai "ootko kokeillut ottaa sen pään ulos omasta takapuolestasi ja haistaa raikasta ilmaa - mennä ja tehdä ja kokea sen sijaan että vatvot omaa mieltäsi ja sen ongelmia". Kokeilemani terapiat ei olleet auttaneet, mutta silti uskoin että tämä nainen oli väärässä, ja kamalan pinnallinen. Ajattelin että hänen menetelmänsä ehkä auttavat joihinkin pikku ongelmiin tyyliin impulsiivinen ihminen haluaa oppia harkitsemaan ennen tekoa, mutta ei kaltaisiini jo lapsena traumatisoituneihin. 

Ja kuitenkin lopulta itse päädyin vuosia tuosta siihen että nyt mun on pakko lopettaa se menneisyystouhu ja keskittyä tähän päivään. Ne tunteet joita menneisyys aiheuttaa, ja ajatukset ja teot, on toki kohdattava, mutta ne voi kohdata tässä ja nyt. Ei niille tarvitse älyllisesti ymmärtää syytä - joka voi lisäksi olla väärä, koska ihmisen muisti ei ole neutraali tietovarasto vaan värittää asioita. Riittää että ei juokse niitä mitään pakoon vaan kohtaa ne tässä ja nyt ja silti jatkaa elämäänsä, pelkäämättä mitään mitä sisältä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden muistot ja traumat saattaa hyvinkin olla suurimmaksi osaksi itse keksittyjä.. Niin lapsen mieli toimii.

No ei pidä paikkaansa. Miksi ylipäätään haluat väittää tuollaista?

Et sinä todellakaan voi olla 100% varma, onko joku lapsuuden muisto muisto, vai itse keksitty juttu, uni tai mielikuvituksen tuote, jonka luulet olevan totta.

Ihmisen muisti ei ole ikävä kyllä kovin luotettava. Siksi sinä muistat jonkin asian ihan toisin, kuin joku muu ihminen.

Sulla tulee varmasti tilanteita joissa väittelet jonkun kanssa miten tapahtuma on mennyt?

Vierailija kirjoitti:

Ainakin minä ymmärrän paljon paremmin ongelmiani, kun opin, että äidilläni ja jopa isoäidilläni oli samanlaisia ongelmia. Nämä siirtyvät perintönä sukupolvelta toiselle. Ihminen luulee vaikeuksien johtuvan hänestä itsestään, vaikka tuollainen kärsimys tulee helposti sadan vuoden takaa.

No juuri tuon verran varmaan kannattaa. Tajuaa, että kaikkea on sattunut, ei ole ollut ideaalia. Mutta samalla tajuta syyt miksi edellinen sukupolvi on käyttäytynyt noin, ei se elämä ole ollut ennen ainakaan yhtään enempää ideaalia. Sen jälkeen kääntää traumat vahvuudeksi: tällaisestakin olen selvinnyt, en anna sen määrittää koko loppuelämääni vaan päätän itse omat arvoni ja tavoitteeni ja menen niitä kohti. Näin kai se elämänlaatu pikkuhiljaa paranee sukupolvi sukupolvelta. Menneessä eläminen ja märehtiminen tyyliin äitihullu varmiten siirtää kaikki traumat kymmenkertaisena seuraavaan sukupolveen. Aika harva haluaa sitä omille lapsilleen.

Mun kohdallani saattaa olla parempi, etten muista mitään. Minulla ei ole mitään oikeita muistoja paskasta lapsuudestani, eikä nuoruudestani. Aina kun saan jonkun pienen flashbackin menneisyydestä, tekisi mieli vetää ranteet auki. Roikun siis vielä tässä maailmassa vain, koska muistini on kadonnut...

t: pian nelikymppinen