Haluaisin ehkä lapsen, mutta pelkään jo nyt teinivuosia

mikä nyt kellekin on sitten "pahin" vaihe. itse pidän teineistä. Ne on hauskoja, omatoimisia, niillä on mielipiteitä maailmasta, niiden kanssa voi tehdä yhdessä kaikkea oikeasti kivaa. Ainut mikä rassaa tässä kun lapset tulossa teineiksi, että itse olen tulossa keski-ikäiseksi, apua ;) Lasten kanssa raskain vaihe on mun mielestä ilman muuta joku 1-4-v, vauhtia, eikä yhtään järkeä. Sen jälkeen paranevat vuosi vuodelta. Toki pikkulapsi on söpö, mutta raskas hoidettava 24h. Ne on parhaita pieninä annoksina, nykyään kyllä ihastelen sukulaisten ja ystävien taaperoita mielelläni. 

Olen kirjoittaja 21 kanssa samoilla linjoilla.

Kotona on 14 ja 16-vuotiaat, että paljon voi olla vielä edessäkin, mutta aivan käsittämättömäntä, miten hienoiksi nuoriksi ihmisiksi ovat kasvaneet. No, ulkovaatteet löytyy yleensä kenkien päältä lattialta, keittiössä tehdään ruokaa mutta siivoaminen jää vähän puolitiehen - että ei ne mitään täydellisiä asuinkumppaneita ole.

Meillä syödään yhä yhdessä kerran päivässä, jutellaan pöydässä. Kerran viikossa yritän pakottaa ne pelaamaan kanssani jotain, mikä on yleensä hauskaa sen hetken, mutta nopeasti häipyvät omiin oloihinsa. Mikä on ihan hyvä ja normaalia. Minä saan hetkeni.

He ovat omia ihmisiään, eivät minun saavutuksiani.

Meillä tyttö 12 v. ja poika 15 v. Pojan kanssa haastavimmat vuodet olivat, kun uhmaikä ja kun oli 10-12 v. Silloin ei koulukaan oikein maittanut. Nyt on rauhallinen, tasainen ja kotona viihtyvä nuori. Kohtelias ja mukava - suurin miinus, että pelaa paljon eli viettää paljon aikaa omassa huoneessaan. 

Tyttö on 12 v. sosiaalinen ja harrastava. Olisi aina harjoituksissa tai kaverilla. Suurin haaste hänen kanssaan on, että on selkeästi tulisempi luonne, joten huonolla tuulella on melko hankala ja hyvällä tuulella ollessaan varsinainen päivänpaiste ja halinalle. 

Mitään todellisia ongelmia ei ole ollut kummankaan kanssa. Hyvät keskusteluyhteydet pitää olla ja riittävästi tukea ja ymmärrystä. Suren jo ennakkoon niitä vuosia, kun eivät enää asu kotona.

Kannattiko hankkia lapsia? Ehdottomasti! Negatiivisinta on ehkä se, että pitää olla paljon arjensietoa, kun ovat pieniä ja koululaistenkin kanssa. Siivoamista, pyykinpesua, kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa ja harrastuskuskausta. Omaa aikaa jää aika vähän, mutta sitäkin järjestetään tarvittaessa. 

Vierailija kirjoitti:

No jos tämän palstan kirjoittelua seuraa, 99,9% teineistä on äärettömän hyväkäytöksisiä, harrastavat, laittavat ruokaa kotona, eivät koskaan kokeile päihteitä, eivät ole iltaisin ulkona, keskustelevat vanhempien kanssa rakentavasti joka päivä. Ja koulu menee loistavasti.

Eihän siinä ole mitään hätää! 

Vaan ettei se sitten kuitenkaan ollut niin. Kamalaahan tämä teinin vanhemmuus on jos teini kokeilee rajojaan täysillä. Se on myös vanhemmille kasvamista siihen että lapsi muuttaa pois. Jos lapsi olisi aina ihana ja samanlainen kuin vauvana, ei pystyisi luopumaan, mutta luonto hoitaa tehtävänsä ja "pesäeroa" tulee. 

Ja vaikka nämä pyhät äitihahmot korostavat, että kotona makaavat hyväkäytöksiset teinit ovat sellaisia koska he ovat ne hyvin kasvattaneet, on totuus siinäkin erilainen. Hyvä kasvatus antaa lapselle vahvuuden ja rohkeuden kokeilla niitä rajojaan. Jos on epävarma, ei teininä uskalla mitään tehdäkään.

Kirjoitin meistä, n 15, että meillä kyllä ääntä ja kapinaa oli, kahdella lapsella kummallakin omalla tyylillään. Tuossa olet oikeassa, että jos yhtään ei kapinoida niin sekin kehno juttu. Näin turhan monta tällaista "aikuismaisen kilttiä" nuorta yliopistolla, sen ensimmäisen vuoden opinnot jäi myöhäisen murrosiän jalkoihin. MInusta tärkeintä, että tuossa kapinavaiheessa puheyhteys säilyy ja nuoresta välitetään- Surkeimmin murrosiästään selvisivät ne nuoret joiden vanhemmat eivät jaksaneet välittää.

Vierailija kirjoitti:

No jos tämän palstan kirjoittelua seuraa, 99,9% teineistä on äärettömän hyväkäytöksisiä, harrastavat, laittavat ruokaa kotona, eivät koskaan kokeile päihteitä, eivät ole iltaisin ulkona, keskustelevat vanhempien kanssa rakentavasti joka päivä. Ja koulu menee loistavasti.

Eihän siinä ole mitään hätää! 

Vaan ettei se sitten kuitenkaan ollut niin. Kamalaahan tämä teinin vanhemmuus on jos teini kokeilee rajojaan täysillä. Se on myös vanhemmille kasvamista siihen että lapsi muuttaa pois. Jos lapsi olisi aina ihana ja samanlainen kuin vauvana, ei pystyisi luopumaan, mutta luonto hoitaa tehtävänsä ja "pesäeroa" tulee. 

Ja vaikka nämä pyhät äitihahmot korostavat, että kotona makaavat hyväkäytöksiset teinit ovat sellaisia koska he ovat ne hyvin kasvattaneet, on totuus siinäkin erilainen. Hyvä kasvatus antaa lapselle vahvuuden ja rohkeuden kokeilla niitä rajojaan. Jos on epävarma, ei teininä uskalla mitään tehdäkään.

Ja kun on tarpeeksi varma ja vahva itsetunto ei tarvitse kokeilla rajojaan. Meillä nuoriso kokeilee rajojaan matkustamalla ympäri maailmaa tai työskentelemällä koulun ohessa, ei riehumalla.

Uskaltaa kaveriporukassa esim sanoa ettei alkoholi maistu, kiitos vaan mutta en ota. Jättäytyy pois  porukasta missä painostusta ehkä olisi ja valitsee toiset ystävät.

No meillä kaksi vanhinta on jo teini-iän ohittaneet, mitään isompia vaikeuksia ei ollut. Nuorin on 14 v ja hyvin tullaan toimeen. Toki on kaikkien kanssa ollut erimielisyyttä esim. pelaamisesta ja puhelimen käytöstä ja poikien kanssa koulujutuista, niistä ehkä eniten. Meidän lapset ovat rauhallisia ja melko introverttejä kuten me vanhemmatkin. Meillä on eletty aina rauhallista elämää, kukaan ei huuda ja riehu, asioista puhutaan. Lapset ovat nähneet ja oppineet, että asioista kannattaa puhua, sopimalla päästään kompromissiin tai joskus lasten ja teinien on vain tyydyttävä vanhempien päätöksiin.

Koulukin on kuitenkin sujunut kaikilta hyvin, eikä koulusta ole tullut koskaan viestiä, että olisi esim. käytösongelmia, se on ollut meille aina tärkeä juttu ja lapset on tietoisesti opetettu käyttäytymään hyvin ja kunnioittamaan koulun sääntöjä ja heille on painotettu, miten mahtava juttu ilmainen koulutus on. Ei ole ollut tosiaan mitään ovien paiskomista tai räyhäämistä, ei haistattelua tms. Isoon ääneen on joskus keskusteltu kyllä ja onpa nuo joskus kiroilleet, murjottaneet, uhmanneet ohjeita ja kieltoja. Ihan normaalia, ei sekään olisi hyvä, jos mitään uhmaa ei olisi.

Pahinta on ollut esikoisen kotoa poismuuttaminen. Varskinkin alussa oli huoli, miten oikein pärjää yksin satojen kilometrien päässä. Ja ikävä oli hirveän kova, itkin usein. Edelleen tulee itku, kun nuori lähtee lomalta opiskelupaikkakunnalleen. Pitää vaan ajatella, että mahtavaa, kun saa opiskella sitä mitä todella haluaa opiskella, hienoa että pärjää ja juuri näin asioiden kuuluukin mennä. Täytyy sopeutua. Sitä se vanhemmuus on: jatkuvaa luopumista. Siltikin niin ihanaa! 

Ihanaa ap että osaat ajatella asiaa näin pitkälle etkä pelkästään sillälailla vauvantuoksuisena asiana.

Olen viiden lapsen äiti. Heistä neljä on jo teinejä. Kumpa minäkin olisin osannut pelätä tai edes ajatellut tulevia teinivuosia. Meillä on vaikeita teinejä. Ikävä kyllä. Osaavat toki olla ihaniakin mutta kyllä minun elämäni on pelkästään huolta siitä mitä he keksivät seuraavaksi tai mitä kamalaa heille taphtuu.. Alkoholia ja mielenterveysongelmia enemmän ja vähemmän. Kavereista ei aina niin tiedä ja sovituista kotiintuloajoista yms ei ymmärretä pitää kiinni. Ihan helvetin rankkaa tämä jatkuva huoli. Ja olen murehtija. Valvon ja odotan ja laitan viestiä, saan paniikkikohtauksia odotellessa. Ahdistuneisuushäiriö iskenyt.. Ihan kamalaa.

Ehkä kasvatus on mennyt pahasti vikaan vaikka lapseni olivat pienenä todella kilttejä ja hyväkäytöksisiä. En ole osannut varmaan tehdä oikein kaikkea. Itsetunto on itsellä melko huono ja uskon että tämä on syy myös lasteni ongelmiin. Eivät he onneksi ihan luusereita ole mutta kyllä minua harmittaa kun toisten lapset ovat tunnollisia ja osaavat käyttäytyä fiksusti. Kuinka helppoa se on henkisesti vanhemmille kun ei ole sitä jatkuvaa huolta.. Minulla ei ole enää omaa elämää...

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa ap että osaat ajatella asiaa näin pitkälle etkä pelkästään sillälailla vauvantuoksuisena asiana.

Olen viiden lapsen äiti. Heistä neljä on jo teinejä. Kumpa minäkin olisin osannut pelätä tai edes ajatellut tulevia teinivuosia. Meillä on vaikeita teinejä. Ikävä kyllä. Osaavat toki olla ihaniakin mutta kyllä minun elämäni on pelkästään huolta siitä mitä he keksivät seuraavaksi tai mitä kamalaa heille taphtuu.. Alkoholia ja mielenterveysongelmia enemmän ja vähemmän. Kavereista ei aina niin tiedä ja sovituista kotiintuloajoista yms ei ymmärretä pitää kiinni. Ihan helvetin rankkaa tämä jatkuva huoli. Ja olen murehtija. Valvon ja odotan ja laitan viestiä, saan paniikkikohtauksia odotellessa. Ahdistuneisuushäiriö iskenyt.. Ihan kamalaa.

Ehkä kasvatus on mennyt pahasti vikaan vaikka lapseni olivat pienenä todella kilttejä ja hyväkäytöksisiä. En ole osannut varmaan tehdä oikein kaikkea. Itsetunto on itsellä melko huono ja uskon että tämä on syy myös lasteni ongelmiin. Eivät he onneksi ihan luusereita ole mutta kyllä minua harmittaa kun toisten lapset ovat tunnollisia ja osaavat käyttäytyä fiksusti. Kuinka helppoa se on henkisesti vanhemmille kun ei ole sitä jatkuvaa huolta.. Minulla ei ole enää omaa elämää...

Ja lisäisin tähän vielä että se murkkuikä tulee yhtäkkiä ja jatkumona lapsuudelle. Eli se puhjatyö jonka lapsen kasvatukseen on tehnyt näkyy tässä murkkuiässä. Eli tee se homma kunnialla niin vältyt ehkä pahimmalta kapinalta.. Ehkä.. Tosin temperamentti vaikuttaa paljon.

Up

Vihamielinen teinikapina ei ole mikään luonnonlaki tai välttämättömyys. Esimerkiksi Aasian maissa ei tällaista teinikapinaa edes tunneta, vaan kasvu aikuisuuteen sujuu rauhallisesti. On siis täysin mahdollista kasvattaa hyväkäytöksinen nuori, joka ei paisko ovia ja haistattele vanhemmilleen mutta joka silti terveellä tavalla itsenäistyy omaan elämäänsä.

Itselläni kohta 15-v tyttö, jonka teini-ikä on tähän asti ollut hyvin säyseää. Keskittyy kouluun ja harrastaa tavoitteellisesti kilpatasolla, niin ei edes jää aikaa tyhmäillä.

Meillä ei ole huudettu eikä paiskottu ovia. Sitä paitsi meillä on niin leveät ovet, ettei niitä pysty edes paiskomaan. (Olen huvikseni kokeillut.) Toki jostain asioista on ollut erimielisyyttä ja vääntöä, eikä teinin valinnat ole aina oman mieleni mukaisia. Mutta ihan hyvin tämä on mennyt. Ehkä meillä on ollut tuuria tai sitten tämä teini alkaa oireilla aikuisena, kun ei teini-iässä kunnolla tuuletellut.

Voit ajatella asiaa myös siltä kantilta, että sinulla on kuitenkin 10+ vuotta aikaa rakentaa lapseen hyvä ja läheinen suhde, joka kantaa myös niiden teinimyrskyjen yli.

Mulla lapset 17, 14 ja 12. Kaikki ihania. Ei paiskota ovia eikä haukuta. Enkä sellaista kyllä antais tehdäkään. Tunteita voi näyttää muutenkin kuin riehumalla ja haukkumalla. Minusta meidän perhe-elämä on nyt parhaimmillaan... en tosiaankaan kaipaa pieniä lapsia.

Ps. Olen yläkoulussa erityisopena ja tykkään työstäni. Oppilaat ovat pääosin mukavia ja käyttäytyvät fiksusti. Arvostan oppilaitani ja yleensä se näkyy myös siinä, miten oppilaat käyttäytyvät minua kohtaan.

Minulla on 17 v ja 15 v. Ja tämä on helppoa verrattuna siihen, millaisia lapset olivat pienenä.

Eivät ole koskaan haukkuneet minua. Ärsyttäviä kyllä osaavat olla. Mutta eivät puoleksikaan niin ärsyttävä kuin 5–vuotias lapsi.

17-vuotias tyttö. Ikävuodet 12-15 olivat todella raskaita (äyskimistä, satunnaista törttöilyä kiihtyen loppua kohti, kunnes järki palasi pätkittäin 16-vuotiaana), mutta eskariuhma 6-vuotiaana oli jotain ihan hirveää. Teinivuosissa väsyttää se, kun ne kestävät ja kestävät, mutta eihän sitä pesäeroa äkkiä tehdä.

Ihan turhaan pelkäät!  

Muista vain olla johdonmukainen, rehellinen ja tasapuolinen aivan alusta asti,  ja vetää yhtä köyttä lasten toisen vanhemman kanssa, niin lapsesta todennäköisesti kasvaa kelpo otus. Huumorintaju auttaa valtavasti. Samoin klassiset uhkailu, lahjonta, kiristys sekä uhkaus lahjonnan lopettamisesta - silloin kun niitä käytetään johdonmukaisesti. Anna lapselle oikeuksia ja myös velvollisuuksia, luota häneen.  Vaadi häneltä ikätasolleen sopivia suorituksia. Anna palautetta sekä hyvästä että huonosta toiminnasta ja sano ja näytä, että rakastat.  Ovien satunnaiseen paukkumiseen ja karjuntaan ei kukaan kuole. Sinä olet aikuinen ja sun pitää kestää se siinä kuin uhmaikäisen tuittuilutkin. Ja jos asiat menee joskus pieleen, niistäkin yleensä selvitään.

T. Kolmen nyt jo yli 20 v. lapsen äiti

He ap. Vanhemmuuteen kasvaa sitä mukaa kun uusia tilanteita ja vaiheita tulee eteen. Teinien kanssa oleminen on ihan tavallista, kun ne lapset siinä vähitellen kasvaa ja itse kasvat ja kehityt äitinä. Älä mieti tai ainakaan murehdi turhaan. Teinivuodet voi mennä tosi rauhallisestikin, tai sitten voi tulla jotain ihan muita vaikeuksia kuin se lapsen murrosikä. Elämästä kun ei etukäteen koskaan voi tietää, mitä on tulossa. Aika paljon voit kuitenkin itsekin vaikuttaa siihen, millaista teinin kanssa on.

Minulla on esikoinen jo aikuinen, ja aika vähällä päästiin, ei luuhannut kaupungilla, polttanut tai juonut, kaveripiiri oli pääosin samanlaista aika iso osa ns. "seurakuntanuoria". Esikoinen ei vieläkään juo, ei kahvia eikä alkoholia, eikä polta tai muutakaan, on asunut pitkiä aikoja ulkomaillakin, pärjää erittäin hyvin opiskeluissa.  

Minun isäni ja myös esikoisen isä, oli alkoholisteja, joten geenit varmaan on siihenkin olemassa. Itsekään en juo kahvia tai alkoholia enkä ole koskaan polttanut. Mun oma murrosikä oli pahempi kuin tyttäreni, mutta ei mikään oikeasti paha mullakaan. Molemmilla niitä perinteisiä itkukohtauksia kun mennään omaan sänkyyn itkemään ja ovenkin voi paiskata mennessään. Itse en haukkunut koskaan vanhempiani, tiesin että kuinka paljon on minun eteeni tehnyt, äiti ja isäpuoli, isän kanssa en ollut tekemisissä, sitä olisi sietänytkin haukkkua. 

Minä olen aina pitänyt mielessä kaikissa tyttären kehityksen vaiheissa, sen minkälaista oli itsellä missäkin iässä, ja osaan suhtautua hormonimyrskyihin, tytär on minut joskus haukkunutkin, se satutti, mutta varmasti oli hyvä että päästi höyryjä ulos.

Yleensähän nuori kapinoin eniten jos on ollut liian tiukka kasvatus tai liian löysä. Parasta on että antaa lapselle pikkuhiljaa enemmän vastuuta omasta elämästään, niin että ei tule mitää isoa tarvetta "repäistä" irti itseään vanhemmista.

Kun oma lapsi tuli teini-ikään, tuli tunne, ettei teineissä ole pelättävää.

Sitä ennen olin pitänyt teinejä ärsyttävinä, enää en. Ne omat ovat rakkaita, oli teinejä tai ei.

Omat teinini ainakin ihania ja rakkaita kuin mitkä. Eivät koskaan ole haistatelleet, ovia paiskoneet kylläkin😊 Mieluummin olen teinien äiti kuin kolmevuotiaiden..

Mulla on 14-vuotias poika. Ei ole ollut huutamista tai ovien paiskomista. Teini-ikä näyttäytyy siinä, että poika viettää mieluusti aikaa omassa huoneessaan ja tulee alakertaan lähinnä syömään ja saunomaan. Ja siinä, että häntä hävettää näyttäytyä vanhempien seurassa kaupungilla. Joskus saunan jälkeen käymme mielenkiintoisia keskusteluja.