Voiko oma lapsi olla ulkonäöltään sellainen että häntä on vaikea rakastaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Muuten kiva, mutta cp-vamma aiheutuu usein vasta synnytyksessä, joskus jopa synnytyksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Ja mitä sitten kun vamma aiheutuu synnytyksen komplikaatioista?

Jälkiabortti.

Vierailija kirjoitti:

Esikoinen syntyi hätäsektiolla ja näin tämän ensimmäisen kerran puhtaana peittoon käärittynä,  useampi tunti syntymän jälkeen . Tyttö oli kaunis, siro, 46cm pitkä, kuin nukke.

Toinen tyttö syntyi alateitse, siskoaan vantterampi 51cm  vauva ja sen näköinen miltä juuri kohdusta tullut vauva nyt näyttää,  mielestäni tämä ei ollut kaunis ja olin vähän pettynyt. Mutta seuraavana päivänä tyttö alkoikin sitten  näyttää maailman suloisimmalta vauvalta ! 

Ei vastasyntynyt ole ikinä kaunis, paitsi elokuvissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Niin. Siis CP-vammahan on synnytyksessä tai varhaislapsuudessa syntynyt vamma, joka ei vaikuta älyllisiin toimintoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

   Miksi äiti laittoi lapsen istumaan muualle ja miksi selosti asiaa sinulle, vieraalle?  Äiti kykenemätön rakastamaan...?  Lapsi kaipaisi syliä ja rakkautta.  Säälittää ihan hirveästi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Samalla nämä naiset syyttävät lasta oman vartalonsa pilaamisesta.

Käsittämätön ajatus. Oma tyttäreni ei kasvoiltaan ole erityisen kaunis, ei toki rumakaan, vaan sellainen perussöpö. Mutta herra jumala sitä vartaloa! Hänellä on ollut aivan uskomattoman hyvä tuuri, että on saanut minun silmissäni aivan täydellisen vartalon syntymälahjakseen. On hoikka ja kurvit on oikeissa kohdissa. En voi muuta kuin iloita hänen puolestaan, että hän saa edes nuoruudessaan nauttia tuollaisesta täydellisyydestä. Itse olen pienestä asti ollut pyöreä ja synnytyksen jälkeen enimmät ajat painanut 100 kiloa tai vähän päälle. En ole koskaan päässyt kokemaan sitä, millaista on olla nuori ja hoikka. Minulla on kaiken lisäksi äidiltäni periytynyt lattana takapuoli. Omat hiukset ovat ohuet, mutta tytär on perinyt isänsä paksut hiukset. 

Miten kukaan äiti voisi tällaisessa tilanteessa olla mitään muuta kuin äärettömän iloinen ja siunailla oman tyttären käsittämättömän hyvää tuuria geenilotossa?

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Kaikki vauvat on rumia, kaveris on kertoneet satuja.

Ap kysyt kun ei tiedä, tirsk!

Ei kai rakkaus ole ulkonäöstä kiinni. Täällä moni sekoittaa äidinrakkauden kaupallisiin laatuvaatimuksiin ja Makusen missikisoihin.

Ellei ketju olisi näin pitkä, epäilisin trolliksi. Nyt joudun vain toteamaan, että av-mammat ovat poikkeuksellisen imbesillejä.:)

Mulla valtavan suloiset ja kauniit kolme tyttöä. Välillä kun ovat vaikealla tuulella suorastaan vihaan heitä, joten ei siihen ulkonäkö vaikuta. Luonteeltaan ihania, ja älykkäitä myös, mutta temperamenttisia.

Ps. En tietenkään vihaani heille ilmaise tai sano.

En voi uskoa millaisilla ihmisillä on lapsia! Ihan järkyttävää, että "oli vaikea rakastaa kun ei ollut kauhean kaunis, mutta sitten kun pikkuhiljaa lähti lapsosen ulkonäkö paranemaan niin rakkauskin vahvistui". Kammottavaa luettavaa! Jos näin olet joskus ajatellut, kannattaisko harkita jotakin terapiaa? Ei todellakaan ole normaalia! Joka noin ajattelee, on KUVOTTAVA.

Joskus 15-vuotiaana kun vanhempani erosivat, mietin että äitini vihaa minuakin nykyään, kun näytin aivan isältäni. No, ehkä asia ei kuitenkaan ollut niin

Tämä on kyllä häiriintynein keskustelu, jota olen hetkeen täältä lukenut.

Onko täällä vain yksi keskustelija, joka puhuu pimeitä itsekseen vai onko todella olemassa aikuisia, jotka arvostelevat lasten ulkonäköä - ja vielä oman lapsensa? Että "tuli sitten tosi ruma vauva mutta onneksi siitä kasvoi teini, jolla on kurvit oikealla paikoilla, muuten en varmaan olisi pystynyt rakastamaan sitä."

En edes mene siihen, miten kauneus on katsoja silmissä vaan sanon vaan, että todella heikoilla itsetunnolla varustettu vanhempi saa kasvattajana aikaan ihan hirveitä. Hävetkää. Te ette tiedä, mitä rakkaus on.

Ja p**kat se kävelemään oppiminen mihinkään älykkyyteen liittyy. Voi hyvää päivää.

Oma lapseni ei näyttänyt normaalilta vastasyntyneeltä mutta hänellä olikin sairaus joka vaikutti hänen piirteisiin. se tosin selvisi minulle paljon myöhemmin. Rakastin häntä kuitenkin heti valtavasti. Mua jäi kuitenkin mietityttää että eikö jotku vanhemmat sitte tee niin kun kätilö moneen kertaan mainitsi miten ihanaa on että me hoidetaan vauvaa kaikesta huolimatta. Ja synnytyskertomuksessakin vielä lukee että vanhemmat hoitavat vauvaa hellästi. Nyt lapsella on takana pari leikkausta jotka on kyllä muuttanut ulkonäköä valtavasti eikä lasta enää tunnistaisi samaksi. Yhtä rakas hän on edellee ❤

Joko ketju on täynnä provoilijoita tai sitten ihmisten ulkonäkökeskeisyys on saavuttanut todella oksettavat mittasuhteet. Siis oikeasti nyt, miten sairaalloisen pinnallinen pitää ihmisen olla, jos vanhemman rakkaus lapseen on lapsen kauniista ulkonäöstä riippuvaista?? Täysin käsittämätöntä!

Jollain tasolla vielä jotenkin ymmärtää sen, että joku pinnallinen bimbo valitsee kumppaninsa ulkonäön perusteella, mutta että rakkaus omaan lapseen ehdollistetaan ulkonäön mukaan??!!?? Tämä on ajatuksenakin niin absurdi, etten voi uskoa todeksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Pelkkää legendaa.

Oikeasti "teinityttöjen hyvä ulkonäkö" on enemmän tai vähemmän parafiilien vanhempien miesten pakkomielle - ei naisten.

Minä olen ruma ja äitini kyllä rakastaa minua mutta myös häpeää. Ei ole kiva esitellä tytärtä kun tuttavan ilme on että hyi hitto!

Kyllä, elämme kylmässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa.

Minulla on kaksi jo nuoriksi aikuisiksi kasvanutta lasta. Vanhempi, poika, oli ensimmäiset pari vuottansa pallopäinen nappisilmä . Tytär taas oli alkuunsakin kiharahiuksinen ja suklaasilmäinen kaunotar. Liki palvoin molempia jo vauva aikoinaan ihan jo ulkomuodollisestikin saatikka muuten. He olivat, ja ovat edelleen minun Aarteitani, pitkä solakka ja hyvin toimeen tuleva urheilijapoikani ja suurin tummin silmin maailmaa valtavan kiharapilvensä alta hyvin käsittelevä tyttö. Ei ole missään ollut, eikä tule olemaan, parempia ulkoisesti eikä sisäisesti.

Minulla on neljä 14-22 -vuotiasta tyttöä, joista kolme on kivannäköisiä mutta yksi ei. Hirveää myöntää, mutta mieluummin käyn kaupungilla noiden kolmen kanssa ilman sitä vähemmän kaunista. Olen ylpeä tytöistä ja tunnen olevani "yksi tytöistä", kun shoppailemme.

Lisäksi tämä "vähemmän" kaunis ( joka on kyllä omalla tavallaan söpö, mutta on vaan vähän väritön ja karismaton) on vähemmän älykäs kuin siskonsa ja vetäytyy helposti, ei ole niin iloinen ja ulospäinsuuntautuva. Eli viehättävyyteen vaikuttaa muutkin seikat kuin ulkonäkö.

Toki rakastan kaikkia lapsiani samalla tavalla. Joidenkin kohdalla se on vaan helpompaa. Joka muuta väittää valehtelee. Minulla on varaa olla rehellinen, vaikkei se kaikkia miellytäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

CP-vamma tulee lapselle yleensä synnytyksessä tai varhaislapsuudessa. Aika hankala alkaa abortilla hoitamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Suurin osa cp-vammaoista aiheutuu vasta synnytyksestä. Niinpä abortointi olisi ollut täysin turhaa. Silloin kun se olisi pitänyt tehdä, sikiö oli vielä ihan terve...

Höpö, höpö... suurimmassa osassa cp-vammoista syntymekanisimi jää täysin avoimeksi. Vamma voi kehittyä sikiökaudella tai myöhemmin varhaislapsuudessa. Tässä tietysti voi olla taustalla synnytyksen komplikaatioit. Mutta asia ei todellakaan ole noin kuin sanoit. 

Eikö ennen tällaisia typeryyksiä voi edes vilkaista esim. Terveyskirjaston sivuja?

Entä sitten? CP-vammaa ei löydetä millään seulonnoilla eikä kuvantamisilla, vaikka se tulisi sikiökaudella. Joten abortoidaanpa varmuuden vuoksi kaikki sikiöt, niin ei tule vammaisia lapsia eikä enempää näitä lapsen ulkonäkään fiksoituneita vajakkimammoja.