Voiko oma lapsi olla ulkonäöltään sellainen että häntä on vaikea rakastaa?

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Se, että vanhempi näkee lapsensa maailman suloisimpana olentona, ei liity ulkonäköön. Itse olen mielestäni aina nähnyt lasteni ulkonäön ns realistisesti, eli en tosiaan kuvittele että muut näkevät heissä jotain poikkeuksellisen suloista ja ihanaa. He ovat silmissäni maailman suloisimpia koska rakastan heitä. Joku voi olla suloinen kalju pallopää, joku hellyttävä hörökorvainen menninkäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

Hohhoijaa. 3v. Bussissa kiljujahan on pahimman uhmaiän kourissa! Jos väsynyt äiti siinä toimii vielä ns. Väärin, niin se riehuminen lähtee kyllä aivan käsistä. Been there, done that. Nyt se minun raivopääni on onneksi rauhallinen ja tunnollinen koululainen. Enkä ymmärrä tuota ulkonäkö asiaa, että se ähentäisi rakkautta. Kyllä luonne ratkaisee, ja se kuinka uupunut vanhempi on. Itse olen nähnyt aika hassun näköisiä michelin vauvoja, mutta kun olivat luonteeltaan rauhallisia, helppoja ja hymyileviä, niin kauhea ajatella ettei heidän äitinsä rakastaisi ulkonäön vuoksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Ajattele jos hänestä ei olisikaan tullut nättiä, kyllä olisi sinun elämäsi kiusallista ja hankalaa!

Kirjoittahan nimenomaan sanoi, että rakkaus lapseen kasvoi ja ulkonäköön tottui. Totesi vain, että ulkonäkökin sittemmin muuttui. 

En ymmärrä näitä, jotka peukuttavat tahallisia väärinymmärryksiä ja provosoivaa tyyliä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

Kyllä oli suhde pahasti pielessä kaikin puolin. 

Ajattelin vain, että lapsen ulkonäkö voi olla taustalla, että suhde on lähtenyt kieroutumaan. Äiti nimittäin oli sen oloinen itse, että ulkonäkö on kovin tärkeä eli ns. tällätty rakennekynsineen. 

Sekin jäi ihmetyttämään, että äiti oli pukeutunut kalliisti ja harkitusti. Lapsella oli likainen kirpparihaalari. 

Tuohon en tietenkään osaa pikkukeskustelun perusteella kantaa, peittelikö äiti jotain häiriötä. Mutta luulisi, että pikemminkin haluaisi tuollaisen näytöksen jälkeen korostaa, että lapsi ei ole terve, jos näin. 

Voihan siinä jotain tuollaista olla. Että äiti on hyvin ulkonäkökeskeinen ja hyljeksii lasta, joka ei vastaa odotuksia ja äidin ulkonäköstandardeja. Tuollaisella vanhemmalla kyllä varmaan on jokin tunne-elämän häiriö itsellään, mikä taas vaikuttaa lapsen käytökseen ja kehitykseen. 

Jos lapsella oli jokin vamma tai käytöshäiriö, voi hyvinkin olla että äiti peittelee ja häpeilee sitä eikä siksi tullut kertoneeksi. Ja juu, tämä nyt on ihan täysin spekulaatiota, mutta sellainenkin mahdollisuus minulle tuli mieleen, että kyseinen lapsi on monella tapaa laiminlyöty (monestakin syystä) eikä häntä ole viety esim. neurologisiin tutkimuksiin, vaikka käytöksen perusteella siihen olisi ollut tarvetta. Äidin suhtautuminen lapsen käytöshäiriöihin voi olla hyvin vaihtelevaa ja ristiriitaista: välillä täysin kieltävää, että esitetään muille kaiken olevan ok, välillä taas lasta syyllistävää ja nöyryyttävää. Voisin hyvin kuvitella, että tuollaisessa tilanteessa myös lapsen fyysiset sairaudet ja tapaturmissa tulleet vammat jätetään hoitamatta.

Emme varmaan saa koskaan tietää. Sääliksi käy. :(

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Samalla nämä naiset syyttävät lasta oman vartalonsa pilaamisesta.

Oikeastiko tämä on yleistäkin? Oma tyttöni on teini ja oikein sievä. Minusta tietenkin koko teinilauman kaunein.... :) Pikemminkin katson ihaillen ja joskus haikeana, kuinka heleä on se iho, hampaat ja kaikki on vielä edessä. Ihana, olen ylpeä nätistä tytöstäni.

Ja kyllä, olen löysä laardi teiniin verrattuna. Raskaudet lihotti ja löystytti, mutta suurimmalta osin syy on ihan itsessä. Ei lasten vika mitenkään. Ei kai keski-ikääntyvän tarvi enää teinitytöltä näyttää ja suurin osa plösähtämisestä on syntynyt ahkerasta hauisharjoittelusta, jossa ruokailuväline vie ruokaa suuhun.

En tiiä, mulla ruma mies, itse saanut kuulla kommentteja omasta ulkonäöstäni (positiivisia) eli kait oon ihan hyvännäköinen. Meillä kaksi lasta, molemmissa on tietysti isänsä piirteitä mutta toisessa ehkä enemmän. Rakastan kyllä valtavasti molempia mutta surettaa välillä toisen puolesta. Itse otin miehen jonka sain koulukiusattuna ja huonoitsetuntoisena.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Samalla nämä naiset syyttävät lasta oman vartalonsa pilaamisesta.

Minulla on kaksi kaunista teinityttöä. He ovat kuin kauniita itsetehtyjä taideteoksia ja katson heitä nauttien, tuollaiset tein. En voi olla kateellinen, sama kuin olisin kateellinen itselleni siitä, että olen maalannut kauniin taulun - ei käy järkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Suurin osa cp-vammaoista aiheutuu vasta synnytyksestä. Niinpä abortointi olisi ollut täysin turhaa. Silloin kun se olisi pitänyt tehdä, sikiö oli vielä ihan terve...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

Hohhoijaa. 3v. Bussissa kiljujahan on pahimman uhmaiän kourissa! Jos väsynyt äiti siinä toimii vielä ns. Väärin, niin se riehuminen lähtee kyllä aivan käsistä. Been there, done that. Nyt se minun raivopääni on onneksi rauhallinen ja tunnollinen koululainen. Enkä ymmärrä tuota ulkonäkö asiaa, että se ähentäisi rakkautta. Kyllä luonne ratkaisee, ja se kuinka uupunut vanhempi on. Itse olen nähnyt aika hassun näköisiä michelin vauvoja, mutta kun olivat luonteeltaan rauhallisia, helppoja ja hymyileviä, niin kauhea ajatella ettei heidän äitinsä rakastaisi ulkonäön vuoksi!

Minulla on neljä lasta ja erotan kyllä normaalin uhmakohtauksen ja äidin hermostumisen. 

Nyt äiti lähti ikään kuin täysin tasavertaisena taistelemaan lapsen kanssa. Vuorovaikutus siis oli täysin häiriintynyttä ja se jatkui myös lapsen rauhoittumisen jälkeen. Äiti lähti lällättelemään lapselle, että onko nyt hyvä mieli jne. 

Normaaliin kolmevuotiaan käytökseen ei muuten kuulu aikuisen pureminen ja potkiminen. Jos teillä on sellaista ollut ja olette selvinneet, niin hyvä tietysti niin. Mutta normaaliin kehitykseen se ei kuulu, vaan on osoitus jostain. 

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Laitoin tälle ylänuolen, koska rumista pallotuijista tulee kauniita koivuja.

Mutta pitäisi olla vähän enempi ikää/elämänkokemusta/älykkyyttä jotta näkisit, mikä vika sinussa on. Sillä jokin puute kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

Näiden pohdintojen myötä voidaankin sitten toivottaa tervetulleeksi seuraava sukupolvi rikkinäisiä ihmisiä, joita jopa äiti rakasti ehdollisesti. Ruma mutta osasi kävellä 8 kk. 

Ohis, mutta luuletko että tuo kertoo jostain erikoisesta älykkyydestä jos oppii varhain kävelemään? :,D sori mutta ei se kerro, kaikki 8kk-1,5v välillä on normaalia vaihtelua.

Tekijän vika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Suurin osa cp-vammaoista aiheutuu vasta synnytyksestä. Niinpä abortointi olisi ollut täysin turhaa. Silloin kun se olisi pitänyt tehdä, sikiö oli vielä ihan terve...

Höpö, höpö... suurimmassa osassa cp-vammoista syntymekanisimi jää täysin avoimeksi. Vamma voi kehittyä sikiökaudella tai myöhemmin varhaislapsuudessa. Tässä tietysti voi olla taustalla synnytyksen komplikaatioit. Mutta asia ei todellakaan ole noin kuin sanoit. 

Eikö ennen tällaisia typeryyksiä voi edes vilkaista esim. Terveyskirjaston sivuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

cp-vamma johtuu usein esim. synnytyksen aikaisesta hapenpuutteesta, ei sitä voi ennakoida raskausaikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Suurin osa cp-vammaoista aiheutuu vasta synnytyksestä. Niinpä abortointi olisi ollut täysin turhaa. Silloin kun se olisi pitänyt tehdä, sikiö oli vielä ihan terve...

Höpö, höpö... suurimmassa osassa cp-vammoista syntymekanisimi jää täysin avoimeksi. Vamma voi kehittyä sikiökaudella tai myöhemmin varhaislapsuudessa. Tässä tietysti voi olla taustalla synnytyksen komplikaatioit. Mutta asia ei todellakaan ole noin kuin sanoit. 

Eikö ennen tällaisia typeryyksiä voi edes vilkaista esim. Terveyskirjaston sivuja?

"Suurinosa CP-vammoista syntyy sikiöaikana, synnytyksessä tai sen jälkeen varhaislapsuudessa ennen kolmatta ikävuotta. "

Jos syy tiedetään, se nimenomaan on useimmiten synnytyskomplikaatio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Ja mitä sitten kun vamma aiheutuu synnytyksen komplikaatioista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Ja mitä sitten kun vamma aiheutuu synnytyksen komplikaatioista?

Tietynlainen eutanasia olisi hyvä. Miksi väkisin pitää elossa sellaista mikä on yhteiskunnalle vain rasite koko elinikänsä? Aika ennen nykyistä lääketiedettä oli siinä mielessä parempi että ns luonto korjasi heikoimmat yksilöt pois. (Tai sitten ihmiset)

Esikoinen syntyi hätäsektiolla ja näin tämän ensimmäisen kerran puhtaana peittoon käärittynä,  useampi tunti syntymän jälkeen . Tyttö oli kaunis, siro, 46cm pitkä, kuin nukke.

Toinen tyttö syntyi alateitse, siskoaan vantterampi 51cm  vauva ja sen näköinen miltä juuri kohdusta tullut vauva nyt näyttää,  mielestäni tämä ei ollut kaunis ja olin vähän pettynyt. Mutta seuraavana päivänä tyttö alkoikin sitten  näyttää maailman suloisimmalta vauvalta ! 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lastaan voi olla rakastamatta monistakin eri syistä, esimerkiksi tämän ulkonäön vuoksi. Tämä johtuu siitä, että persoonallisuushäiriöisetkin tekevät lapsia.

Onko oman lapsen rakastaminen niin ehdoton pakko, että täytyy olla persoonallisuushäiriöinen ellei rakasta?