Voiko oma lapsi olla ulkonäöltään sellainen että häntä on vaikea rakastaa?

Vaikea kuvitella, että muuten normaalin lapsen kyseessäollessa pelkästään lapsen ulkonäkö merkkaisi mitään vanhemmille. Oma lapsi on oma lapsi. Mutta itse olen usein miettinyt vaikeasti vammaisten lasten kohdalla, että niiden vanhempien elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Itse luultavasti olisin hivenen katkera, kun en saanut normaalia lasta ja toisena olisin ihan loppu, kun sen lapsen hoitaminen vaatii niin valtavan paljon enemmän niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Silti tällaisten lasten vanhemmat vaikuttavat ihan iloisilta ja positiivisilta päällepäin, hatunnosto heille.

Poikani näytti vauvana vähän Timo Soinilta. Maailman rakkain oli silti (vaikka asiasta aikuisten kesken vähän hyväntahtoisesti vitsailtiin). Vuosien myötä timppamaiset piirteet ovat hävinneet ja on nyt perussöpö pikkukoululainen.

Kyllä voi. Muistutan anoppia ja äitini VIHAA minua.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä häiriintynein keskustelu, jota olen hetkeen täältä lukenut.

Onko täällä vain yksi keskustelija, joka puhuu pimeitä itsekseen vai onko todella olemassa aikuisia, jotka arvostelevat lasten ulkonäköä - ja vielä oman lapsensa? Että "tuli sitten tosi ruma vauva mutta onneksi siitä kasvoi teini, jolla on kurvit oikealla paikoilla, muuten en varmaan olisi pystynyt rakastamaan sitä."

En edes mene siihen, miten kauneus on katsoja silmissä vaan sanon vaan, että todella heikoilla itsetunnolla varustettu vanhempi saa kasvattajana aikaan ihan hirveitä. Hävetkää. Te ette tiedä, mitä rakkaus on.

Tämä. Sanoisin, että tällainen ulkonäköön perustuva lasten kaltoinkohtelu on yleisempää kuin ihmiset luuleekaan. Veikkaan että oma pyöreä äitini inhosi minua, ainakin verrattuna siskoon, sen takia että olin laiha ja luonteeltani täysin erilainen kuin äitini, vaikka olin silti helppo ja kiltti lapsi.

Se ei kuitenkaan koskaan riittänyt äidilleni ja hän varmaan ihmetteli satunnaisia raivokohtauksiani sen jälkeen, kun hän oli taas fyysisesti tai henkisesti pahoinpidellyt minua. Vanhemmalla on kuitenkin pakko olla näin menetellessään muutakin vialla, kuin pelkästään heikko itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Ton abortointi olisi ollut inhimillistä.

Siis pelkkä CP-vamma eli älyllisesti on kuitenkin normaali? Vai onko CP-vamman lisäksi myös kehitysvammainen?

Vierailija kirjoitti:

Mutta herra jumala sitä vartaloa! Hänellä on ollut aivan uskomattoman hyvä tuuri, että on saanut minun silmissäni aivan täydellisen vartalon syntymälahjakseen. On hoikka ja kurvit on oikeissa kohdissa. En voi muuta kuin iloita hänen puolestaan, että hän saa edes nuoruudessaan nauttia tuollaisesta täydellisyydestä.

Miten kukaan äiti voisi tällaisessa tilanteessa olla mitään muuta kuin äärettömän iloinen ja siunailla oman tyttären käsittämättömän hyvää tuuria geenilotossa?

Kyllä on ärsyttävän tekopyhä ketju. Ylläoleva kommentti sai liudan yläpeukkuja. Siis kommentti, jossa kuvaillaan tyttären kurvit ja kuinka niistä saa olla onnellinen niin tytär kuin äitikin.

Sitten kun joku sanoo, ettei kaikki vauvat näytä vanhemmistaan kauniilta, niin pidetään melkein hirviönä ja mielenterveyspotilaana.

Hiukka ristiriitaa?

Te siis tiedostatte, että on erityisen kauniita ihmisiä, joiden ulkomuoto herättää suorastaan hurmoshenkistä kuvailua, mutta sitä toista ääripäätä ei saa sanoa eikä tunnustaa.  

Vierailija kirjoitti:

Mutta herra jumala sitä vartaloa! Hänellä on ollut aivan uskomattoman hyvä tuuri, että on saanut minun silmissäni aivan täydellisen vartalon syntymälahjakseen. On hoikka ja kurvit on oikeissa kohdissa. En voi muuta kuin iloita hänen puolestaan, että hän saa edes nuoruudessaan nauttia tuollaisesta täydellisyydestä.

Miten kukaan äiti voisi tällaisessa tilanteessa olla mitään muuta kuin äärettömän iloinen ja siunailla oman tyttären käsittämättömän hyvää tuuria geenilotossa?

Kyllä on ärsyttävän tekopyhä ketju. Ylläoleva kommentti sai liudan yläpeukkuja. Siis kommentti, jossa kuvaillaan tyttären kurvit ja kuinka niistä saa olla onnellinen niin tytär kuin äitikin.

Sitten kun joku sanoo, ettei kaikki vauvat näytä vanhemmistaan kauniilta, niin pidetään melkein hirviönä ja mielenterveyspotilaana.

Hiukka ristiriitaa?

Te siis tiedostatte, että on erityisen kauniita ihmisiä, joiden ulkomuoto herättää suorastaan hurmoshenkistä kuvailua, mutta sitä toista ääripäätä ei saa sanoa eikä tunnustaa.  

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Nätti äiti ja ruma isä eli perinteinen ratkaisu Suomessa. Lapsiparka.

Vanhempi, joka ei täydestä sydämestään rakasta lastaan, on jotenkin viallinen. Rakkauteen ei vaikuta mikään, ei yhtään mikään, jos se on aitoa vanhemman rakkautta lapseen.

Maailmassa on varmaankin aika paljon lapsia, joiden vanhemmat eivät heitä rakasta – surullista kyllä. Ongelmana ei ole näiden lasten ulkonäkö, vaan vanhempien rakkaudettomuus.

Ketju on monin paikoin aika karmeaa luettavaa, mutta toisaalta on hyvä, että tästäkin tabusta puhutaan, vaikka vain anonyymisti netissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Samalla nämä naiset syyttävät lasta oman vartalonsa pilaamisesta.

Oikeastiko tämä on yleistäkin? Oma tyttöni on teini ja oikein sievä. Minusta tietenkin koko teinilauman kaunein.... :) Pikemminkin katson ihaillen ja joskus haikeana, kuinka heleä on se iho, hampaat ja kaikki on vielä edessä. Ihana, olen ylpeä nätistä tytöstäni.

Ja kyllä, olen löysä laardi teiniin verrattuna. Raskaudet lihotti ja löystytti, mutta suurimmalta osin syy on ihan itsessä. Ei lasten vika mitenkään. Ei kai keski-ikääntyvän tarvi enää teinitytöltä näyttää ja suurin osa plösähtämisestä on syntynyt ahkerasta hauisharjoittelusta, jossa ruokailuväline vie ruokaa suuhun.

Eipä siis ole ihme, että monet keski-ikäistyvät naiset näyttävät miltä näyttävät. Voi rauhassa antaa itsensä plösähtää kun kotoa löytyy (ainakin äidin mielestä) maailman kaunein ja hoikin ja hehkein teini.

Ymmärrän kyllä, jos äidin on vaikea rakastaa lastaan, joka sai alkunsa raiskauksesta ja muistuttaa ulkonäöltään enemmän siittäjäänsä kuin äitiään. Vieraan rodun piirteet ja värit. Joku kysyy nyt, miksi nainen ei tehnyt aborttia. Niinpä. Entä jos raskaus oli ehtinyt jo niin pitkälle, ettei se ollut enää mahdollinen. Moni raiskattu ja siitä raskaaksi tullut kieltää raskauden mahdollisimman pitkään. Kaikki eivät jostain syystä halua antaa lastaan myöskään adoptioon. Joissakin kulttuureissa lapsi sijoitettaisiin lastenkotiin, mutta meillä se ei kuulu tapoihin, ainakaan enää nykyisin. Joskus ennen se oli varsin tavallistakin.

söpöstä tytöstä tulee suuren luokan kaunotar. 

Ystäväni kärsi hyvin vaikean masennuksen synnyksen jälkeen. Ristiäisissä oli sanonut vihaavansa lasta. Isoveli oli silloin jo 5 v, tajusi kaiken.

Meni yli 1/2 v ennen kuin alkoi toipumaan ja sanoi vasta vuoden iässä alkoi edes tykkäämään lapsestaan.

Tämä edelleen näkyy heidän välissä vaikka lapsi pääsi viime kesänä ripille. Pari v myöhemmin syntyi vielä 2 sisarusta ja heitä äiti on rakastanut heti raskaudesta alkaen.

Mutta kaikkien välit ovat hyvät ja läheiset.

Poikani kohdalla oli vaikeaa. Raskaus sai alunsa kahden kuukauden seurustelun jälkeen enkä pysty ymmärtämään, mitä näin exässäni.  Tyyppi oli seksihullu, surkea sängyssä ja näytti Klonkun sekä Pelle Hermannin sekoitukselta. Ja ikävä kyllä, poika näyttää aivan isältään! Kalpea, luiseva, oranssit kiharat, sammakonsilmät. Minun piirteistäni periytynyt vain silmien väri.

Muistan, miten pitelin vauvaa ja ajattelin että "ei hitto, mini-Leo (nimi muutettu)! Pelkäsin oikeasti, etten pysty rakastamaan vauvaa tämän ulkonäön takia. 

Eräs sukulaiseni oli vaikeassa ja väkivaltaisessa avioliitossa, josta onnistui kuitenkin pääsemään irti lastensa ollessa pieniä. Vuosien kuluttua tämän sukulaisen poika alkoi vanhetessaan muistuttaa todella huomattavasti isäänsä, oli kuin nuorempi miniversio tästä. Sukulaiseni sanoi joskus, että jos hän katsoi poikaa tämän ulkonäköön erityisesti keskittyen (vaikka jotain vaatteita valittaessa), tuli ikävät muistot noista ajoista mieleen. Poikaa hän ei missään vaiheessa lakannut rakastamasta vaan nähdäkseni kohteli molempia lapsia tasapuolisesti.

En usko, jos rakastaa lasta, sillä rakastunut näkee vain kauneutta ja taas vastaavasti vihassa ihminen aistii rumuutta.

Eikä tämä koske ainoastaan vanhempi-lapsisuhdetta, vaan kaikkia rakastavaisia.

Minun poikani oli juuri synnyttyään aika huvittavan näköinen eikä siis missään nimessä kaunis. Naama oli punainen, nenä vinossa ja silmät turvoksissa. Oli silti erittäin helppo rakastaa. (Parissa päivässä punotus ja turvotus laskivat ja nenäkin meni paikalleen.)

Minulla ei ole omia lapsia joten vastaan mutulla omia näkemyksiäni. Jos lasta oikeasti rakastaa ja on kyky rakastaa, en usko että se jää ulkonäöstä kiinni. Siihen en tosin usko että jokainen vanhempi näkisi lapsensa erityisen kauniina tai ulkoisesti hyväpiirteisenä. Se ei tarkoita ettei rakasta tai ettei se lapsi olisi kaunein oma lapsi päällä maan. Tämän perustan siihen, että itse en välitä liiemmin ulkonäöstä kiintymisen ja rakkauden kohdalla. Vaikka toisen ulkonäön näkisi realistisesti, se ei tarkoita ettei välittäisi tai rakastaisi. Oma mieheni ei monien mittapuilla ole mikään komistus, mutta minulle hän on tärkein, rakkain ja haluttavin mies. En muuttaisi hänen ulkonäöstään mitään vaikkei hän ole sellaisen miehen prototyyppi jota kääntyisin ihailemaan. Hänen ulkonäkönsä tekee miehestä juuri hänet ja juuri häntä rakastan. En siis näkisi miksi en voisi rakastaa ja välittää vaikka siitä omasta lapsesta tai vaikka kissasta joka ei olisi ulkonäöltään se optimi. Huolimatta siitä kenen tai minkä kulttuurin ulkonäköihanteiden mukainen tai vastakkainen hän on, niin se kokonaisuus on se olennainen ja rakas asia.

Se on toki ihan oma tarinansa että miten ruman/tavallisen/kauniin määrittää. Toki yhdessä kulttuurissa on helppo valikoida ne pääsääntöisesti viehättävät piirteet, mutta jokaisen näkemys on aina yksilöllinen. Osa ihmisistä ja siten lapsistakaan ei omaa niitä pääsääntöisesti viehättävinä pidettyjä piirteitä, mutta se ei tarkoita että sitä kokonaisuutta ei voisi rakastaa. Kyllähän erittäin hyvännäköisen ihmisen kohdalla myös sitä kokonaisuutta rakastetaan. Pääsääntöisesti rakkauden takana on muutakin kuin se ulkonäkö, muuten olisi sama rakastaa valokuvaa. Joillekin aivan varmasti se ulkonäkö on tärkein ja ratkaisevin tekijä rakkaudessa. Väittäisin että se ei ole tavanomainen tilanne ja sellainen henkilö on hyvin poikkeava ja on lähempänä sairasta kuin tervettä. Voisin kuvitella että tämmöinen ihminen ei rakastaisi omaa ”rumaa” lastaan. Eikä hän välttämättä ole kykenevä rakastamaan lainkaan ketään tai mitään.