Lue keskustelun säännöt.
En pidä isää isänäni
16.11.2017 |
En tunne sitä ihmistä isäkseni. Koko lapsuuden hän suhtautui minuun välinpitämättömästi ja kylmästi, jopa julmasti. Henkinen väkivalta oli päivittäistä ainakin jollain tasolla. Hän ei ole ikinä ollut kiinnostunut asioistani, ei kysynyt, miten menee. Ei siis mitään sellaista normaalia vanhemmuuden tunnetta.
Oikeastaan päinvastoin, hän kaatoi omat ongelmansa meidän muiden niskaan. Luonteeltaan itsekeskeinen ja hermoheikko, säälittävä ja ilkeä. Hän ei osallistunut kasvatukseen, eikä tarjonnut sitä vanhemmuutta. Miten sellaista ihmistä edes voisi pitää isänä?
Kommentit (21)
Minua hämmentää myös se, että muut ihmiset suhtautuvat ihan niin kuin hänkin olisi sellainen "normaali" isä. Tästä on hankalaa puhua ihmisten kanssa, koska juuri kukaan ei oikein ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun päätät elää murehtimatta siitä ihmisestä niin elämä kevenee.
Vierailija kirjoitti:
Kun päätät elää murehtimatta siitä ihmisestä niin elämä kevenee.
Ei se nyt ihan niin mene, että unohdan kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kokemukset, jos päätän olla murehtimatta koko asiaa. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt isän, jota ei koskaan ollutkaan. Tosi hämmentävä tunne.
Sama kokemus mullakin. Musta tuntuukin, ettei mulla ole isää.
En tunne koko ihmistä, saati pidä hänestä. Jos voisin valita, en olisi missään tekemisissä isäni kanssa.
Mulla on myös etäinen isä, henkisesti poissaoleva. Minä en tunne isääni, eikä hän minua. Isää ei kiinnosta minun mielipiteeni mistään asioista, koska hän on aina itse oikeassa. Luulen että isäni oikeastaan luulee tuntevansa minut, mutta ei ole koskaan nähnyt vaivaa oikeasti tutustua. Ei tiedä mistä asioista olen kiinnostunut tai mitkä on mun intohimoja elämässä. Muiden silmillä katsoen on oikein hyvä isä, on kylläkin aina kuskannut minua harrastuksiin yms. tai nykyään auttaa auton huoltoon liittyvisssä asioissa ja onhan se toki hyvä juttu, varmaankin noilla jutuilla näyttää välittämistään. Olisin vaan toivonut vähän syvällisempää suhdetta, sellaista joka mulla äitini kanssa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko muita, joilla samoja kokemuksia...
Minua auttoi kun ymmärsin, etteivät ne omat vanhemmat pystyneet antamaan enempää kuin itsekään olivat saaneet. Isä oli sodassa mukana ja kantoi niitä kauhuja sisällään, äiti kärsi huonosta itsetunnosta ja riittäämättömyydestä elämänsä loppuun. Miten he olisivat voineet minua tukea ja kannustaa kun olivat itsekin rikki?
Paljon surutyötä kyllä tein, mutta tuo vanhempien lähtökohtien ymmärtäminen auttoi antamaan anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua auttoi kun ymmärsin, etteivät ne omat vanhemmat pystyneet antamaan enempää kuin itsekään olivat saaneet. Isä oli sodassa mukana ja kantoi niitä kauhuja sisällään, äiti kärsi huonosta itsetunnosta ja riittäämättömyydestä elämänsä loppuun. Miten he olisivat voineet minua tukea ja kannustaa kun olivat itsekin rikki?
Paljon surutyötä kyllä tein, mutta tuo vanhempien lähtökohtien ymmärtäminen auttoi antamaan anteeksi.
En tiedä hänen nuoruudestaan oikeastaan yhtään mitään. Ei ole ikinä puhuttu. Ei ole ainakaan sodassa ollut, oma isänsä kyllä.
Periaatteessa tietysti ymmärrän, ettei voi oikein antaa sellaista, mitä ei ole itsekään saanut, mutta suoraan sanoen ei omia kokemuksia saisi siirtää taas eteenpäinkään. Joskus nimittäin tuntui, että hän ihan tahallaan halusi aiheuttaa toisille pahan mielen, esimerkiksi mollaamalla koulumenestyksestä ja siitä, että sain pikkuveljeä parempia arvosanoja. Haukkui minua leuhkijaksi, kun riemuitsin kotona kokesta, josta sain kympin.
Ymmärrän. Minulla ei ole äitiä eikä isää, en siis koe minkäänlaista tunnesidettä biologisiin vanhempiini. Lapsuuteni oli kovin tunnekylmä ja lapset saivat vähän näkyä, muttei kuulua. Kouluttautumattomat vanhempani katsoivat halveksien nenä kirjassa istuvaa tytärtään, joka ei ollut kätevä käsistään kuten veljensä. Sain yleensä vain moitteita ja haukkuja.
En ole ollut aikuisena heidän kanssaan tekemisissä. En lähetä mitään keinotekoisia isän- tai äitienpäiväntoivotuksia. Minulla oli kasvattajat, ei vanhempia. Toivottavasti eivät vanhuksina tarvitse minulta mitään, sillä ei ole aikaa tai apua annettavaksi.
Normaalien vanhempien lapset tätä varmasti ihmettelevät, mutta asiaa ei voi kuvailla, sen joutuu kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua auttoi kun ymmärsin, etteivät ne omat vanhemmat pystyneet antamaan enempää kuin itsekään olivat saaneet. Isä oli sodassa mukana ja kantoi niitä kauhuja sisällään, äiti kärsi huonosta itsetunnosta ja riittäämättömyydestä elämänsä loppuun. Miten he olisivat voineet minua tukea ja kannustaa kun olivat itsekin rikki?
Paljon surutyötä kyllä tein, mutta tuo vanhempien lähtökohtien ymmärtäminen auttoi antamaan anteeksi.
En tiedä hänen nuoruudestaan oikeastaan yhtään mitään. Ei ole ikinä puhuttu. Ei ole ainakaan sodassa ollut, oma isänsä kyllä.
Periaatteessa tietysti ymmärrän, ettei voi oikein antaa sellaista, mitä ei ole itsekään saanut, mutta suoraan sanoen ei omia kokemuksia saisi siirtää taas eteenpäinkään. Joskus nimittäin tuntui, että hän ihan tahallaan halusi aiheuttaa toisille pahan mielen, esimerkiksi mollaamalla koulumenestyksestä ja siitä, että sain pikkuveljeä parempia arvosanoja. Haukkui minua leuhkijaksi, kun riemuitsin kotona kokesta, josta sain kympin.
Entinen, pettynyt viisikymppinen isäntyttö kommentoi. Tulkinta muuttuu iän myötä. Niin kauan kuin olet kiinni lapsuudessasi, jokainen isän virhe todistaa, että hän ei ole välittänyt sinusta niinkuin piti.
Sitten kun olet päässyt asian kanssa sinuiksi ja alkanut nähdä isän omana yksilönään enemmän kuin vanhempanasi, kaikki nämä samat yksityiskohdat jotka nyt syventävät tuskaasi ja vakuuttavat tunteittesi oikeutuksesta, tulet tulkitsemaan asioina, jotka todistavat miten kyvytön isä on ollut kantamaan rooliaan. Eli siinä vaiheessa ne vähentävät tuskaasi ja lisäävät myötätuntoa ja sääliä ihmisiä kohtaan.
Mikä siinä välissä on muuttunut - saatat edelleen kokea vihlovaa kipua ja itkahtaa yhtäkkisesti muistaessasi jonkun kivuliaan yksityiskohdan, mutta se on uutta minuutta rakentavaa kipua eikä sitä repivää tuskaa, jota koet, kun lapsuuden arvet aukeavat ja muhivat mätäpaiseet ärtyvät.
Älä koe syyllisyyttä oivalluksistasi. Se vaihe on käytävä läpi, jossa pettymys seuraa toistaan. Sinusta tosiaan ei välitetty sellaisella tavalla, jota olisit tarvinnut.
Vielä kymmenen vuotta sitten olisin nähnyt vain sen tuskan, jotka kertomuksesi lapsi on kokenut ilonsa murhaajaa kohtaan, ja myötäelänyt sitä. Nykyisin koen kuitenkin enemmänkin myötätuntoa omaa yksin jätettyä aikuiseksi kasvamistasi kohtaan ja sitten taas toisaalta sääliä miestä kohtaan, joka on ollut niin heiveröinen, että on kokenut olevansa oman lapsensa kanssa samanikäinen. Koska sisarukselta voisi odottaa tuollaista kommentointia. Isäsi on kadehtinut koenumeroitasi ja samaistunut veliparkaan ja hyökännyt puolustamaan tätä. Se on noloa, säälittävää ja hirveän surullista. Se on varmaa, ettei hän ole nähnyt sinua lainkaan lapsenaan, mutta hän on varmasti nähnyt pätevyytesi. Koskapa hän on antanut sille tavallaan liikaakin arvoa kokiessaan tarvetta painaa sen arvon alas.
Oletko verrannut piirteitäsi Saara Aallon piirteisiin? Ehkä teillä on sama isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on myös etäinen isä, henkisesti poissaoleva. Minä en tunne isääni, eikä hän minua. Isää ei kiinnosta minun mielipiteeni mistään asioista, koska hän on aina itse oikeassa. Luulen että isäni oikeastaan luulee tuntevansa minut, mutta ei ole koskaan nähnyt vaivaa oikeasti tutustua. Ei tiedä mistä asioista olen kiinnostunut tai mitkä on mun intohimoja elämässä. Muiden silmillä katsoen on oikein hyvä isä, on kylläkin aina kuskannut minua harrastuksiin yms. tai nykyään auttaa auton huoltoon liittyvisssä asioissa ja onhan se toki hyvä juttu, varmaankin noilla jutuilla näyttää välittämistään. Olisin vaan toivonut vähän syvällisempää suhdetta, sellaista joka mulla äitini kanssa on.
"mitkä on mun intohimoja elämässä"? Miks ihmeessä sun pitää tommosia isälles puhua? Älä etsi Jumalaa ihmisestä. Et tule ikinä löytämään. Ehkä noita asioita ei kuule olekaan tarkoitetu tyttären ja isän välillä jaettaviksi, vaan sinun ihan itse vaan tiedettäviksi. Taidat nyt pikkasen odottaa liikaa vanhemmastasi. Isäsi tehtävä ei ole olla Jumala sinun elämässäsi. Etsi suhde Taivaan Isääsi, ja sitten uusiin samanhenkisiin ihmisin.
Jokaisella sukupolvella on ollut ne omat ongelmansa omien vanhempiensa kanssa. Toisilla sodassa olleet isät, tosilla jotain muuta,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua auttoi kun ymmärsin, etteivät ne omat vanhemmat pystyneet antamaan enempää kuin itsekään olivat saaneet. Isä oli sodassa mukana ja kantoi niitä kauhuja sisällään, äiti kärsi huonosta itsetunnosta ja riittäämättömyydestä elämänsä loppuun. Miten he olisivat voineet minua tukea ja kannustaa kun olivat itsekin rikki?
Paljon surutyötä kyllä tein, mutta tuo vanhempien lähtökohtien ymmärtäminen auttoi antamaan anteeksi.
En tiedä hänen nuoruudestaan oikeastaan yhtään mitään. Ei ole ikinä puhuttu. Ei ole ainakaan sodassa ollut, oma isänsä kyllä.
Periaatteessa tietysti ymmärrän, ettei voi oikein antaa sellaista, mitä ei ole itsekään saanut, mutta suoraan sanoen ei omia kokemuksia saisi siirtää taas eteenpäinkään. Joskus nimittäin tuntui, että hän ihan tahallaan halusi aiheuttaa toisille pahan mielen, esimerkiksi mollaamalla koulumenestyksestä ja siitä, että sain pikkuveljeä parempia arvosanoja. Haukkui minua leuhkijaksi, kun riemuitsin kotona kokesta, josta sain kympin.
Entinen, pettynyt viisikymppinen isäntyttö kommentoi. Tulkinta muuttuu iän myötä. Niin kauan kuin olet kiinni lapsuudessasi, jokainen isän virhe todistaa, että hän ei ole välittänyt sinusta niinkuin piti.
Sitten kun olet päässyt asian kanssa sinuiksi ja alkanut nähdä isän omana yksilönään enemmän kuin vanhempanasi, kaikki nämä samat yksityiskohdat jotka nyt syventävät tuskaasi ja vakuuttavat tunteittesi oikeutuksesta, tulet tulkitsemaan asioina, jotka todistavat miten kyvytön isä on ollut kantamaan rooliaan. Eli siinä vaiheessa ne vähentävät tuskaasi ja lisäävät myötätuntoa ja sääliä ihmisiä kohtaan.
Mikä siinä välissä on muuttunut - saatat edelleen kokea vihlovaa kipua ja itkahtaa yhtäkkisesti muistaessasi jonkun kivuliaan yksityiskohdan, mutta se on uutta minuutta rakentavaa kipua eikä sitä repivää tuskaa, jota koet, kun lapsuuden arvet aukeavat ja muhivat mätäpaiseet ärtyvät.
Älä koe syyllisyyttä oivalluksistasi. Se vaihe on käytävä läpi, jossa pettymys seuraa toistaan. Sinusta tosiaan ei välitetty sellaisella tavalla, jota olisit tarvinnut.
Vielä kymmenen vuotta sitten olisin nähnyt vain sen tuskan, jotka kertomuksesi lapsi on kokenut ilonsa murhaajaa kohtaan, ja myötäelänyt sitä. Nykyisin koen kuitenkin enemmänkin myötätuntoa omaa yksin jätettyä aikuiseksi kasvamistasi kohtaan ja sitten taas toisaalta sääliä miestä kohtaan, joka on ollut niin heiveröinen, että on kokenut olevansa oman lapsensa kanssa samanikäinen. Koska sisarukselta voisi odottaa tuollaista kommentointia. Isäsi on kadehtinut koenumeroitasi ja samaistunut veliparkaan ja hyökännyt puolustamaan tätä. Se on noloa, säälittävää ja hirveän surullista. Se on varmaa, ettei hän ole nähnyt sinua lainkaan lapsenaan, mutta hän on varmasti nähnyt pätevyytesi. Koskapa hän on antanut sille tavallaan liikaakin arvoa kokiessaan tarvetta painaa sen arvon alas.
hyvin sanottu, "sitten kun näät isäsi omana yksilönään eikä vanhempana" aivan! Mulla on yksi "tuttu" joka nimenomaan on keski-iässä vieläkin katkera kun isä ei ole täydellinen. Itse näen hänet yksilönä, koska en odota edes mitään.Voin vain antaa siihen suhteeseen jotain. Tuo tuttu on katkaissut vält isäänsä koska isä ei ole täydellinen. Itsekin voisin tehdä niin, mutta miksi ihmeesä? et sinä täydellistä ihmistä löydä mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Minulla ei ole äitiä eikä isää, en siis koe minkäänlaista tunnesidettä biologisiin vanhempiini. Lapsuuteni oli kovin tunnekylmä ja lapset saivat vähän näkyä, muttei kuulua. Kouluttautumattomat vanhempani katsoivat halveksien nenä kirjassa istuvaa tytärtään, joka ei ollut kätevä käsistään kuten veljensä. Sain yleensä vain moitteita ja haukkuja.
En ole ollut aikuisena heidän kanssaan tekemisissä. En lähetä mitään keinotekoisia isän- tai äitienpäiväntoivotuksia. Minulla oli kasvattajat, ei vanhempia. Toivottavasti eivät vanhuksina tarvitse minulta mitään, sillä ei ole aikaa tai apua annettavaksi.
Normaalien vanhempien lapset tätä varmasti ihmettelevät, mutta asiaa ei voi kuvailla, sen joutuu kokemaan.
voit silti sääliä heitä, ja tajuta ettei he ole saaaneet omassa lapsudessaaan edes puolia siitä mitä sinä olet saanut, ajatteleppas niin? Onko mahdollista? Silti he ovat tehneet lapsia, ja koetaneet ola vanehempia, niillä kyvyillä mitä on. Itse en olisi ikinä noin julma omia vanhempiani kohtaan, olkootsa minkälaisia tahnsa. Päinvastoin pyrkisin tuomaan heidän elämäänsä jotain uutta ja auttaa heitä,
no elämä opettaa sinuakin, sitten kun teet omia lapsia ja teet samoja vierheitä, tulee nöyryyttä.
Suhtautuminen voi muuttua omien lasten myötä. Ei ehkä heti, mutta ajan kanssa.
Suurin osa vanhemmista tekee parhaansa omista vajaavaisista lähtökohdistaan.
Vierailija kirjoitti:
hyvin sanottu, "sitten kun näät isäsi omana yksilönään eikä vanhempana" aivan! Mulla on yksi "tuttu" joka nimenomaan on keski-iässä vieläkin katkera kun isä ei ole täydellinen. Itse näen hänet yksilönä, koska en odota edes mitään.Voin vain antaa siihen suhteeseen jotain. Tuo tuttu on katkaissut vält isäänsä koska isä ei ole täydellinen. Itsekin voisin tehdä niin, mutta miksi ihmeesä? et sinä täydellistä ihmistä löydä mistään.
Nythän on juuri niin, etten näe häntä edes vanhempana, tai varsinkaan vanhempana.
Enkä todellakaan odota mitään täydellistä ihmistä, siitäkään ei ole kysymys.
Mutta jos ajattelen esimerkiksi äitiä, isovanhempia ja enoa, niin heistä se vanhemmuus ja ihmisyys yleensäkin tulee esiin ihan eri tavalla. Eivät he täydellisiä ole. Mutta tärkeintä on, että heihin pystyi lapsuudessakin luottamaan, he tarjoivat vanhemmuuttaa turvaa, mitä vanhemmat yleensäkin.
Onhan keski-ikäiselle katkerikolle helppo nauraa, mutta kun ne vammat on saatu siinä iässä jossa on tarkoitus vielä palvoa vanhempiaan, niin sitten se viha jää yhtä totaaliseksi myös. Vanhemmat ovat pienelle lapselle jumalia, joten niistä tulee saatanoita, jos suhde on ollut liian vaikea.
Itselläni ainakin katkeruudesta ylipääsemistä hidasti se, että sain (eli uskalsin edes yrittää saada) lapsen vasta nelikymppisenä. Silloin vasta jouduin oikeasti ymmärtämään kantavani kaikenlaisia piilovikoja itsekin, ja aloin vasta kyetä hahmottamaan sitä, minkälaisissa tilanteissa omat vanhempani olivat epäonnistuneet ja itsekin joko mokasin tai ainakin olin lähellä sitä. Siitä huolimatta, että olin itse koulutukseni kautta aivan toisella tapaa tietoinen kaikenlaisista ihmisluonnnon lainalaisuuksista. Ja siitä huolimatta, että omat kasvutraumani ovat olleet paljon jos nyt ei lievempiä niin pinnallisempia kuin vanhempieni vastaavat. Esimerkiksi äitini on ollut vauvana kuukausia milloin kenenkin hoivissa äitinsä sairastuttua. Toki hän on itse kasvattajana sitten henkisesti vaurioituneempi kuin oma äitinsä, eli tavallaan olen ehkä saanut kovempaa kohtelua kuin hän. Mutta vasta myöhemmissä ikävaiheissa. Vauvaikäni olen ollut suhteellisen turvassa, joten perusturvallisuuteni on aivan eri luokkaa.
Mutta kun niitä etäiseksi jääneiden vanhempien tarinoita ei tunne, niin vaikeahan niihin on eläytyäkään. Itse olen kylläkin isäni tarinaan alkanut suhtautua kunnolla kriittisesti sitten vasta huomattavan myöhään, koska hankalampi ja väkivaltainen äiti on peittänyt koko horisontin niin pitkään. En voi sanoa enää ihailevani miestä, joka tarinoista kuoriutuu. Itsekeskeinen pettäjä, vikitteli äitiniystäviä ja jopa viisitoistavuotiasta parasta ystävääni edes tunnistamatta tätä. Aina oikeassa, ja valmis puolustamaan tätä oikeuttaan miten ilkeästi ja hyökkäävästi tahansa. Nyt kun hän dementoituneena uhkaa käydä käsiksi pienimästäkin erimielisyydestä, en todellakaan tiedä, onko siinä luonne muuttunut vai paljastunut. Nuorena miehenä hän kai oli äidin mielestä ikäluokassaan hieno yksilö ja herttainen mammanpoika.
Toivottelin hyvää isänpäivää, mutta vasta hiukan vitsailevaan sävyyn kun hän sitä oikein tivasi. Soitin siis, juttelin niitä näitä, mutta en meinannut saada kakistettua sanaa isä. Pettymys on aika kova, vaikka sen kohteliaasti peitänkin. Ja vaikka siis jo kykenen äitini puutteet suurinpiirtein hyväksymään. Kaikki mätäpaiseet kestävät ilmeisesti oman aikansa parantua, vaikka edellisen hoitamisessa olisikin harjaantunut.
Erosivat kun olin 5.
Äidin kanssa pari vuotta ja sitten vietiin lastenkotiin.
Äiti kuitenkin kävi ja piti yhteyttä.
Ukko katos sen eron jälkeen ja kävi lastenkodilla juhlissa kaks kertaa 12sta vuoden aikana.
Mulla ei ole mitään tunnesidettä.
Soitan isänpäivänä ja thats it.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Minulla ei ole äitiä eikä isää, en siis koe minkäänlaista tunnesidettä biologisiin vanhempiini. Lapsuuteni oli kovin tunnekylmä ja lapset saivat vähän näkyä, muttei kuulua. Kouluttautumattomat vanhempani katsoivat halveksien nenä kirjassa istuvaa tytärtään, joka ei ollut kätevä käsistään kuten veljensä. Sain yleensä vain moitteita ja haukkuja.
En ole ollut aikuisena heidän kanssaan tekemisissä. En lähetä mitään keinotekoisia isän- tai äitienpäiväntoivotuksia. Minulla oli kasvattajat, ei vanhempia. Toivottavasti eivät vanhuksina tarvitse minulta mitään, sillä ei ole aikaa tai apua annettavaksi.
Normaalien vanhempien lapset tätä varmasti ihmettelevät, mutta asiaa ei voi kuvailla, sen joutuu kokemaan.
voit silti sääliä heitä, ja tajuta ettei he ole saaaneet omassa lapsudessaaan edes puolia siitä mitä sinä olet saanut, ajatteleppas niin? Onko mahdollista? Silti he ovat tehneet lapsia, ja koetaneet ola vanehempia, niillä kyvyillä mitä on. Itse en olisi ikinä noin julma omia vanhempiani kohtaan, olkootsa minkälaisia tahnsa. Päinvastoin pyrkisin tuomaan heidän elämäänsä jotain uutta ja auttaa heitä,
no elämä opettaa sinuakin, sitten kun teet omia lapsia ja teet samoja vierheitä, tulee nöyryyttä.
Pahinta on se että kaltoinkohteluun syyllistynyt vanhempi ei koskaan myönnä tekoaan ja pyydä anteeksi. Hänelle kannattaa antaa anteeksi oman itsensä takia jotta toipuminen käynnistyy. Sääliä ja yliymmärtää ei pidä, väärästä teosta pitää tekijän ottaa vastuu. Uhrin ei kuulu auttaa tekijää. Voi antaa anteeksi mutta eri asia voiko olla yhteydessä.
Lasten tekeminen, etenkin miehille, on aina ollut helpompaa kuin niiden kasvattaminen. Eikä mikään pakota olemaan vanhempiensa kanssa tekemisissä, jos se tuntuu ahdistavalta. Ei lasten rakkaus vanhempiaan kohtaan ole erityisen pyyteetöntä.