Tavallisen lapsen vanhempi, miten suhtaudut erityislapsiin?

Minä olin erityislapsi tavallisella luokalla. En ollut mikään häirikkö vaan semmoinen hiirulainen jota piti vetää perässä ja jolla ei ollut oikein mitään aloitekykyä eikä oma-aloittesuutta ja johon oli vaikea saada kontaktia. Ei opettajia kiinnostanut, olin aika näkymätön. Kyllä jotkut opettajat kiusasikin.

Että semmoinen lapsuus...

Minä olen vaikeavammaisen lapsen äiti ja lapseni on valitettavasti myös aggressiivinen huonona päivänä. Hän käy erityiskoulua, meillä ei ole minkäänlaisia kontakteja normaaleihin perheisiin. Ei siis minkäänlaisia. Elämme täysin eristäytyneessä kuplassa. Elämä on todella yksinäistä mutta olen myös helpottunut ettei tarvi räpistellä normaaleiden joukossa ivattavana kuten vielä tarha-aikaan oli.

Huh, mitä settiä täällä...

Itselläni on autismin kirjon lapsi.

Arkikokemukseni on (onneksi, vaikka tämän ketjun kommentit muuta antaisivat olettaa), että ihmiset suhtautuvat ihanan ymmärtäväisesti, kun kerron diagnoosista. Oman lapseni käytös on siinä määrin poikkeavaa, että harva jaksaa kyseenalaistaa enää diagnoosia. Se on helpottanut elämää. Ennen sain kärsiä joskus turhasta syyttelystäkin. Elämä erityislapsen kanssa voi olla täyttä työtä. Silti oma lapsi on rakas ja täydellinen sellaisena kuin on.

Kaikille toivon kärsivällisyyttä ja sovinnollisuutta oli lapsi/vanhempi millainen tahansa. Erityislapsetkin ovat yksilöitä, mutta yhden neuvon haluaisin heittää. Valtaosan kohdalla kannattaa laskea rimaa siten, että kuvittelee erityislapsen olevan ikäistään nuorempi ja toimii sen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin erityislapsi tavallisella luokalla. En ollut mikään häirikkö vaan semmoinen hiirulainen jota piti vetää perässä ja jolla ei ollut oikein mitään aloitekykyä eikä oma-aloittesuutta ja johon oli vaikea saada kontaktia. Ei opettajia kiinnostanut, olin aika näkymätön. Kyllä jotkut opettajat kiusasikin.

Että semmoinen lapsuus...

Et kyllä kuulosta ollenkaan erityislapselta.

No niin, ei ole erityislapsen vika, että erityisluokista on pitkälti luovuttu. Tavallaan on hyvä, että vanhemmat pitävät ääntä. Integrointi on ehkä mennyt liian pitkälle. Älkää nyt kuitenkaan kasatko syytä kokonaan jonkun yksittäisen lapsen harteille!

Ps. Myös nk. normilapset osaavat häiritä tunnilla, monessa tapauksessa jopa erityisen tuen lapsia enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Miksi erityislapsien pitäisi edes olla moitteettomasti käyttäytyviä ja vaivaa aiheuttamattomia? Eikös se ole erityislapsen määritelmässäkin, että he tarvitsevat normaalilasta enemmän tukea?

Jos normiperttikin saa olla välillä kiukkuinen ja riidellä kaverin kanssa ilman, että se on heti normiperttien yleinen ominaisuus, miksi erityislapsen kiukuttelu on heti kokonaisen ihmisryhmän piirre? Erityislapsia on todella monenlaisia, vain pienen pieni prosentti hutkii muita lapsia tms.

Ei, enkä todellakaan tarkoita, etteikö erityislapsia yritettäisi kasvattaa. Yleensä paljon enemmän siihen satsaavat vanhemmat ja opettajat ja terapeutit kuin normipertin kasvatukseen. Mutta jos lapsella on neurologinen, synnynnäinen sairaus, lapsi tarvitsee enemmän toistoa oppiakseen asioita.

Mä siteeraan isäinpäivänä yhdestä nettijutusta lukemaani kirjailija ja uutisankkuri Matto Röngän viisasta lausetta. Vahvemmilla on varaa joustaa heikompien puolesta.

Miettikää sitä.

Vahvemmilla on varaa joustaa heikompien puolesta.

Voi kun voisin antaa tuhat peukkua tälle. Niin yksinkertainen asia sisäistettäväksi, mutta tuntuu olevan nykyihmisille täysin mahdotonta.

Mikä on erityislapsi? Olen yläkoulun erityisluokanopettaja ja työssäni on sekä vakioppilaita pari että vaihtelevaa kävijäporukkaa. Suurin osa ongelmaoppilaistani on täysin normaaleja lapsia ilman mitään dg:tä tai korkeintaan joku yksi diagnosoitu juttu. Sitten taas siellä yleisopetuksessa notkuu oppilaita, joilla on papereita vaikka mistä. Silti he eivät ole se ongelma siellä luokkatilanteessa tekemisen tai käytöksen puolesta vaan ongelmia tuottaa enemmän ne perushunsvotit, joilla murkkuikä vetää pään sekaisin.

Nämä keskustelut ovat aina yhtä naurettavia. Jotkut kuvittelevat, että erityislapsia ovat vain ne riehuvat ja kiroilevat lapset. Oma lapseni on erityisluokalla. Hän on aina ollut pidetty kaveri, hän on tutkitusti älykäs ja taiteellisesti erittäin lahjakas. Hän ei myöskään hakkaa ketään eikä riehu.

Mutta, koska asiat eivät ole niin mustavalkoisia mitä täällä uskotaan, hän on myös erityislapsi.

Kuinka paljon sen "vahvemman" eli ihan normaalin pikkukoululaisen tarvitsee joustaa erityisen luokkatoverinsa hyväksi?

Pitääkö kärsiä hiljaa kun toinen metelöi? Pitääkö luopua oikeudesta saada yksilöllistä opetusta ja oman tasoisia tehtäviä? Pitääkö pysyä tyynenä kun toinen sotkee kuvistyön, pilaa välituntileikin ja estää luokkaa lähtemästä retkelle? Tällä hetkellä pitää. Kysynkin, eikö mikään riitä?

Vierailija kirjoitti:

Erityislasten vanhemmat ovat yleensä voipuneita, väsyneitä, surullisia henkilöitä, joiden arvomaailma on muuttunut erityislapsen myötä.

Niin. Vuosien myötä minusta on tullut täysin eri ihminen. Vuodet ennen diagnoosia olivat täynnä palavereita, pakkoapua, lässyttäviä viranomaisia, vähättelyä, ja syyttelyä. Sitten kun diagnoosi tuli pitkien tutkimusten jälkeen, minun olisi pitänyt kyetä yhteistyöhön heidän kanssaan. Olen katkera, ja vihainen. Koko ajan on päällä varautuneisuus toisia kohtaan. Jos jotain hyvää etsii, niin kyllä yhteiskunnan toiminta on tullut selväksi. Minusta, kiltistä ja miellyttämisenhaluisesta ihmisestä on tullut hankala ihminen, joka ei anna periksi. Väsynyt olen ja surullinen monestakin syystä.

Terveiden lasten vanhemmille tiedoksi. Me voimme hankaloittaa lapsen avun saamista tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos taas haluamme lapselle apua, esim. erityiskoulu, avustaja, pienryhmä ym. , niin meidän mielipiteellä ei ole mitään väliä. Kaikki on kiinni kunnasta.

Meidän esikoinen on nyt toisella luokalla, ja kokemusta erityislapsista on viskarista lähtien. Valitettavasti täytyy todeta, ihan suoraan ja selvällä suomen kielellä, että meidän kokemus on ollut kamala, voimia vievä ja turhauttava.

Kyse on vain yhdestä pojasta, mutta häneen menikin sitten viskarin ja eskari-ryhmän hoitajien huomio niin, että yksi oli aina tämän pojan kanssa, kahdella muulla oli vastuullaan 26 viisi- ja kuusivuotiasta lasta. Joskus apuna oli erityislastentarhanopettaja, yleensä ei. Tämä erityinen oli ja on arvaamaton ja väkivaltainen.

Koko ryhmä oireili jo eskarin syksyllä ja anteeksi kun sanon tämän, mutta 25 lapsella meni osa tärkeästä kasvatuksesta aivan ohi. Missään he eivät myöskään käyneet, eivät tapahtumissa eivätkä edes metsäretkellä.

Lapsen vanhemmat eivät osaa kasvattaa, yksityiskohtiin en mene. Asuvat tässä lähellä joten saamme nauttia väkivallan pelosta usein kun puistoillaan tai esikoinen on kavereidensa kanssa ulkona leikkimässä.

Sitten vielä se että esikoisen luokalle tuli neljä levotonta poikaa (tämä yksi ei sentään tullut tavalliseen kouluun), niin on lapsella ollut kestämistä. Ei hänkään osaa keskittyä kun joku huutelee ja riehuu monta tuntia. Ei opettajalla riitä aika. Tämä on niin väärin. Ja on se väärin myös erityistukea tarvitseville myös. Ei tässä integroimisessa voita välttämättä kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Meidän esikoinen on nyt toisella luokalla, ja kokemusta erityislapsista on viskarista lähtien. Valitettavasti täytyy todeta, ihan suoraan ja selvällä suomen kielellä, että meidän kokemus on ollut kamala, voimia vievä ja turhauttava.

Kyse on vain yhdestä pojasta, mutta häneen menikin sitten viskarin ja eskari-ryhmän hoitajien huomio niin, että yksi oli aina tämän pojan kanssa, kahdella muulla oli vastuullaan 26 viisi- ja kuusivuotiasta lasta. Joskus apuna oli erityislastentarhanopettaja, yleensä ei. Tämä erityinen oli ja on arvaamaton ja väkivaltainen.

Koko ryhmä oireili jo eskarin syksyllä ja anteeksi kun sanon tämän, mutta 25 lapsella meni osa tärkeästä kasvatuksesta aivan ohi. Missään he eivät myöskään käyneet, eivät tapahtumissa eivätkä edes metsäretkellä.

Lapsen vanhemmat eivät osaa kasvattaa, yksityiskohtiin en mene. Asuvat tässä lähellä joten saamme nauttia väkivallan pelosta usein kun puistoillaan tai esikoinen on kavereidensa kanssa ulkona leikkimässä.

Sitten vielä se että esikoisen luokalle tuli neljä levotonta poikaa (tämä yksi ei sentään tullut tavalliseen kouluun), niin on lapsella ollut kestämistä. Ei hänkään osaa keskittyä kun joku huutelee ja riehuu monta tuntia. Ei opettajalla riitä aika. Tämä on niin väärin. Ja on se väärin myös erityistukea tarvitseville myös. Ei tässä integroimisessa voita välttämättä kukaan.

Mikä on viskari? Olen asunut koko ikäni Suomessa, enkä tiedä tuollaisesta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää. Esim tyttäreni koulussa on pari luokkaa ylempänä poika, jolla ilmiselvästi ei ole kaikki kunnossa, varmaankin paha adhd. On todella ennalta-arvaamaton, mm kerran oli löytänyt viereisestä metsästä rautaputken ja sen kanssa oli jahdannut lapsia koulun pihalla siihen asti, että opettaja oli puuttunut asiaan. Saattaa koulun käytävällä ohimennen potkaista vastaantulevaa. Häiritsee kaikkia juhlia huutamalla sekaan omia juttujaan. Siitä vaan näkee, että mitään hyvää siitä pojasta ei tule. Sori vaan kukkikset, mutta vastaavat tyypit kyllä aikuisena istuvat tuolla linnassa.

ADHD ei ole yhtä kuin väkivaltaisuus.

Minä olen erityislapsi, minuun suhtaudutaan kuin keneen tahansa muuhun nuoreen. Myös siskoni on erityislapsi (CP), eikä kukaan ole häntäkään koskaan säikähtänyt. Emme häiriköi, mölise, kiusaa tai hakkaa opettajia. Sisko on selvinnyt loistavasti fysioterapian avulla, koska vamma on onneksi lievä. Minulla taas on ongelmia hahmottamisen kanssa, olen syntynyt keskosena, keskittyminen on ollut aina vaikeaa ja kouluavustaja oli mukana käsitöissä ja kotitaloudessa. On myös HOJKS. :-)

N14

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vaikeavammaisen lapsen äiti ja lapseni on valitettavasti myös aggressiivinen huonona päivänä. Hän käy erityiskoulua, meillä ei ole minkäänlaisia kontakteja normaaleihin perheisiin. Ei siis minkäänlaisia. Elämme täysin eristäytyneessä kuplassa. Elämä on todella yksinäistä mutta olen myös helpottunut ettei tarvi räpistellä normaaleiden joukossa ivattavana kuten vielä tarha-aikaan oli.

Normaali perhe hyväksyy erilaisuuden. Ihmisillä, jotka eivät hyväksy,on usein itsellään ongelmia. Yleensä he ovat sitä heikkolahjaisempaa porukkaa muutenkin. Fiksu ihminen ymmärtää, ettei vammalle mitään voi tai vammainen lapsi ole ihmisenä sen arvottomampi, kuin näiden heikkolahjaistenkaan lapset.

Päiväkodin eskarissa on kaksi joista rukoilen etteivät ikinä tule peruskouluun oman muksun luokalle. Toinen asuu onneksi eri koulupiirissä. Säälin jo valmiiksi opettajaa taas tästä toisesta. Ei tuu yksi opettaja ikinä pärjäämään ja muiden oppiminen kärsii. Lyö muita. Käytös ihan järkyttävää näin sivusta seuranneelta. Äidin mielestä lapsessaan ei ikinä vikaa!

Yritän suhtautua suurella ymmärryksellä.

MUTTA, nykyään näitä erityislapsia tuntuu olevan aivan hirveästi. Epäilen, että jotain ylidiagnosointia harrastetaan, vaikka oikea osoite tarkastelulle olisi enemmänkin lapsen vanhemmat.

Näkeehän sen jokainen, että on erityislapsia ja "erityislapsia". Siksi ehkä suhtautuminenkin monella alkaa olla negatiivista. Ne on juuri nämä "erityislasten" vanhemmat aina ensimmäisenä sanomassa, että ei voi vaatia mitään eikä voi opettaa mitään kun on se ja se diagnoosi.

Välillä adhd-lapsia oli tosi paljon, mutta se muoti meni ohi koska kävi ilmi että se pitää testata aivokäyrätestein (mikälie?) ja monet oli saaneet diagnoosin ilman testejä jonkun terveyskeskuslääkärin sanelemana.

Adhd-lääkkeet voi nimittäin ehtiä vaurioittaa sellaisen lapsen hermostoa jolla ei oikeasti ole adhd:tä.

Te ette oikeasti tiedä, kuka on erityislapsi ja kuka ei. Te kuvittelette tietävänne, mutta ette tiedä. Voin sanoa, että työni puolesta näen oppilaiden papereita ja ette uskoisi, kuinka moni erityislapsi kököttää siellä tavallisessa luokassa ilman, että kukaan luokkakaveri huomaa mitään erityistä. Ja toisaalta luulette, että ne riehujat on erityislapsia. Ei todellakaan aina ole. Ehkä pahimmat on, mutta suurin osa häiriköistä on aivan tavallisia lapsia, joilla vaan käytös syystä tai toisesta vetää välillä yli. Erityislapsista suurin osa on yleisopetuksessa ilman mitään semmoista, josta luokkakaverin vanhemmat kuulisi lasten valittavan kotona.

Tottakai riehuva ja väkivaltainen lapsi on ongelma, mutta ärsyttää vaan, kun puhutaan erityislapsista jonain yhtenäisenä ongelmaryhmänä.

Mikä edes on erityislapsi? Onko se jokin uusi nimi jollekin vanhalle jutulle?

Eikö jokainen lapsi ole erityinen?