Äidistäni on tullut negatiivinen ja yhteydenpito hänen kanssaan on vaikeaa. Analyyseja tilanteestani?

Taustatietoa: olen 22-vuotias yliopisto-opiskelija, asun poikaystäväni kanssa yhdessä. Muutin omilleni 3 v sitten.

Ongelmani on vaivannut minua jo pitkään. Olen analysoinut sitä päässäni todella paljon yksikseni, ja nyt haluaisin teidän näkökulmaanne asiaan, kun ajattelin, että mammoilla voisi olla kokemusta. En osaa sanoa, milloin tämä alkoi, mutta viimeisten vuosien aikana on tuntunut pahentuneen. Sanotaan nyt, että äitini on ollut aina omalaatuinen ihminen ja vaatinut minulta paljon, ja on aina ilmaissut tyytymättömyyttään minuun. Kuitenkin joskus hän vielä kehui jos onnistuin jossakin tms. ja tuntui helpommalta seuralta.

Äidistäni on tullut hirveän negatiivinen. Kaikki, mitä hän kommentoi, on jotakin ikävää. Luulisi, että minuun voisi olla ihan tyytyväinen, sillä olen päässyt opiskelemaan korkeakouluun suoraan lukiosta ja pärjännyt siellä hyvin. Valmistun tavoiteajassa. Osaan huolehtia itsestäni ja kodistamme, minulla on ystäviä, olen aktiivisesti mukana yliopiston jutuissa jne. Harrastan liikuntaa, syön normaalisti, kaikki on hyvin. Tuntuu, että minulla ei ole mitään ongelmaa, mutta hän kehittää niitä. Miettii, mikä kaikki voi mennä pieleen. Pelottelee, etten tule koskaan samaan töitä tai että minut ''potkitaan yliopistosta''. Antaa kuvan, että olen epäonnistunut ihmisenä, eikä minusta tule koskaan mitään (ilmeisesti, koska ammatinvalintani ei ollut se, jota hän oli suunnitellut siitä saakka kun olin lapsi).

Tämä on niin laaja asia että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Annan esimerkin. Hiljattain oli yhdet akateemiset juhlat, joihin laittauduttiin ystävien kanssa kunnolla. Otimme meistä kuvan ja lähetin sen äidilleni. Ajattelin, että häntä kiinnostaisi nähdä se. Sain kommentiksi vain ''miksi kaikilla on mustat mekot?''. Aivan kuin se olisi ollut olennaisinta koko asiassa. Oma mekkoni ei edes ollut musta... Tämä oli ehkä vähän huono esimerkki. Tarkoitus on havainnollistaa sitä, kuinka hän jatkuvasti kommentoi minua alentavasti. Hänen viestinsä oli siis se, että meidän asujemme väri ei ollut hänen mieleen.

Aina kun käyn vanhempien luona, meinaan tulla hulluksi. Se ilmapiiri on niin raskas, etten kestä sitä muutamaa tuntia pidempään. Surettaa ja tulee epätoivoinen olo, kun en voi tehdä mitään. Varmaankin jotain mielenterveysongelmia on taustalla, ei tämä normaalia voi olla. Hän on ikään kuin katkeroitunut koko maailmalle ja purkaa pahaa oloaan minuun. Ei hänellä oikeastaan ole ystäviäkään. Niistäkin, jotka ovat halunneet pitää häneen yhteyttä ja pyytäneet ulos neljän seinän sisältä, hän on löytänyt vikoja ja ei pidä heitä tarpeeksi hyvänä seurana itselleen. Sekin on mielenkiintoista, että toiseen, vielä kotona asuvaan sisarukseeni hän ei suhtaudu todellakaan näin negatiivisesti kuin minuun. En tiedä mitä tehdä. Rakastan kuitenkin häntä ja tiedän, että hän on uhrannut paljon sen eteen, että olen voinut lapsena harrastaa jne. Osa hänen negatiivisuudestaan on huolta. Näen mielessä ne onnelliset hetket lapsuudesta... Kuinka ihminen voi muuttua noin?