Alkoholistiperheessä kasvaneet, minkälaisia teistä tuli?

Minusta tuli myös alkon liikakäyttäjä. Vain isäni joi ja oli ns leppoisa juoppo, joten lapsuustraumoja ei jäänyt.

Helposti reagoiva (kauniisti sanottuna vaahtoamisesta), sekä hyvin tiukka pitämään lasteni puolta (leijonaemo). Perheeni eteen teen ja joustan, mutta muiden mielestä voin olla kova ja ehdoton.

Nuoruuteni oli kipuilua ja alkoholinkäyttöni ei ollut hallussa. En osannut luottaa ja parisuhde oli myllerrystä. Olen ollut taipuvainen ajoittaisen masennukseen, mutta silti hoitanut ulkoisesti elämäni hyvin.

Ex kasvoi alkoholistiperheessä. Joutui lapsena kärsimään juomisen takia hylkäämistä ja hakkaamista ja oli lapsuutensa jo jatkuvasti jaloissaan, joutui katselemaan vanhempiensa pettämistä. Itsestään kasvoi alkoholisti, on väkivaltainen, narsistinen ja jatkuvalla puolustuskannalla ja agressiivinen, on pettänyt kaikkia naisiaan ja onnistuu alistamaan läheisimmät ihmisensä. Tuntuu että hän kostaa koko maailmalle sitä, mitä on joutunut lapsuudessaan kokemaan :(

Kaverien tarinoita kun on kuunnellut niin suurimmasta osasta on tullut hiljaisia, tunnollisia, masentuneita ja alakuloisia, tuntevat itsensä aikuisenakin arvottomaksi. Osa käyttää alkoholia vanhempiensa tapaan yli riskirajojen välittämättä pätkääkään itsestään ja osa ei voi sietää juomista yhtään.

Olen todella tyytyväinen että lapsuuden kodissani ei juotu ikinä. Toivottavasti saan samanlaisen kodin lapsilleni joskus.

Lapsuus oli pelkoa, epävarmuutta, arvottomuuden tunnetta, häpeää - huonommuuden tunnetta muihin verrattuna. Olin varma, että kenelläkään ei ole sellaista kuin minun kotona. Häpesin syvästi vielä lukiossa kotiolojani, kuvittelin että kenenkään muun perheessä ei kärsitä alkoholismista ja siitä aiheutuvasta väkivallasta. Onneksi vain toinen vanhemmista oli alkoholisti. Käsitin vasta äskettäin, 48-vuotiaana, että eräässä suuresti ihailemassani perheessä äiti oli alkoholisti ja tytär, kaverini, kärsii äitinsä alkoholismista edelleen vaikka äitinsä on kuollut monta vuotta sitten.

Aikuisena minusta tuli hyväksyntää hakeva suorittaja, jonka syyllisyys ja vikojen itsestään hakeminen ei lopu ikinä. Puolisoni alkoholisoitumista pelkäsin, jos hän otti ilkallisella jälkiruokakonjakin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä minusta tuli? Alkoholisti.

Mistä kärsin? Turvattoman, alkoholihuuruisen ja riitaisen lapsuuden takia olen koko elämäni kärsinyt unettomuudesta ja herkkäunisuudesta joka aiheuttaa heräilyä pienestäkin syystä.

Masennuksesta, ahdistuksesta, riittämättömyyden tunteista, häpeästä, syyllisyydestä jne. jne. jne.

Älkää ihmiset juoko. Älkää alkoholistit tehkö lapsia.

Tsemppiä Sinulle!

Tunnistan itseni kirjoituksestasi, joskin minä kasvoin tiukassa helluntailaisperheessä ja lopputulos on sama kuin sinulla.

Minusta tuli ns. normaali. Olen yrittäjä ja teen aika paljon töitä, mutta huolehdin myös perheestäni. Joskus juon, mutta huomattavasti harvemmin kuin esim. vanhempani teki.

Vaimollani myös vastaavaa taustaa. Hänellä meni pitkään ennen kuin oppi järkevän suhtautumisen alkoholiin. Oli pitkään sellaisessa "moodissa" että ei sietänyt alkoholia ollenkaan ja yritti myös rajottaa minun alkoholin käyttöäni, vaikka en sitä paljon käyttänytkään. Nyt lähempänä 40 ikävuotta alkaa olla rentoutunut siltä osin.

Helvetin heikko itsetunto, jota olen kompensoinut ylisuorittamisella. Tämä näkyy koulutuksessa, osallistumisessa kaiken maailman hallituksiin tms. "huomatkaa kuinka hyvä olen/kuinka tärkeä/kuinka varakas"! Toisaalta se on kateutta sellaisia kohtaan, joiden katson saaneen tukea perheeltään, tai koen heidän menestyneen perheensä avulla. Olen elämässä menestynyt marttyyri jumalauta, nostakaa minut jalustalle ;). Olen myös hyvin itsekäs. Kaikki pitävät kuitenkin lopulta huolta vain omista asioistaan, joten oma napa on ensin.

Ylisuorittaminen on kääntöpuolena antanut helkutinmoisen sitkeyden, eikä elämässäni toistaiseksi ole (aikuisiällä) tullut vastaan yhtään estettä, josta en olisi selvinnyt voittajana. Tarvittiinko siihen isän alkoholismi yhdistettynä äidin sairaalloiseen läheisriippuvuuteen, tiedä sitä?

Meillä molemmat vanhemmat joivat rankasti ja myös väkivaltaa oli. Siskosta ja minusta kasvoi kuitenkin ihan normaaleja ihmisiä.

Lapsena jouduimme kantamaan vastuuta toisistamme ja vanhemmista. Kummastakin meistä kasvoi tosi vastuuntuntoisia ja siksi varmaan olemme menestyneet työelämässä. Kumpikin elämme tasapainoista arkea kumppaneidemme kanssa, sisko on menossa ensi kesänä naimisiin ja itse kihlauduin viime kuussa.

Alkoholiin suhtaudumme neutraalisti, kuten myös lapsuuteemme. Yhteinen huumori on kantanut meitä ja nykyään lähinnä naureskelemme menneisyyden paikoin absurdeillekin tilanteille. Myös molempiin vanhempiin välit ihan ok nykyään.

Äitini oli ns. tissuttelija. Isä täysi rapajuoppo, mutta vanhempani olivat eronneet, joten isän olemisesta en kärsinyt kuin vain välillisesti. 

Äiti hoiti kyllä kaiken pintapuolisesti ja ei todellakaan varastanut rahojani tms. 

Täysin poissaoleva vain 90 prossaa ajasta. Jälkensä se on jättänyt epävarmuutena ja varautuneisuutena kaikissa ihmissuhteissa. 

Joka kerta koulusta palatessa mielessä oli, missä kunnossa on. Saattoi "nukkua" tai sitten olla melko pirteällä päällä alkoholin ollessa nousuvaiheessa. Päivätöissäkin oli joskus, mutta lähinnä teki kotoa käsin töitä. Työttömänäkin oli paljon. 

Mutta melko helpolla olen selvinnyt muiden tarinoihin verrattuna. Kukaan ei ole ollut väkivaltainen ja synttärijuhlat on pidetty ja kouluaisioihin puututtu. 

Äiti on kuitenkin jäänyt täysin etäiseksi ja muutinkin jo lukioikäisenä muualle. Nähdään pari kertaa vuodessa. Jotenkin surku, koska äiti on fiksu ja jopa arvostan häntä. Alkoholismi lienee vain pahentunut poismuuttoni jälkeen, mutta sehän ei ole vastuullani. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä molemmat vanhemmat joivat rankasti ja myös väkivaltaa oli. Siskosta ja minusta kasvoi kuitenkin ihan normaaleja ihmisiä.

Lapsena jouduimme kantamaan vastuuta toisistamme ja vanhemmista. Kummastakin meistä kasvoi tosi vastuuntuntoisia ja siksi varmaan olemme menestyneet työelämässä. Kumpikin elämme tasapainoista arkea kumppaneidemme kanssa, sisko on menossa ensi kesänä naimisiin ja itse kihlauduin viime kuussa.

Alkoholiin suhtaudumme neutraalisti, kuten myös lapsuuteemme. Yhteinen huumori on kantanut meitä ja nykyään lähinnä naureskelemme menneisyyden paikoin absurdeillekin tilanteille. Myös molempiin vanhempiin välit ihan ok nykyään.

Piti vielä mainita, että lasinen lapsuus nykypäivänä meistä näkyy varmasti siinä, että kumpikin rakastaa tasaista arkea. Mitä tylsempää ja rauhallisempaa arki on, sitä parempi. Jännitystä ja tiukkoja tilanteita oli lapsuudessa niin paljon, että nyt nauttii siitä mikä saattaa montaa muuta ahdistaa :)

Tsemppiä teille kaikille.

Sillä haluaisin kaikkia lohduttaa, että alkoholismi on perinnöllistä. Jos olette kasvaneet alkoholistiperheessä ja nyt itse alkoholisteja, ette ole ”kasvaneet” alkoholisteiksi. Teillä on arpajaisissa sattuneet geenit kohdilleen, eli jos olette saaneet altistusta, niin kuin suurin osa suomalaisista on joskus alkoholia käyttänyt, sairaus on voinut puhjeta.

Siinä ei sitten auta kuin saada parasta mahdollista hoitoa ja raitistua. Se ei ole selkärangasta kiinni, ei meillä muuten olisi niin hirvittävää määrää esimerkiksi töitä paiskivia yrittäjäjuoppoja.

Vierailija kirjoitti:

Neuroottinen absolutisti.Taloudellisesti on kyllä poikkeuksellisen helppoa.

Ja tämä ei siksi että pelkäisin alkoholisoitumista vaan siksi että alkoholi ei vaikuta psyykkeeseeni mitenkään.

Itsetunto on heilahteleva, alttiutta masennukseen/ahdistukseen. Jos jotain hyvää, olen hyvin tiedostava alkoholinkäyttäjä. Sen lisäksi olen kriittinen, itsenäinen ja pyrin määrätietoisesti ongelmistani huolimatta eteenpäin elämässäni. En halua tehdä samoja virheitä kuin alkoholistiläheiseni.

Pärjääjä ja liiankin itsenäinen. Lapsuudenkodissa alkoholismin lisäksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä mielenterveysongelmia.

Nuoruudessani olin epävakaa ja pelkäsin kovasti hylätyksi tulemista, mikä vaikutti parisuhteisiin. Opinnoissa ja työelämässä menestyin, ja kun riittävän vakaa ja turvallinen mies löytyi rinnalle, niin pääsin myös hylkäämisen pelosta ja epävakaudesta. Nyt olen urallani ja taloudellisesti menestynyt, mielestäni tasapainoinen ja onnellinen suurperheen äiti.

Lapsuudesta minuun on jäänyt oletus siitä, että aina on pärjättävä itse. Vain mies tuntee herkemmän ja haavoittuvamman puoleni, ystäväpiirissä minut nähdään vahvana ja itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole huolia ja joka ei tarvitse apua tai tukea missään. Minulta pyydetään apua todella paljon ja joskus harmittaa, ettei kukaan muu kuin mieheni näe, että välillä tarvitsisin itsekin tukea tai empatiaa.

Onpas täällä samanlaisia ajatuksia monella kuin itselläni. Itse myös kärsin ahdistuksesta ja saan paniikkikohtauksen jos lähellä on kovaäänisiä humalaisia ihmisiä. En käy baareissa koskaan ja vältän illanistujaisia. Tunnen myös olevani arvoton vaikka päällisin puolin näyttää kaikki menevän hyvin.

Alkoholisti-isä ja syrjäänvetäytyvä ja etäinen äiti. Isä tappoi itsensä kun olin lukiossa.

Minusta kasvoi todella itsenäinen, kun periaatteessa sain kasvattaa itse itseni aina 8-vuotiaasta saakka. Olen missannut niin paljon kotikasvatusta että on ollut tosi vaikea muodostaa yhtenäistä arvopohjaa, moraalikäsityksiä ja toisaalta myös omanarvontuntoa. Tiedän että joillakin ihmisillä on kotoa perityt arvot (vaikka 'ahkeruus on hyve' tai 'kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa') mutta itselläni ei ole yhtään lapsesta asti ollutta periaatetta. Olen siis hirveän ailahteleva. Lapsuudessa opin myös hyväksi salailijaksi, tunteiden nielijäksi ja valehtelijaksi, mikä ei helpota asiaa. Kotoamuuton jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt päästä tästä yli, mutta oloni tuntuu tosi feikiltä kun yritän leikkiä rehellistä, suoraselkäistä kansalaista. Jotenkin tuntuu että minussa on joku alkkariperheen näkymätön stigma vaikka lapsena ei asiaan tietty ole osaa tai arpaa.

Olen myös (toipuva) perfektionisti, ylisuorittaja, muiden hyväksyntää etsivä ja jokapaikanhöylä joka auttaa muita samalla kun oma talo on tulessa. Jotenkin riittämättömyyden tunne on alati läsnä, vaikka paljon vaimeampana kuin ennen. On tosi vaikeaa pitää omia puoliaan.

Eniten suren perheen menetystä. Useimmilla on yksi suku mutta minulla on kaksi joista toinen ei halua pitää mitään yhteyttä alkkariperheen kakaraan ja toisella puolella en tunne oloani suvun täysivaltaiseksi jäseneksi. Olen ja elän kuin nomadi tai yksinäinen susi joka kantaa itsensä elämän läpi omin hartiavoimin ja handlaa kriisit itseksensä.

Joo kuulostaa tutulta kaikki.. riittämättömyyden tunne ja huono itsetunto. Ikinä en osaa tehä mitään oikein tai tarpeeksi hyvin.. ite en oo alkoholisti mut tuli valittua semmonen mieheksi 😕 molemmat vanhemmat juoppoja. Äiti kuoli ku olin 18 täyttäny nii muutin omilleen.. join aika paljo ja sit myöhemmin aloin käyttää huumeita. Sitte sain vierotettua ite itteni huumeista ja juominen nykyään aika vähästä. Mutta jatkuvaa rämpimistä koko elämä ollu juoppojen kans taistellessa.. mut eipä tää tästä enää muutu.. oman lapsen en anna elää samanlaista lapsuutta ku ite.

En osaa puhua tunteistani enkä näyttää niitä. Vähättelen tunteitani ja kokemuksiani "jollakin on aina pahemmin joten mulla ei ole oikeutta tuntea näin". Myötäilen muita ihmisiä, välttelen ikäviä asioita ja tilanteita.

Mun vanhemmat erosi kun olin 8 (isä joi). Nyt nelikymppisenä olen alkanut pohtia miksi mulla on niin vähän muistikuvia meidän perhe-elämästä? En muista ikinä todistaneeni isän riehumista humalassa, mutta muistan että pakosalle jouduttiin joskus lähtemään. Haluaako mieli unohtaa? Luulisi että kouluikäisellä olis jo jotain muistikuviakin. Sen sijaan päiväkodista muistan paljonkin, luulen että se on ollut mulle turvapaikka ja siksi muistot on vahvoja.

Eipä ole paljon lisätäävää. 

Eli näennäisen pärjäävä, mutta taustalla surkea itsetunto ja luottamus elämään. Olen monen muun alkoholistiperheen lapsen tavoin joutunut huolehtimaan pienestä pitäen myös nuoremmista sisaruksista. 

Esim. kerjäämään naapurustosta ruokaa pienille, kun vanhemmat ovat teillä tietymättömillä ja kaapit tyhjinä. Omat tarpeet aina taka-alalla. 

Nykyisessä omassa perheessänikin olen aina se pahnan pohjimmainen ja omasta aloitteestani siis. 

-Syökää te vain, katson mitä jäljelle jää

-Menkää te vain, minä kyllä siivoan sillä aikaa jne. 

Ystäviin ja jopa naapureihin nähden ylikiltti, kaikkeen suostuja ja näin ollen hyväksikäytetty joka käänteessä. 

Mutta en osaa toisinkaan elää. Jos yritän vähänkään pitää puoliani, minulle tulee vain todella huono olo. 

Niin paljon samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia täällä kuin itselläni. Itselläni surkea lapsuus jos sitä voisi lapsuudeksi kutsua. Tosin itse en joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa. Oma isäni joi itsensä lopulta hengiltä. Minulla oli hyvä äiti, joka oli hyvin tunnollinen, kiltti ja uhrautuvainen. Olen huomannut läpi elämäni että minusta kasvoi vähän 'kaksijakoinen'. Eli minussa on äitini hyvät piirteet. Tosin myös tuo kiltteys, tunnollisuus ja uhrautuvaisuus mitkä aina eivät ole niin hyviä ominaisuuksia.  Mutta minussa on  myös isäni 'renttumaisuus'. Jo nuorena aloin käyttää alkoholia viihdekäytössä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ryöpsähtänyt muuten kuin että vedin pään täyteen silloin kun join. Tätä tapahtui ehkä kerran viikossa. Lopetin vajaa 10 vuotta sitten täysin alkoholin käytön. 

Pohjatunne lapsuudesta on jatkuva epävarmuus, pelko ja varpaillaan olo. Jatkuva huoli kaikesta. Ja viha. Vaikka olen tarkastellut asioita kaikista näkökulmista ja kaikkien puolelta, en pysty antamaan isälleni anteeksi että tuhosi niin monta elämää juomisellaan. Välillä vihan tunne on laimeampi, mutta välillä se ryöpsähtää esiin. Olen sata kertaa yrittänyt antaa anteeksi isälleni, mutta jostain syystä sellainen lopullinen rauha asian tiimoilta on saavuttamatta ja on monia kipeitä arpia mitkä vuosien myötä nousevat esiin. Odotan sitä hetkeä että saan rauhan joku päivä lapsuuteni osalta.

Voimia teille kaikille elämäänne!