Onko suvussanne tai perheessänne jopa yhä sodan seurauksista selvästi kärsiviä ihmisiä?

Lisään vielä, että kylmäkiskoinen käytökseni voi olla ihan kotoa opittua. Minua ei pidetty ikinä sylissä, minua ei ikinä kehuttu mutta piiskaa ja remmiä käytettiin senkin edestä enemmän. Äitini oli suurimman osan ajasta omissa maailmoissaan ja veteli välillä jostain pimahtaneena vaikka tiskirätillä päin näköä. Isäni saattoi kilahtaa ihan mistä tahansa ja remmi heilui joka päivä ja tietenkin äitinikin sai oman osansa kurituksesta.

Toivoin lapsena vain kahta asiaa eli joko armahtava kuolemaa tai mahdollisimman nopeaa aikuistumista. Lähdin pois lapsuudenkodistani heti oitis kun se oli mahdollista. Lapsiin käytettyä väkivaltaa ja pienen ihmisen tarkoituksellista henkistä murtamista en ymmärrä vieläkään. Edes sota ei oikeuta tuollaiseen käytökseen vaikka isovanhemmat ovatkin tunteneet toisen maailmansodan omissa nahoissaan.

Sotilaan lapsia kirjoitti:

Ainakin me kaksi vanhinta lasta. Isä on jo haudassa, hän joutui nuorena jatkosotaan. Meillä oli kotona niin ahdistavaa, ainaistaa riitaa ja tappelua. En muista montaa kertaa jutelleeni isän kanssa normaalisti. Yleensä nauroi halveksivasti tai kiroili ja lyttäsi kaiken sanomani. Siksi  en hänen kanssaan enää puhunutkaan, päiväkirjassanikin lukee, että vihasin häntä nuorena. Siksi halusin kotoa pois, enkä jatkanut kouluakaan, koska olisin joutunut asumaan kotona. Hän joi viikonloppuisin, jolloin lähti kavereilleen, serkuilleen pelaamaan korttia. Jos hänet joutui näkemään ennen lähtöä, hän oli ällöttävän mairea. Selvin päin hän raivostui silmittömästi milloin mistäkin. Juoksimme kylätietä karkuun. Kerran nosti keittiön penkin ja oli lyömässä minua ja sisarenlasta sillä. Muistan ne kamalat silmät :(

Joulu oli yleensä vaikeaa aikaa, jokin sai hänet sekoamaan. Ei pitäisi näitä enää muistella vaan mieluummin koittaa unohtaa. Mietin, että surenko häntä hänen kuoltuaan.  Koskin jopa hänen ihoaan kun hän oli kuollut, ehkä toivoen tuntevani jonkinlaista "rakkautta" häntä kohtaan. Tunsin vain sääliä. Siskoparkani joutui kohtaamaan hänen ilkeyttään kun hoiti hänen asioitaan ennen kuolemaa.

Varmaan aika tyypillinen perhe kuitenkin juurikin tämä mitätöimättä ollenkaan sinun kokemuksia. Siis tämän ilmaston ja nykyisen koti ihanteen kuilu on niin jäätävän iso. En ihmettele jos tuntee kuin roikkuvansa kahden maailman välissä näillä kokemuksilla näinä lasujen ja sote touhujen aikoina.

Remelistä sai varmaan koko senaikainen sukupolvi kun miehet ja naisetkin purkivat raivoaan rintamilta.

Nyt kun seuraava sukupolvi reagoi samoin sanoo psykiatri diagnoosin ja koppiin. Näin sodassa eniten traumatisoituneitten jälkeläisiä muilutetaan edelleen kysymättä edes näitä taustoja ja niitten taustoja.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen sodan seuraukset näki hyvin sodan jälkeen kun isoisä opetti alaikäiset pikkupojatkin juomaan kanssaan viinaa. Siihen aikaan ei kai ollut minkäänlaista lastensuojelua? Sitten isä ja pojat hakkasivat kännissä kilpaa vaimonsa ja siskonsa. Kun viina oli lopussa niin koko perhe kärvisteli nälässä ja puutteessa. Mummo yritti usuttaa miestään kokopäivätöihinkin mutta veti lähinnä yksin kivirekeä perässään. Kaatui koko sydämestään haksahtamistaan sotapojan juttuihin ja raskauden vuoksi solmittua avioliittoa.

Parin lapsista pojista kaksi teki itsemurhan, yksi on monesti pelastettu rappioalkoholisti ja yksi on kääntynyt noin 30 vuotta sitten kiihkouskovaiseksi ja raivoraittiiksi. Tyttäristä tuli milloin kenenkin nyrkkeilysäkkejä ja heittopusseja.

Itse en halua edes olla missään tekemisissä vanhempani tai sukulaisteni kanssa koska he ruikuttavat ihan liikaa olevansa uhreja, jotka eivät voi tehdä mitään olosuhteilleen nykymaailmassa. Oma sisarukseni syrjäytyi vapaaehtoisesti yhteiskunnasta peruskoulun jälkeen. Itse opiskelin niin pitkälle kuin päätä riitti ja menin töihin. Serkuissa on kattava edustus monenlaista syrjäytynyttä, työnvälttelijää, elämäntapa-alkoholistia ja ADHD-tapausta. Pohjat vetää kyllä yksi itseään aineista myyvä serkkuni, joka ei ole jättänyt elämäntapaansa kymmenien vuosien yritysten jälkeenkään. Nyt ei ole enää edes niin kuranttia tavaraa että saisi edes tavarallaan myrkkynsä tienattua.

Voitte vapaasti tuomita minut ja muutaman muun suvun ”mustan lampaan” koska haluamme elää elämäämme ilman koko suvun taakan perässäkiskomista. Emme me edes sovi heidän sekaansa ”herraskaisina” ihmisinä ja toisekseen edes jaksa sitä kaikkea kaaosta, joka saa pään kivistämään jo pelkästä ajattelusta. Fakta on se, ettemme me voi auttaa heitä millään tavoin.

Siitäkö tämä uhrina olon nolous juontuukin että kielletään yhä valtion käskyllä koko uhrius. Piti olla vaan reipas ja mennä eteenpäin koska oli vaan pakko!

Vierailija kirjoitti:

Nykyisen puolisoni (s. 1950-luvulla) isä (s. 1920-luvulla) on kaatunut sodassa.

Missä sodassa?

On ja suurimmassa osassa suomalaisia perheissä, sillä sodan julmuudet ja vaikutukset näkyvät vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa sodan päättymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että kylmäkiskoinen käytökseni voi olla ihan kotoa opittua. Minua ei pidetty ikinä sylissä, minua ei ikinä kehuttu mutta piiskaa ja remmiä käytettiin senkin edestä enemmän. Äitini oli suurimman osan ajasta omissa maailmoissaan ja veteli välillä jostain pimahtaneena vaikka tiskirätillä päin näköä. Isäni saattoi kilahtaa ihan mistä tahansa ja remmi heilui joka päivä ja tietenkin äitinikin sai oman osansa kurituksesta.

Toivoin lapsena vain kahta asiaa eli joko armahtava kuolemaa tai mahdollisimman nopeaa aikuistumista. Lähdin pois lapsuudenkodistani heti oitis kun se oli mahdollista. Lapsiin käytettyä väkivaltaa ja pienen ihmisen tarkoituksellista henkistä murtamista en ymmärrä vieläkään. Edes sota ei oikeuta tuollaiseen käytökseen vaikka isovanhemmat ovatkin tunteneet toisen maailmansodan omissa nahoissaan.

Sidassahan piti vain totella vastoin aivan kaikkia järkeä vastaankin joten siinäpä ei kotona sitten vastaan jupitettu. Se hierarkkisuus imettiin rintamalla ja koska se oli pakko ja toimi niin se siirtyi kotiinkin suoraan? Ei nämä kaiken nähneet isät käsittäneet useinkaan mikä heitä vaivasi koska ei ollut ikinä edes mahdollisuutta niihin syihin perehtyä piti vaan puskea niitä töitä ja selvitä edes taloudellisesti.

Terapeutteja ei tavattu.

Vierailija kirjoitti:

On ja suurimmassa osassa suomalaisia perheissä, sillä sodan julmuudet ja vaikutukset näkyvät vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa sodan päättymisestä.

Av julmuutta kyselevälle tuli vastaus ehkä ja vakavassa mielessä tämän sanon en muuten. Jokuhan kyseli miksi hönessä on nämä kaksi puolta omalla naamalla julkisesti valtiokiltti mutta anonyyminä antaa palaa.... ihmetellen tätä itsekin. Juuri näinhän sotien jälkeen pyydettiinkin ihmisiä käyttäytymään. Mutta patoutuneita tunteita se vaikenemispakko ei huuhtonutkaan pois.

on: isoisäni (s. 1920-l.) on sodan traumatisoima vanhus. Nuorena miehenä rintamalta palatessaan oli rikki ja meno sen mukaista: pieksi poikiaan (s. 1950-l ja joista toinen siis isäni) jotka kiipeilivät puihin pakoon isäänsä. Isoäiti yritti suojella lapsia, mutta oli viime kädessä kuitenkin alisteinen miehelleen ja myös pieksettävänä :(

Parhaat vuodet isoisällä sijoittuivat varmasti mun lapsuuteen (s. 1980-l.), sodasta alkoi jo olla vuosikymmeniä aikaa ja toisaalta pääsi töistä eläkkeelle nauttimaan elämästä. Nyt 9-kymppisenä vanhuksena on sota uudelleen mielessä ja itkee joka kerta kun nähdään :(

Isäni on sitten lapsuutensa traumatisoima ja elämä mennyt hänellä monella tapaa päin persettä. Mahtuu siihen hyviäkin aikoja ja asioita, mutta kyllä väkivallan sävyttämä lapsuus auttamatta vaurioitti mielen. Isäni todella yritti katkaista sen väkivallan ja alistamisen kierteen omalla kohdallaan, mutta ei siihen täysin pystynyt. Hän rakasti äitiäni ja meidän perhettä syvästi ja todella halusi sitä perhe-elämää. Silti ne omat möröt vaan puski sieltä pintaan ja eikä pää kestänyt kuitenkaan: väkivaltaa ja avioero oli perheemme tarina lopulta kuitenkin :(

Itse olen 3. polvi sitten tarinaa ja en osaa analysoida omia traumojani. Lapsuuteni oli ongelmista huolimatta riittävän hyvä ja uskoisin, että minun lapseni (s. 2000-l.) eli 4. polvi eivät enää sodan traumoja kanna. Tosin näkevät joskus isoisoisänsä niitä juttuja juttelevan ja itkevän päälle, mutta eivät ole koskaan tästä tulleet surullisiksi, ihmettelevät vain ja pitävät "vanhuuden höperyytenä".   

Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen sitä ikäluokkaa että isäni oli sodassa, mutta ei hän siitä mitään kaunaa kantanut se oli velvollisuus joka piti hoitaa eikä siitä sen enempää. Tietysti vanhemmillani oli Karjalan evakkoina katkera kohtalo, mutta ei sitä näytetty ulospäin meille pennuille vieraammista puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen sitä ikäluokkaa että isäni oli sodassa, mutta ei hän siitä mitään kaunaa kantanut se oli velvollisuus joka piti hoitaa eikä siitä sen enempää. Tietysti vanhemmillani oli Karjalan evakkoina katkera kohtalo, mutta ei sitä näytetty ulospäin meille pennuille vieraammista puhumattakaan.

Olisiko se häpeä jos olisi tunteisiin mennyt jotenkin vaikka tuo sotahomma? Vaikutat järkeä korostavalta ja sekin on keino selvitä. Eikä huonokaan, mutta.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen sitä ikäluokkaa että isäni oli sodassa, mutta ei hän siitä mitään kaunaa kantanut se oli velvollisuus joka piti hoitaa eikä siitä sen enempää. Tietysti vanhemmillani oli Karjalan evakkoina katkera kohtalo, mutta ei sitä näytetty ulospäin meille pennuille vieraammista puhumattakaan.

hyvä teille, mutta ilmaiset asian jännästi. Ei tässä kukaan ole puhunut kaunan kantamisesta, vaan siitä että ihmisten tappaminen ja kaikki se nuorten ruumiiden näkeminen, nälässä olo, joutuminen rintamalle ihan lapsena vielä, omien veljien/ oman rakastetun menettäminen, oman kodin menettäminen, joutuminen pikkulapsena vieraaseen maahan vieraiden hoitoon jne jne... kaikki tällainen jättää jälkensä mieleen, koska ihminen ei ole mikään robotti vaan tunteva olento, ihminen. 

Mun vaari ainakin itkee usein. Se edelleen näkee kuvina ruumiita, tappamista jne. Ja se myös katuu sitä, millainen isä oli lapsilleen kun nämä oli pieniä. Ei se mitään kaunaa kanna, ei edes Venäjälle. Se on vaan surullinen vanhus :(

Isäni oli talvi- että jatkosodassa v.1939-1944 ja kyllä se vaikutti koko vanhempieni eliniän, vaikka olen syntynyt 50-luvulla.

Lapsuudesta muistat ne kauheat yöt, kun isä heräsi kesken yöunien, huutamaan suoraa huutoa unissaan hiestä märkänä ja silmät tuijottivat tyhjyyteen. Meillä ei ollut väkivalta, eikä alkoholiongelmia, mutta isäni oli pari kertaa haavoittunut ja oli 30% invalidi ja sodassa vaurioitui oikea käsi ja jalka, jossa oli hermokipua. Isäni oli ärtyinen ja työkyky oli heikentynyt.

Eikä äitinikään osa ollut helppo, hänellä oli hoidettava sairas ja liikuntakyvytön mummini, lisäksi muutaman vuoden ikäinen sisareni ja kaksi pientä lasta, joiden äiti oli rintamalla lottana ja isä eturintamalla. Lisäksi äidillä oli vielä venäläisiä sotavankeja valvottavana ja tekemässä töitä. Muistan, hän kertoneen, kuinka pelkäsivät desantteja ja ikkunat piti peittää ja pelko oli aina läsnä ja samoin kuoleman pelko itsestä ja perheen puolesta. Kaikista elintarvikkeista oli pulaa.

Nyt vanhempana ymmärrän, miksi heillä ei ollut voimia antaa hyvää lapsuutta ja vanhemmuutta. Ja ehkä tästä johtuen, en itsekkään ole pystynyt antamaan niitä eväitä lapsilleni, mitä he olisivat tarvinneet elämälle.

Aihe on todella kipeä ja edelleen tuottaa tuskaan ja on aivan liian lähellä ja siksi en koskaan ole pystynyt/halunnut lukea Tuntematon sotilas-kirjaa tai katsoa elokuvaa. Ja vaikka sain liput uuteen elokuvaan, minun osalta ne jäävät käyttämättä, koska se on edelleen hyvin arka ja lähellä oleva asia ja saa ahdistuksen tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että kylmäkiskoinen käytökseni voi olla ihan kotoa opittua. Minua ei pidetty ikinä sylissä, minua ei ikinä kehuttu mutta piiskaa ja remmiä käytettiin senkin edestä enemmän. Äitini oli suurimman osan ajasta omissa maailmoissaan ja veteli välillä jostain pimahtaneena vaikka tiskirätillä päin näköä. Isäni saattoi kilahtaa ihan mistä tahansa ja remmi heilui joka päivä ja tietenkin äitinikin sai oman osansa kurituksesta.

Toivoin lapsena vain kahta asiaa eli joko armahtava kuolemaa tai mahdollisimman nopeaa aikuistumista. Lähdin pois lapsuudenkodistani heti oitis kun se oli mahdollista. Lapsiin käytettyä väkivaltaa ja pienen ihmisen tarkoituksellista henkistä murtamista en ymmärrä vieläkään. Edes sota ei oikeuta tuollaiseen käytökseen vaikka isovanhemmat ovatkin tunteneet toisen maailmansodan omissa nahoissaan.

Sidassahan piti vain totella vastoin aivan kaikkia järkeä vastaankin joten siinäpä ei kotona sitten vastaan jupitettu. Se hierarkkisuus imettiin rintamalla ja koska se oli pakko ja toimi niin se siirtyi kotiinkin suoraan? Ei nämä kaiken nähneet isät käsittäneet useinkaan mikä heitä vaivasi koska ei ollut ikinä edes mahdollisuutta niihin syihin perehtyä piti vaan puskea niitä töitä ja selvitä edes taloudellisesti.

Terapeutteja ei tavattu.

Ei todellakaan ollut terapiaa.  Taisi olla pari sotasairaalaan, joissa hoidettiin myös psyykkisesti oireilevia. Lukekaa Ville Kivimäen kirja "Murtuneet mielet". 

Kun tulin murrosikään, pelkäsin ja jännitin kaikkea ja kaikkia. Äiti sanoi, että olen hullu ja patisti mielenterveystoimistoon. Se kai sen nimi oli 70-luvun alussa. Minulle kyllä vakuutettiin siellä, että olin vain murrosiässä. Tuskin uskalsin tai kehtasin kertoa kotona vallitsevasta ahdistavasta ilmapiiristä. Varmaan mietin vanhempianikin, en halunnut heille mitään pahaa.

Nykyään olen kyllä sitä mieltä, ettei tuosta kodista voinut ihan terveenä selvitäkään. Jotenkin tässä on roikuttu elämän syrjässä, ylitunnollisena, sitä hyväksyntää hakien. Näinhän eräässä ketjussa tuomittiin työssään uupunut ihminen. Sellainen minäkin olin. Mutta onko se sitten mikään ihme, että nuori, aikuinen tai yleensä IHMINEN kaipaa jostain hyväksyntää jos sitä ei ole kotoansa saanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen sitä ikäluokkaa että isäni oli sodassa, mutta ei hän siitä mitään kaunaa kantanut se oli velvollisuus joka piti hoitaa eikä siitä sen enempää. Tietysti vanhemmillani oli Karjalan evakkoina katkera kohtalo, mutta ei sitä näytetty ulospäin meille pennuille vieraammista puhumattakaan.

Olisiko se häpeä jos olisi tunteisiin mennyt jotenkin vaikka tuo sotahomma? Vaikutat järkeä korostavalta ja sekin on keino selvitä. Eikä huonokaan, mutta.

Asiahan oli niin ettei ollut muuta vaihtoehtoa tarjolla. Naiset pelasti alkoholismilta sen ajan raitis naisihanne eli kynnys pulloon tarttumisen oli todella korkealla.

Sotilaan lapsia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että kylmäkiskoinen käytökseni voi olla ihan kotoa opittua. Minua ei pidetty ikinä sylissä, minua ei ikinä kehuttu mutta piiskaa ja remmiä käytettiin senkin edestä enemmän. Äitini oli suurimman osan ajasta omissa maailmoissaan ja veteli välillä jostain pimahtaneena vaikka tiskirätillä päin näköä. Isäni saattoi kilahtaa ihan mistä tahansa ja remmi heilui joka päivä ja tietenkin äitinikin sai oman osansa kurituksesta.

Toivoin lapsena vain kahta asiaa eli joko armahtava kuolemaa tai mahdollisimman nopeaa aikuistumista. Lähdin pois lapsuudenkodistani heti oitis kun se oli mahdollista. Lapsiin käytettyä väkivaltaa ja pienen ihmisen tarkoituksellista henkistä murtamista en ymmärrä vieläkään. Edes sota ei oikeuta tuollaiseen käytökseen vaikka isovanhemmat ovatkin tunteneet toisen maailmansodan omissa nahoissaan.

Sidassahan piti vain totella vastoin aivan kaikkia järkeä vastaankin joten siinäpä ei kotona sitten vastaan jupitettu. Se hierarkkisuus imettiin rintamalla ja koska se oli pakko ja toimi niin se siirtyi kotiinkin suoraan? Ei nämä kaiken nähneet isät käsittäneet useinkaan mikä heitä vaivasi koska ei ollut ikinä edes mahdollisuutta niihin syihin perehtyä piti vaan puskea niitä töitä ja selvitä edes taloudellisesti.

Terapeutteja ei tavattu.

Ei todellakaan ollut terapiaa.  Taisi olla pari sotasairaalaan, joissa hoidettiin myös psyykkisesti oireilevia. Lukekaa Ville Kivimäen kirja "Murtuneet mielet". 

Kun tulin murrosikään, pelkäsin ja jännitin kaikkea ja kaikkia. Äiti sanoi, että olen hullu ja patisti mielenterveystoimistoon. Se kai sen nimi oli 70-luvun alussa. Minulle kyllä vakuutettiin siellä, että olin vain murrosiässä. Tuskin uskalsin tai kehtasin kertoa kotona vallitsevasta ahdistavasta ilmapiiristä. Varmaan mietin vanhempianikin, en halunnut heille mitään pahaa.

Nykyään olen kyllä sitä mieltä, ettei tuosta kodista voinut ihan terveenä selvitäkään. Jotenkin tässä on roikuttu elämän syrjässä, ylitunnollisena, sitä hyväksyntää hakien. Näinhän eräässä ketjussa tuomittiin työssään uupunut ihminen. Sellainen minäkin olin. Mutta onko se sitten mikään ihme, että nuori, aikuinen tai yleensä IHMINEN kaipaa jostain hyväksyntää jos sitä ei ole kotoansa saanut?

Tunnistin tästä niin itseni sinä vaan osasit sen sanoiksikin pukea. Kiitollinen tästä, en ole ainoa. Sekin helpottaa jo.

Ei minusta. Isovanhemmistani vain yksi osallistui sotaan sen vikoina kuukausina, kun oli niin nuori että vasta lopussa käsky kävi. Muut isovanhemmistani oli yhtälailla vielä alaikäsiä sota-aikana. 

TÄmä sotaan osallistunut kärsi kuulonalenemasta loppuikänsä koska tykistössä palveli. Mutta ei ainakaan näyttänyt ikinä muuten että olis jotenkin muuten kärsinyt. Tottakai kaikki noista on joskus sanoneet että olihan se sota kamalaa aikaa. Mutta en ole huomannut että olisi vaikuttanut tää päivänä kärsimystä aiheuttaen. Isovanhemmistani on kaksi vielä elossa ja ihan elämäänsä tyytyväisen oloisia. Voihan siellä pään sisällä ne ikävät muistot vaivata, mutta ei ne ole ulospäin elämässä näkyneet niinkään. 

Mutta toisaalta, eipä sotien pahuus ainoa ikävyys ole heillä ollut. Kun mietin mitä kaikkea yksinkin isovanhemmistani on kokenut sotien ohella - äitinsä menetys jo lapsena sairauteen, lentäjäkihlatun kuoleminen harjoituslennolla sotien jälkeen, omat sairastelunsa... kaikesta huolimatta hän on positiivisimpia ja avoinmielisimpiä ihmisiä mitä tiedän. 

Sotilaan lapsia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että kylmäkiskoinen käytökseni voi olla ihan kotoa opittua. Minua ei pidetty ikinä sylissä, minua ei ikinä kehuttu mutta piiskaa ja remmiä käytettiin senkin edestä enemmän. Äitini oli suurimman osan ajasta omissa maailmoissaan ja veteli välillä jostain pimahtaneena vaikka tiskirätillä päin näköä. Isäni saattoi kilahtaa ihan mistä tahansa ja remmi heilui joka päivä ja tietenkin äitinikin sai oman osansa kurituksesta.

Toivoin lapsena vain kahta asiaa eli joko armahtava kuolemaa tai mahdollisimman nopeaa aikuistumista. Lähdin pois lapsuudenkodistani heti oitis kun se oli mahdollista. Lapsiin käytettyä väkivaltaa ja pienen ihmisen tarkoituksellista henkistä murtamista en ymmärrä vieläkään. Edes sota ei oikeuta tuollaiseen käytökseen vaikka isovanhemmat ovatkin tunteneet toisen maailmansodan omissa nahoissaan.

Sidassahan piti vain totella vastoin aivan kaikkia järkeä vastaankin joten siinäpä ei kotona sitten vastaan jupitettu. Se hierarkkisuus imettiin rintamalla ja koska se oli pakko ja toimi niin se siirtyi kotiinkin suoraan? Ei nämä kaiken nähneet isät käsittäneet useinkaan mikä heitä vaivasi koska ei ollut ikinä edes mahdollisuutta niihin syihin perehtyä piti vaan puskea niitä töitä ja selvitä edes taloudellisesti.

Terapeutteja ei tavattu.

Ei todellakaan ollut terapiaa.  Taisi olla pari sotasairaalaan, joissa hoidettiin myös psyykkisesti oireilevia. Lukekaa Ville Kivimäen kirja "Murtuneet mielet". 

Kun tulin murrosikään, pelkäsin ja jännitin kaikkea ja kaikkia. Äiti sanoi, että olen hullu ja patisti mielenterveystoimistoon. Se kai sen nimi oli 70-luvun alussa. Minulle kyllä vakuutettiin siellä, että olin vain murrosiässä. Tuskin uskalsin tai kehtasin kertoa kotona vallitsevasta ahdistavasta ilmapiiristä. Varmaan mietin vanhempianikin, en halunnut heille mitään pahaa.

Nykyään olen kyllä sitä mieltä, ettei tuosta kodista voinut ihan terveenä selvitäkään. Jotenkin tässä on roikuttu elämän syrjässä, ylitunnollisena, sitä hyväksyntää hakien. Näinhän eräässä ketjussa tuomittiin työssään uupunut ihminen. Sellainen minäkin olin. Mutta onko se sitten mikään ihme, että nuori, aikuinen tai yleensä IHMINEN kaipaa jostain hyväksyntää jos sitä ei ole kotoansa saanut?

70 luvun nuori laitettiinkin ymmärtämään kaikkia muita kuin itseään eikä tätä kukaan aktiivisesti ääneen vaatinut vaan se vaistottiin. Näin syntyi Akit ja Turo arat ja säikyt aikuiset tähän maahan ehkä. Siinä jäi moni nuori kyydistä kun ei töitä ja muutto monilapsisesta perheestä täysin ummikkona Helsinkiin tai Ruotsiinkin jopa. Tuli tottelevaisia veronmaksajia heistä jotka sittenkin selvisivät. Samaan aikaan syötettiin lännestä täyttä vapautumisen ideaa nuorisolle ja paskanhaustatuskulttuuria ja kapinaa fissiileille. Tähän tuotiin musiikki vapaa seksi ja jopa tuolloinkin huumeet...

Näin tavallaan länsi auttoi irtautumaan kapinalla koko sotahöyrystä : PEACE, joka johti hyväänkin kun Vietnamin sota saatiin lopulta päätökseen.

Näitten nuorten lapsuuden kuvia olivat Biafra ja Vietnamin tärisevät siviilit tv stä.

Minun isäni oli syntynyt -18 ja minä ja sisarukseni 50- luvulla.

Sodassa hän oli täydet 5 vuotta ja haavoittuikin että oli 30% invalidi.

Meillä oli hyvä lapsuus isä ei ollut koskaan väkivaltainen , alkoholia toki käytti mutta hän muuttui silloin jos mahdollista vieläkin sopuisemmaksi.

Itselleni on tullut tosi yllätyksenä nämä kertomukset .

En tiedä oliko hän vain niin vahva ihminen.

Hän oli ikänsä maanviljelijä ja kuoli 10 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse asiassa miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljon, koska ero minun ja mieheni vanhemmuuden välillä on niin valtava, vaikka kaikki arvot ja käytännöt ovat periaatteessa samat. Mieheni on ulkomaalainen ja paljon "äidillisempi", leikkisämpi, kärsivällisempi, lämpimämpi ja rakastavampi (jne) kuin minä. Tuntuu, että isovanhempien sota on peritynyt vielä minulle ja sisarukselleni, mutta lapsilleni se ei periydy, kiitos lasten isän.

Me olemme asuneet lasten kanssa pariin otteeseen ulkomailla tästä samasta syystä. Sota on suomalaisille edelleen traumatisoiva, ainakin vielä 70- ja jopa 80-luvulla syntyneille. Mieheni kanssa teimme lapsetkin vasta nelissäkymmenissä suomalaisen ilmapiirin vuoksi. Nyt viisikymppisenä kymmenen ikäiset lapset.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni oli syntynyt -18 ja minä ja sisarukseni 50- luvulla.

Sodassa hän oli täydet 5 vuotta ja haavoittuikin että oli 30% invalidi.

Meillä oli hyvä lapsuus isä ei ollut koskaan väkivaltainen , alkoholia toki käytti mutta hän muuttui silloin jos mahdollista vieläkin sopuisemmaksi.

Itselleni on tullut tosi yllätyksenä nämä kertomukset .

En tiedä oliko hän vain niin vahva ihminen.

Hän oli ikänsä maanviljelijä ja kuoli 10 vuotta sitten.

No oli varmasti vahva ja hieno ihminen. Hyvä on kuulla myös heistä joille kaikki ei sujunut niin hyvin sotien jälkeen siellä kun tapahtui erilaisia asioita myöskin eri sotilaille kuten Tuntematon osoittaa - sen luonnekysymyksen lisäksi.

Mutta olihan näissä miehissä monenlaista sopassa.