Jenny+ ohjelma

Onkohan täällä suurin osa edes katsonut kyseistä ohjelmaa, sen verran väärin on kai ymmärretty kehopositiivisuuden tarkoitus? Ensimmäinen jakso käsitteli kehovihaa, mistä varmasti useilla normaalipainoisilla ja hoikilla on myös kokemuksensa - tämä myös tuotiin ohjelmassa esille.

Itselläni suhde omaan kehooni ja ruokaan on onneksi ollut aina suhteellisen terveellä pohjalla. Silti minua liikutti suuresti se, miten ohjelman tekijät ovat pistäneet itsensä niin kokonaisvaltaisesti likoon. Millaisia kelpaamattomuuden kokemuksia ja vinoutuneita malleja liikkumisen ja syömisen suhteen voikin tuottaa sellaisen ilmapiiri, jossa on ok kommentoida toisten kehon laihuutta tai lihavuutta. Aion todellakin jatkaa katsomista.

Eikä kaikilla ole syviä henkisiä arpia ja ongelmia. Itse olen tyytyväisesti ylipainoinen, koska pidän herkuista ja hyvästä ruuasta. Nautin elämästä ja hyväksyn sen, että ylipaino voi johtaa siihen etten vanhana enää nauti. Voi voi. Vanhana tulee vaivoja silti ja kuolema on väistämätön.

Edellinen jatkaa vielä, että täällä usea kommentoija on hakoteillä sen suhteen, että ohjelman tekijöiden "ongelma" (?) korjaantuisi sillä, kun he vai saisivat laihdutettua. Ohjelmassa pääpointti on kuitenkin siinä, mitkä asiat saavat ihmisen syömisen häiriintymään niin pois raiteiltaan, että hän sairastuu esimerkiksi anoreksiaan tai ahmimishäiriöön. Tällaisen ihmisen kehonkuva ja käsitys itsestään on aivan vinoutunut jo silloin, kun hän on ollut laiha (kuten ohjelmassa näytettiin vaikka Saaran kohdalla).

Se, että syömishäiriöiselle ihmiselle annetaan vinkiksi "mennä salille ja syödä vähemmän", on todellakin vahingollista, sillä ongelma on paljon monisyisempi. Syömishäiriöinen kyllä osaa rääkätä ja inhota itseään. Oman itsensä ja kehonsa hyvin kohteleminen ja armollisuus on heille paljon tarpeellisempaa.

En ehkä osaa ilmaista ajatuksia selkeästi mutta tässä tulee. Tämä Jennyn ajama ajatus siitä, että keho pitää hyväksyä ja rakastaa sekä kunnioittaa sekä itsensä että jokaisen muun, on aivan järkeenkäypä ajatus. Pidän siitä, että he uskaltavat tuoda julki ja esiin sen että kehoja on monenlaisia ja se ikuinen laihdutus ei vielä ketään onneen vaan aiheuttaa vaan tuskaa ja tyytymättömyyttä itseensä.

Mutta se mitä en tässä koko hommassa ymmärrä on se, että syöminen on ikäänkuin eriytetty täysin tästä ajatuksesta. Ihmisen pitää syödä elääkseen, mutta aivan kuin koko Jenny+ projekti olisi unohtanut sen syömisen tästä. Keskitytään vain kehoon, siihen miltä se näyttää ulospäin ja sen hyväksymiseen. He puhuvat syömishäiriöstä, mutta eivät syömisestä. Selvää on että kumpikin sekä Jenny että Saara hyväksyvät vartalonsa (hyvähyvä), mutta samalla kuitenkin pahoinpitelevät sitä syömällä paskaa. 

Eikö vartalonsa, kehonsa, mielensä rakastamista ole myös se, että haluaa sille hyvää. Syö hyvää, terveellistä, monipuolista ruokaa eikä vedä mitään herkkuövereitä niin kuin Jenny ja Saara varmasti tekevät, muutoin eivät olisi noissa mitoissa. Tulevatko he oikeasti onnellisiksi siitä, että syövät levyn suklaata kun olisi voinut syödä myös muutaman palan antaen kehon nauttia siitä muutamasta palasta versus siihen että ahmii koko levyn muutamassa minuutissa? 

Itseään ei tule rankaista peilikuvan kautta, mutta miksi rankaista sitten sen kautta että tunkee suuhunsa paljon epäterveellistä ruokaa. Odotan että vaakakapina kertoisi myös tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olin lapsena ja nuorena aina laiha poika, painoindeksinkin mukaan alipainoinen. Jatkuvasti sain myös kuulla olevani sellainen, ei päässyt varmasti unohtumaan. Etenkin vanhemmat sukulaisrouvat toivat mielellään mielipiteensä asiassa esiin. Ja olisin itsekin halunnut olla normaalipainoinen.

Lopulta kyllästyin kommentteihin ja laihuuteeni ja aloin käymään salilla. Olin silloin 28-vuotias, kuusi vuotta sitten. Jo vuoden jälkeen olin kuin eri mies. Oli jännää miten minuun alettiin suhtautua aivan eri tavalla. Ilmeisesti monien mielestä normaalipainoinen on ihmisenä uskottavampi ja muutenkin mukavampi.

Ymmärrän hyvin, että ylipainoisia (ja myös alipainoisia) ahdistaa, jos heihin suhtaudutaan tympeästi. Mutta kun sille asialle voi myös itse tehdä jotain, eikä vain odottaa että ympäristö muuttuu. Tietenkään ketään ei pitäisi arvostella painon mukaan, mutta sairaalloista ylipainoa ei pitäisi kenenkään hyväksyä minkään body positivityn tai muun itsepetoksen varjolla.

Ja loppuun vielä: kyllä, aina on myös niitä, joilla on sairauksia. Tämä ei koske heitä.

Miehillä tilanne on hieman erilainen kuin naisilla. Miesten "ideaali" on lihaksikas, joten laihat miehet ovat omituisia. Tuntuu melkein, että hieman ylipainoinen mies hyäksytään paremmin kuin laiha. Miesten dadbodya voidaan hekuttaa, mutta miten usein hehkutetaan miehen hoikkuutta/laihuutta?

Naisten "ideaali" on taas hoikka, mutta kurvikas. Eli pitää olla tissit ja tiukka perse, mutta kapoiset jalat ja kädet sekä litteä vatsa. Naiset eivät saa yhtä paljon uskottavuutta normaalipainolla kuin miehet. Useinhan naisten normaalipaino nähdään vielä läskinä.

Koko tuo kehopositiivisuus -juttu vaikuttaa olevan suuremmaksi osaksi henkilökohtaista itkuterapiaa Jennylle ja Saaralle. Onhan se kurjaa, että on aina ollut olo ettei kelpaa, epäterve suhtautuminen syömiseen jne. Mutta tuntuu että tämä pyörii niin täysin henkilöiden psyykkisten ongelmien ja traumojen ympärillä, että olisiko noita pitänyt käsitellä ihan terapeutin kanssa ajan kanssa?

Varmaan on käsiteltykin, mutta kun muutosta ei oo tapahtunut (pään sisässä), niin sitten on keksitty itselleen työkuviot, joiden kautta voi jatkaa a.) "terapiasuhdetta" koko kansan kanssa+valita ympärille hymistelijöitä hymisemään, et joo ei sais ketään tuomita ja kauheet on ku joku sanoo pahasti b.) ei tarvitse laihduttaa, kun voi vaan puhua siitä laihduttamisesta ja sen mielekkyydestä c.)eiks tämä body positivity -juttu oo heillä ollut vuoden-pari? No onko tullut tuloksia, musta vaikuttaa että ei ole?

Tämän on tätä nuorten naisten (lähinnä kaupunkilaisten) oman navan ympärillä pyörimistä. Kun ei ole oikeita huolia elämässä. Sitten kun iskee syöpä, sota, läheisen kuolema, yhteiskunnalinen mullistus tms, niin näitä ilmiöitä ei havaita. Suomessa ei ole koskaan vallinnut näin pitkä rauhan ja materian aikakausi.

Vierailija kirjoitti:

Edellinen jatkaa vielä, että täällä usea kommentoija on hakoteillä sen suhteen, että ohjelman tekijöiden "ongelma" (?) korjaantuisi sillä, kun he vai saisivat laihdutettua. Ohjelmassa pääpointti on kuitenkin siinä, mitkä asiat saavat ihmisen syömisen häiriintymään niin pois raiteiltaan, että hän sairastuu esimerkiksi anoreksiaan tai ahmimishäiriöön. Tällaisen ihmisen kehonkuva ja käsitys itsestään on aivan vinoutunut jo silloin, kun hän on ollut laiha (kuten ohjelmassa näytettiin vaikka Saaran kohdalla).

Se, että syömishäiriöiselle ihmiselle annetaan vinkiksi "mennä salille ja syödä vähemmän", on todellakin vahingollista, sillä ongelma on paljon monisyisempi. Syömishäiriöinen kyllä osaa rääkätä ja inhota itseään. Oman itsensä ja kehonsa hyvin kohteleminen ja armollisuus on heille paljon tarpeellisempaa.

Jennykin on tehnyt tätä juttuaan jo aika kauan, mutta tulokset ei näy missään. Mielestäni on tärkeää pyrkiä rakastamaan kehoaan, mutta sen sivutuotteena pitäisi olla se laihtuminen. Jennyn kiloilla edes vähän paremman syömisen pitäisi pudottaa jotain kiloja, mutta ei sitä kyllä ole missään näkynyt.

En ole huomannut montakaan kommentoijaa, joka olisi "hakoteillä". Siihen itsensä rakastamiseen vaan nyt kuuluu terveellisempi ruoka. Rakastan itseäni ja pyrin siksi syömään terveellisesti. Jos vihaisin itseäni ja ruumistani, voisn rankaista sitä vaikkapa syömättömyydellä, koska tiedän sen olevan pahaksi minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin lapsena ja nuorena aina laiha poika, painoindeksinkin mukaan alipainoinen. Jatkuvasti sain myös kuulla olevani sellainen, ei päässyt varmasti unohtumaan. Etenkin vanhemmat sukulaisrouvat toivat mielellään mielipiteensä asiassa esiin. Ja olisin itsekin halunnut olla normaalipainoinen.

Lopulta kyllästyin kommentteihin ja laihuuteeni ja aloin käymään salilla. Olin silloin 28-vuotias, kuusi vuotta sitten. Jo vuoden jälkeen olin kuin eri mies. Oli jännää miten minuun alettiin suhtautua aivan eri tavalla. Ilmeisesti monien mielestä normaalipainoinen on ihmisenä uskottavampi ja muutenkin mukavampi.

Ymmärrän hyvin, että ylipainoisia (ja myös alipainoisia) ahdistaa, jos heihin suhtaudutaan tympeästi. Mutta kun sille asialle voi myös itse tehdä jotain, eikä vain odottaa että ympäristö muuttuu. Tietenkään ketään ei pitäisi arvostella painon mukaan, mutta sairaalloista ylipainoa ei pitäisi kenenkään hyväksyä minkään body positivityn tai muun itsepetoksen varjolla.

Ja loppuun vielä: kyllä, aina on myös niitä, joilla on sairauksia. Tämä ei koske heitä.

Miehillä tilanne on hieman erilainen kuin naisilla. Miesten "ideaali" on lihaksikas, joten laihat miehet ovat omituisia. Tuntuu melkein, että hieman ylipainoinen mies hyäksytään paremmin kuin laiha. Miesten dadbodya voidaan hekuttaa, mutta miten usein hehkutetaan miehen hoikkuutta/laihuutta?

Naisten "ideaali" on taas hoikka, mutta kurvikas. Eli pitää olla tissit ja tiukka perse, mutta kapoiset jalat ja kädet sekä litteä vatsa. Naiset eivät saa yhtä paljon uskottavuutta normaalipainolla kuin miehet. Useinhan naisten normaalipaino nähdään vielä läskinä.

Idea molemmissa tapauksissa on kuitenkin sama. Pitää nähdä vähän vaivaa ja ottaa itse vastuu omasta kehostaan.

Härregus kun toi Saara on lihonut O:

mulle tulee paha mieli ja myötähäpeä varsinkin saaran puolesta ohjelmaa katsoessa. saara ei näytä hyvinvoivalta, sitä on tosi surullista katsoa. se miksi saara vietiin painonvartioihin 12-vuotiaana jäi mietityttämään - syytettiin vaan yleisesti lääkäreitä ja yhteiskunnan asenteita mutta ei kerrottu miksi lääkärit pitivät tuota vartioihin viemistä hyvänä, ja miksi äitinsä hänet sinne päästi.

tällä ohjelmalla on periaatteessa hyvä tarkoitus, mutta kaksi reilusti ylipainoista ja selkeästi terapian tarpeessa olevaa ihmistä siitä puhumassa ei luo vakuuttavuutta. 

Vierailija kirjoitti:

tällä ohjelmalla on periaatteessa hyvä tarkoitus, mutta kaksi reilusti ylipainoista ja selkeästi terapian tarpeessa olevaa ihmistä siitä puhumassa ei luo vakuuttavuutta. 

Uskon, että moni ylipainoinen on alkanut laihduttaa ihan jo siksi, ettei halua vahingossakaan muistuttaa ohjelman "vahvoja ja upeita" naishahmoja.

mitä mieltä olette uusimmasta jaksosta? löytyy areenasta.

minä haluaisin tosi paljon olla tämän ohjelman puolella, mutta tulee vaan tosi iso myötähäpeä.

tuossa oli hyviäkin kohtia, haastatteluja ja pointteja. tubettajan haastattelu, professori puhumassa siitä että myös ei-neurotyypillisiä henkilöitä tarvitaan, samoin autismin kirjon henkilön ja vankilassa olevan adhd-henkilön haastattelu. kuulosti siltä että noi haastatellut ihmiset on kypsiä ja valmiita puhumaan kipeistäkin asioita. 

mutta liikaa jennyn ja saaran pahan olon puintia tossa on... tulee mieleen vaan että voi kun päähenkilöt pääsisivät terapiaan puimaan noita asioita ja että he itse eivät ole nyt siinä tilanteessa että noita omia diagnooseja ja pahaa oloa ei kannattais jakaa tv:ssä. :( 

Ohjelman tarkoitus on varmasti ollut positiivinen, mutta katsojalle välittyy hyvin negatiivinen kuva, kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

mitä mieltä olette uusimmasta jaksosta? löytyy areenasta.

minä haluaisin tosi paljon olla tämän ohjelman puolella, mutta tulee vaan tosi iso myötähäpeä.

tuossa oli hyviäkin kohtia, haastatteluja ja pointteja. tubettajan haastattelu, professori puhumassa siitä että myös ei-neurotyypillisiä henkilöitä tarvitaan, samoin autismin kirjon henkilön ja vankilassa olevan adhd-henkilön haastattelu. kuulosti siltä että noi haastatellut ihmiset on kypsiä ja valmiita puhumaan kipeistäkin asioita. 

mutta liikaa jennyn ja saaran pahan olon puintia tossa on... tulee mieleen vaan että voi kun päähenkilöt pääsisivät terapiaan puimaan noita asioita ja että he itse eivät ole nyt siinä tilanteessa että noita omia diagnooseja ja pahaa oloa ei kannattais jakaa tv:ssä. :( 

Miksi ei saisi jakaa noita asioista tv:ssä? Siksi että sinulle tulee paha mieli, kun ihmisillä on mt-ongelmia tai neuroepätyypillisyyttä?

Ja Saarahan on jo monta kertaa maininnut käyvänsä terapiassa. 

Vierailija kirjoitti:

Ohjelman tarkoitus on varmasti ollut positiivinen, mutta katsojalle välittyy hyvin negatiivinen kuva, kaikesta.

Ai, mä taas koin todella samaistuttavana ja ihanana sen, että asioista voi puhua avoimesti, niistä kipeistäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi normaalipainoiset ihmiset eivät ole body-positive-liikkeen keulakuvia vaan selkeästi ylipainoiset? Normaalin painoindeksin rajoissa pysyvät ihmiset voisivat parhaiten palauttaa ihmisten uskoon normaaliin naisen/miehenmalliin mediassa.

On tietysti hyvä, että kaltaiseni jojolaihduttelijaläskit pääsevät joskus ääneen, mutta olisi ehkä hyvä korostaa, ettei sinänsä ylipainossakaan ole mitään hirveän hienoa, etenkin silloin kun se on terveydelle vaarallisissa mittasuhteissa.

Koska body positive -ajattelun mukaan myös muiden kuin normaalipainoisten on hyvä oppia tykkäämään itsestään ja vartalostaan, olipa se painoindeksi siis mikä hyvänsä. Voidaanhan tähän se terveysnäkökulmakin tuoda, mutta itse ajattelen, että keho positiivisuudessa kampanjoidaan nimenomaan armollisuutta ja hyväksyntää itseään kohtaan.

Lähtökohtaisesti tämä onkin hyvä juttu, ettei ihmiset olisi liian ankaria itseään kohtaan. Kuitenkin homma menee mönkään siinä vaiheessa kun kaikelle terveelliselle haistatetaan pitkät ja oikein kannustetaan epäterveelliseen elämään. Tuota body positive -asiaa voisi ajaa eteenpäin vähän toisellakin tavalla.

Missä on haistatettu pitkät kaikelle terveelliselle body positiven puolesta? Sun mielikuvituksessa? Vai onko se niin, että lihava saisi syödä julkisesti vain porkkanaa, ei koskaan kakkua, koska jos syö kakkua, se tarkoittaa ettei koskaan mitään muuta syökään ja näin yrittää myös muita kannustaa lihavuuteen.

Vierailija kirjoitti:

En ehkä osaa ilmaista ajatuksia selkeästi mutta tässä tulee. Tämä Jennyn ajama ajatus siitä, että keho pitää hyväksyä ja rakastaa sekä kunnioittaa sekä itsensä että jokaisen muun, on aivan järkeenkäypä ajatus. Pidän siitä, että he uskaltavat tuoda julki ja esiin sen että kehoja on monenlaisia ja se ikuinen laihdutus ei vielä ketään onneen vaan aiheuttaa vaan tuskaa ja tyytymättömyyttä itseensä.

Mutta se mitä en tässä koko hommassa ymmärrä on se, että syöminen on ikäänkuin eriytetty täysin tästä ajatuksesta. Ihmisen pitää syödä elääkseen, mutta aivan kuin koko Jenny+ projekti olisi unohtanut sen syömisen tästä. Keskitytään vain kehoon, siihen miltä se näyttää ulospäin ja sen hyväksymiseen. He puhuvat syömishäiriöstä, mutta eivät syömisestä. Selvää on että kumpikin sekä Jenny että Saara hyväksyvät vartalonsa (hyvähyvä), mutta samalla kuitenkin pahoinpitelevät sitä syömällä paskaa. 

Eikö vartalonsa, kehonsa, mielensä rakastamista ole myös se, että haluaa sille hyvää. Syö hyvää, terveellistä, monipuolista ruokaa eikä vedä mitään herkkuövereitä niin kuin Jenny ja Saara varmasti tekevät, muutoin eivät olisi noissa mitoissa. Tulevatko he oikeasti onnellisiksi siitä, että syövät levyn suklaata kun olisi voinut syödä myös muutaman palan antaen kehon nauttia siitä muutamasta palasta versus siihen että ahmii koko levyn muutamassa minuutissa? 

Itseään ei tule rankaista peilikuvan kautta, mutta miksi rankaista sitten sen kautta että tunkee suuhunsa paljon epäterveellistä ruokaa. Odotan että vaakakapina kertoisi myös tästä. 

Nyt on aivan pakko kysyä, että tajuatko sinä ollenkaan mikä on syömishäiriö? Mieti sitä nyt tosi pitkään ja syvällisesti, ja palaa sitten asiaan.

Vinkki: antaisitko oikeasti tuon saman neuvon anorektikolle, vai ymmärrätkö sentään hänen kohdallaan, että asia on pikkasen monisyisempi kuin se, että "alas nyt vaan rakastaa itseäsi ja pitämään kehostasi huolta".

Vierailija kirjoitti:

Tämän on tätä nuorten naisten (lähinnä kaupunkilaisten) oman navan ympärillä pyörimistä. Kun ei ole oikeita huolia elämässä. Sitten kun iskee syöpä, sota, läheisen kuolema, yhteiskunnalinen mullistus tms, niin näitä ilmiöitä ei havaita. Suomessa ei ole koskaan vallinnut näin pitkä rauhan ja materian aikakausi.

Joo, oli se hienoa kun sodan aikanakaan ei ollut yhtään masennusta. Mitä nyt äijät veti ittensä hirteen tai meni suolle ampumaan itsensä, mutta ihan varmasti ei ollut masennuksia ja traumoja, kun ei sellaisia havaittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edellinen jatkaa vielä, että täällä usea kommentoija on hakoteillä sen suhteen, että ohjelman tekijöiden "ongelma" (?) korjaantuisi sillä, kun he vai saisivat laihdutettua. Ohjelmassa pääpointti on kuitenkin siinä, mitkä asiat saavat ihmisen syömisen häiriintymään niin pois raiteiltaan, että hän sairastuu esimerkiksi anoreksiaan tai ahmimishäiriöön. Tällaisen ihmisen kehonkuva ja käsitys itsestään on aivan vinoutunut jo silloin, kun hän on ollut laiha (kuten ohjelmassa näytettiin vaikka Saaran kohdalla).

Se, että syömishäiriöiselle ihmiselle annetaan vinkiksi "mennä salille ja syödä vähemmän", on todellakin vahingollista, sillä ongelma on paljon monisyisempi. Syömishäiriöinen kyllä osaa rääkätä ja inhota itseään. Oman itsensä ja kehonsa hyvin kohteleminen ja armollisuus on heille paljon tarpeellisempaa.

Jennykin on tehnyt tätä juttuaan jo aika kauan, mutta tulokset ei näy missään. Mielestäni on tärkeää pyrkiä rakastamaan kehoaan, mutta sen sivutuotteena pitäisi olla se laihtuminen. Jennyn kiloilla edes vähän paremman syömisen pitäisi pudottaa jotain kiloja, mutta ei sitä kyllä ole missään näkynyt.

En ole huomannut montakaan kommentoijaa, joka olisi "hakoteillä". Siihen itsensä rakastamiseen vaan nyt kuuluu terveellisempi ruoka. Rakastan itseäni ja pyrin siksi syömään terveellisesti. Jos vihaisin itseäni ja ruumistani, voisn rankaista sitä vaikkapa syömättömyydellä, koska tiedän sen olevan pahaksi minulle.

Mitä juttuaan? Siis jos lopettaa laihduttamisen, niin sitten pitäisi laihtua, vai mikä sun ajatus nyt on?  Ja perusruokahan voi olla vaikka miten terveellistä, eipä sitä hirveästi tarvitse liikaa syödä, kun paino ei liikahda mihinkään suuntaan. Laihtumiseen tarvitaan aina energiavaje, mutta ihan normaalilla syömisellä voi ylläpitää suurtakin ylipainoa.