Lue keskustelun säännöt.
Miten uskaltaa ottaa avioero kun on pieniä lapsia
29.10.2017 |
Olemme vaimoni kanssa kämppiksiä, en rakasta häntä enää romanttisessa mielessä, vain ystävänä. Ja välillä sekin välittäminen on kyseenalaista, koska vaimoni kohtelee minua huonosti. En jaksa enää riidellä, koska emme saa sovittua riitoja rakentavalla tavalla eikä kumpikaan muuta näkemyksiään. Kumpikaan ei ota eroa esille, mutta vaimo välillä katselee Oikotien yksiöitä ja kaksioita ja vauvalle puhuu välillä "sitten kun asumme keskenämme", tietäen mun kuulevan vierellä hänen puheensa.
Meillä on 3-vuotias reipas poika ja 10kk ikäinen tyttö. Olen aina ollut lapsirakas ja halusin nuo lapset, hoidan niitä paljon, olin vanhemman lapsen kanssa kotonakin 2kk vaimon palattua töihin. Lasten kanssa vietämme hyvää aikaa ja heidän kanssaan olen onnellinen. Usein olen jopa rennompi ja onnellisempi heidän kanssaan silloin kun vaimoni on jumpassa tai ystäviensä kanssa.
Haluan eron ja tiedän pärjääväni lasten kanssa itse. Minulla on myös läheiset vanhemmat, jotka hoitaisivat ja auttaisivat varmasti. Mutta pelkään erota vaimoni vuoksi. Hänellä ei ole omaa turvaverkkoa, ei ole oikein koskaan ollutkaan ja hän sanoo mun yhä olevan hänelle kaikki kaikessa. Kiukuspäissään hän syyttää mua pettämisestä "kumminkin petät", mutta en ole koskaan pettänyt. Mieli on kyllä tehnyt mutta perheeni on minulle tärkein enkä halua riskeerata sitä.
Vaimoni ripustautuu muhun henkisesti, vaikka hänellä on kavereita ja pärjää hyvin ammatillisesti ja monien mielestä on tosi reipas ja iloinen nainen, hyvä vaimo minulle.
Mutta muut eivät tiedä miten hän kohtelee mua. Tuntuu että hän on elämäniloinen ja ymmärtäväinen kaikille muille paitsi mulle. Mä ilmeisesti ärsytän häntä kaikella mitä teen tai jätän tekemättä. Ja teen kotitöistä vähintään oman osuuteni, hoidan lapsiamme, annan vaimoni olla paljon omissa menoissaan, en juurikaan juo alkoholia enkä makaa sohvalla, pärjään hyvin töissäni. Olen mielestäni hyvä isä ja aviomies, mutta vaimoni ei sitä näe.
Pitkä kirjoitus mutta haluan siis erota enkä uskalla, koska vaimoni on niin räjähdysherkkä ja halveksii mua jo nyt niin paljon että pelkään puhuisiko hän oikeudessa lasten yksinhuoltajuuden itselleen. Hän osaa olla todella upea ihminen muille ja aikoinaan oli sellainen mullekin, yli 10 vuotta sitten.
Mikä meni pieleen? En usko liittomme enää parantuvan, joten miten uskaltaisin erota? Ja miten isiä kohdellaan pienten lasten huoltajuuskiistoissa oikeudessa? Koska oikeuteen tuo vaimoni varmasti minut veisi.
Kommentit (130)
Vierailija kirjoitti:
Eivät ihmiset eroa kolme-nelikymppisinä pitkistä suhteistaan siksi, että pikkulapsiaika on rankkaa, vaan siksi että nuo pitkät suhteet on solmittu teineinä tai reilu parikymppisinä, jolloin on ollut käytännössä vielä ihan lapsi tai ainakin valinnut kumppaninsa eri syistä kuin mitä näin vanhempana tekisi, kun on itsevarmuutta ja elämänkokemusta. Älkää tuomitko eroavia, sillä hehän vain tekevät niin kuin heistä parhaalta tuntuu. Kukaan muu ei tiedä toisten elämää eikä tunteita kuin jokainen ihan itse.
Mutta ne pikkulapset, joiden aikana erotaan, eivät ole olleet kuvioissa montaa vuotta. Eikö pitäisi ajatella myös heidän tunteitaan, kun mietitään eroa, eikä vain miltä itsestä tuntuu? Ei ole lapsesta mukavaa kulkea kahdessa kodissa ja tuntea olevansa tiellä, kun perheisiin tulee sisarpuolia.
Eroaminen tietenkin kannattaa, jos tuntuu siltä, että on väärän ihmisen kanssa. Mutta silloin ei pitäisi myöskään lisääntyä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei rakasta.
Sitä tässä ihmettelen, että miksi tehdään lapsia suhteeseen, joka on mennyt jo vuosia alamäkeä, ja sitten erotaan ja tapellaan huoltajuudesta. Minusta se on typerää ja vahingollista kaikille osapuolille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lusikat jakoon vaan, ei tuollaisesta tilanteesta enään millään terapialla kursita kokoon mitään järkevää parisuhdetta. Molemmat aikuiset kärsii, niin se on aivan varmaa, että ne lapsetkin tulevat kärsimään.
Joku kehotti Ap:a etsimään uuden naisen ja sitten vasta eroamaan. Näin “toisena naisena” kehotan sua ensin eroamaan ja vasta sitten etsimään uuden naisen. Mun rakastama mies löysi eroa vasta pohtiessaan ensin uuden naisen, minut, ja nyt enää odotan hänen lopultakin eroavan vaimostaan. Yli vuoden olen jo odottanut ja välillä usko on koetuksella. Tuskallista meille molemmille, mutta ymmärrän rakkaani pelon juuri tuon huoltajuuden vuoksi, kun poika on vasta 2-vuotias ja mies yrittää sinnitellä, kunnes poika täyttää 3v ensi kesänä. Hänelle tuo 3v on tärkeä saavuttaa ydinperheenä ja ymmärrän kyllä. Jotkuthan tietoisesti odottavat kouluikään asti, vaikka ovat jo eropäätöksensä tehneetkin. Loma-aikana sitten taas olisi helpompaa käydä eroasiat läpi eli siksikin tuo kesä olisi paras aikaa muutokselle. En siis todellakaan suosittele etsimään toista naista ennen kuin olet eronnut, ettet satuta vaimosi lisäksi itseäsi ja kolmattakin osapuolta. Tämäkään ei ole tosiaankaan helppoa kaksoiselämää ja etärakkautta, vaikka rakkaus antaakin meille molemmille paljon voimia jaksaa päivä kerrallaan ja onneksi rakastamani mies on jo eropäätöksensä kanssa varma eli voin luottaa hänen eroavan pian.
Ja kyllä, saatte tuomita minut, olen sen jo itsekin niin moneen kertaan tehnyt ja pahasta omatunnosta huolimatta rakkauteni mieheen voitti ja nyt sitten odotan vielä ensi kesään.
Ero on parempi kuin avioliiton jatkaminen toivoen vuosi vuodelta asioiden parantuvan, vaikka perusta on huono eli persoonat yhteensopimattomia. Minä löysin elämäni rakkauden vasta toisella kierroksella. Molemmilla oli avioerot takana ja lapset tehtyinä, pieniä oli molemmilla ja kiireistä lapsiperheen elämää vieläpä pahamaineisten uusperhehaasteiden kera. Mutta molemmat olemme näin 7 yhteisen vuoden jälkeen edelleen erittäin onnellisia ja rakkautta riittää, myös seksiä, joka on osoitus toisillemme myös fyysisestä välittämisestä. Itse aikoinaan pohdin eroa ihan liian pitkään juuri lasten vuoksi, mutta nuorimman oltua 1,5-vuotias, laitoimme paperit vetämään minun pyynnöstäni ja lopulta exäkin on ollut ratkaisuun tyytyväinen. Eron jälkeen itseasiassa exäni löysi uuden nykyisen kumppaninsa nopeammin kuin minä, eli molemmille tämä toinen kierros on varmasti ollut parempi.
Millainen ihminen edes harkitsee eroa, kun nuorin lapsi on 10 kk?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen kuuntelemaan vain itseäsi. Jos yrität miellyttää jokaista lähelläsi olevaa ihmistä, vaimosi ja vanhempasi ja siskosi ja vaikka kaverisi mukaanlukien, et ikinä saa tehtyä oman sydämesi mukaista päätöstä. Kuten tällä palstallakin on mielipiteitä laidasta laitaan, niin on myös tosielämässä. Sinä päätät avioliitostasi ja avioerostasi omasta puolestasi, vaimosi päättää omasta puolestaan. Jos molemmat haluatte samaa, hienoa. Jos vaimosi haluaa eri asiaa kuin sinä, kuuntele silti vain itseäsi. Tämä on sinun avioliittosi tai sinun avioerosi. Sinulla on päätösoikeus omasta puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Joku kehotti Ap:a etsimään uuden naisen ja sitten vasta eroamaan. Näin “toisena naisena” kehotan sua ensin eroamaan ja vasta sitten etsimään uuden naisen. Mun rakastama mies löysi eroa vasta pohtiessaan ensin uuden naisen, minut, ja nyt enää odotan hänen lopultakin eroavan vaimostaan. Yli vuoden olen jo odottanut ja välillä usko on koetuksella. Tuskallista meille molemmille, mutta ymmärrän rakkaani pelon juuri tuon huoltajuuden vuoksi, kun poika on vasta 2-vuotias ja mies yrittää sinnitellä, kunnes poika täyttää 3v ensi kesänä. Hänelle tuo 3v on tärkeä saavuttaa ydinperheenä ja ymmärrän kyllä. Jotkuthan tietoisesti odottavat kouluikään asti, vaikka ovat jo eropäätöksensä tehneetkin. Loma-aikana sitten taas olisi helpompaa käydä eroasiat läpi eli siksikin tuo kesä olisi paras aikaa muutokselle. En siis todellakaan suosittele etsimään toista naista ennen kuin olet eronnut, ettet satuta vaimosi lisäksi itseäsi ja kolmattakin osapuolta. Tämäkään ei ole tosiaankaan helppoa kaksoiselämää ja etärakkautta, vaikka rakkaus antaakin meille molemmille paljon voimia jaksaa päivä kerrallaan ja onneksi rakastamani mies on jo eropäätöksensä kanssa varma eli voin luottaa hänen eroavan pian.
Ja kyllä, saatte tuomita minut, olen sen jo itsekin niin moneen kertaan tehnyt ja pahasta omatunnosta huolimatta rakkauteni mieheen voitti ja nyt sitten odotan vielä ensi kesään.
V***u mitä paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykologi, parisuhdeterapeutti Kari Kiianmaa kritisoi Helsingin Sanomien haastattelussa syitä, joiden vuoksi ihmiset eroavat nykyään. Hänen mukaansa monet eroavat liian kevein perustein.
– Henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttäminen on keskeistä kulttuurissamme. Se menee kaiken muun edelle, hän sanoo.
– Vaikka eron tiedettäisiin vaikuttavan haitallisesti lapsiin, moni on sitä mieltä, ettei halua uhrautua toisten vuoksi. Länsimaissa onnellisuus määritellään yksilön kautta. Yhteisöllisemmissä kulttuureissa pohditaan, olemmeko me onnellisia: täällä sitä, olenko minä onnellinen.
Monet perustelevat eroa sillä, että eivät halua kodin huonon ilmapiirin vaikuttavan lapsiin. Kiianmaa toteaa Helsingin Sanomissa tähän, että hetkellinen huonous ei lapsia traumatisoi. Ilmapiiriä pitäisi yrittää parantaa eron sijaan.
Moni tuntuu nykyään myös kuvittelevan eron ratkaisevan ongelmat.
– Usein odotetaan, että joku toinen tekee onnelliseksi, vaikka vastuu omasta onnellisuudesta pitäisi ottaa itse.
Siinä missä avioerot yleistyvät, yleistyvät myös niiden seuraukset.
Suomessa noin puolet liitoista päättyvät eroon. Paitsi että avioero koettelee vanhempien tunne-elämää, tuoreen tutkimuksen mukaan sillä on selkeät seuraukset myös eron kokeneiden lasten näkökulmasta.
Eroperheistä tulleet lapset kärsivät peräti 50 prosenttia todennäköisemmin esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuksesta. Vanhempien eron läpikäyneillä lapsilla sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja solmiminen voi olla vaikeampaa. Tämä näkyy esimerkiksi kouluelämässä.
Vanhempien avioeron kokeneille lapsilla on myös muita todennäköisemmin vaikeuksia koulussa, ja he saattavat kokea ystävien löytämisen hankalaksi. Tämän lisäksi heillä saattaa olla vaikeuksia kontrolloida omaa käytöstään.
Nämä tiedot käyvät ilmi Britanniassa tehdystä laajasta tutkimuksesta. Sen mukaan erovanhempien perheessä kasvaminen jättää lapsiin kenties isommankin jäljen kuin haluaisimme uskoa.
Lähde: Daily Mail
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani erosivat kun olin kymmenen. Ei ollut väkivaltaa eikä päihteitä, päällisin puolin olimme varsin onnellinen perhe. Me lapset emme edes huomanneet minkään olevan pielessä, ennenkuin eräänä yönä vanhemmat riitelivät äänekkäästi toisilleen huutaen - ensimmäistä kertaa ikinä. Seuraavana päivänä he ilmoittivat eroavansa.
Ero oli helvetillinen, oli todella hämmentävää kun ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tapahtunut ja miksi. Yhtäkkiä vanhemmat vihasivat toisiaan ja siitä alkoi vuosien tappeleminen ja lapsien pelinappulana käyttö. Vanhempi sisarukseni oireili hurjalla teinikapinalla, minä vetäytymällä ja masentumalla, nuorin haki hyväksyntää epätoivoisesti jokaisesta suunnasta. Kaikki me lapset olemme aikuisiällä joutuneet puimaan vanhempien erosta johtuneita turvattomuuden tunteita ja tunne-elämän ongelmia ammattiauttajan avulla. Minulla on vieläkin ongelmia luottaa siihen että ihmiset pysyisivät elämässäni, pelkään hysteerisesti että oma mieheni päättää yhtäkkiä vain lähteä, en uskalla hankkia lapsia koska pelkään että en kykenisi tarjoamaan lapselleni onnellista ydinperhettä enkä kestäisi sitä jos oma lapseni joutuisi kokemaan edes likimain samaa mitä minä.
Eron aiheuttamista traumoista ei voi ääneen puhua, niistä syyllistetään.
"Olisiko sitten ollut parempi että vanhempasi olisivat pysyneet onnettomassa suhteessa lasten takia?"
"Miten voi olla mahdollista ettet ole vieläkään päässyt yli?"
Sama tulos tulee myös sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka lapsuudessaan ovat kohdanneet jonkun muun kiintymyssuhdetta vaurioittavan tapahtuman. Kehityspsykologia kertoo hyvin selkein ja toistuvin tuloksin samaa asiaa: ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana lapsella on tarve muodostaa yhteen aikuiseen tiivis kiintymyssuhde. Tämän suhteen onnistuttua ja kiintymyksen muodostuttua hän pystyy muodostaa hyvällä menestyllä muita merkityksellisiä ja syviä ihmissuuhteita myöhempinä ikävuosinaan. Kiintymyssuhteen onnistuminen vaatii pysyvyyttä ja jatkuvuutta.
Joten usein ero ja varsinkin vuoroasuminen katkaisee automaattisesti tämän.
Ihmiset ei halua tätä käsittää, sillä ihmislapsen kehitys sopii niin huonosti muuhun elämänmenoon, työelämään, tempoilevaan elämäntyyliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin lasteni isästä silloin kun lapset olivat vielä alle kouluikäisiä. Päätös oli omalta ja varmaan miehenkin kannalta parasta, mutta huomasin kyllä millaisen ison aukon se jätti perheeseemme pitkäksi aikaa. Ihan kuin läsnä olisi ollut jokin musta aukko, jota en kyennyt aikoihin täyttää ja tavallaan yritin kovasti etteivät lapset sitä huomaisi.
Ero on vaikuttanut paljon, esim. lasten suhteisiin juuri isään ja isän puoleiseen sukuun ei juurikaan ole yhteyttä( Ehkä isän olisi pitänyt olla aktiivisempi, mutta heittäytyi miltei täysin poissa olevaksi).
Lapseni ovat menestyneet kyllä hyvin opinnoissa ja ystävyyssuhteissaan ja vaikuttavat kaikinpuolin normaaleilta, mutta aistin kyllä tietynlaista surumielisyyttä heistä ja minua on aina harmittanut että olen itse osallinen sen aiheuttamiseen. Siitä syyllisyydestä on kasvanut osa minua.
Pirjo Tuhkasaaren artikkeli Psykoterapia -lehdessä käsittelee avioeron perintoä. Se esittelee tutkimuksen, jossa tutkittiin avioeron läpikäyneiden lasten matkaa aikuisuuteen.
Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.
Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen.
Toinen myytti perustuu ajatukseen, että ero on väliaikainen kriisi, joka vaikuttaa vanhempiin ja lapsiin ennen kaikkea tapahtumahetkellään. Tähän uskovat päättelevät, että lapsen sopeutumisen salaisuus on eron saattaminen voimaan ilman riitoja. Niinpä he ovat keskittäneet resurssinsa eroon itseensä. Aikuisten vapauduttua avioliittonsa huolista he alkavat rakentaa omaa elämäänsä. Lapset palaavat normaaleihin rutiineihinsa ja siirtyvät helposti tilanteeseen, jossa vanhemmat asuvat erillään ja jakavat päivänsä ja yönsä kahden erillisen kodin välillä. Heidän elämänsä jatkuvat kuten ennenkin, ainoastaan paljon parempina. Tämän on tarkoitus tapahtua riippumatta petoksesta, pahoinpitelystä tai hylkäämisistä, jotka johtivat eroon. Kirjoittajan mukaan olemme takertuneet tähän uskomukseen. Se on kuitenkin harhainen. Halukkuutemme uskoa siihen on estänyt meitä tarjoamasta aikuisille ja lapsille sitä ymmärrystä, jota he tarvitsevat selvitäkseen loppuelämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eron lapsena kokeneet aikuiset kertovat
Aikuisina nämä lapset kertovat, että heidän vanhempiensa vihaisuus eron hetkellä ei ollut kaikkein tärkeintä. He eivät muista, mitä tuona muka kriittisenä aikana tapahtui. He eivät usko tuomarien, lakimiesten, sovittelijoiden ja kenenkään ajatelleen heidän parastaan eron tapahtuessa tai sen jälkeen. Sen sijaan elämällä vuosien ajan eronjälkeisessä perheessä on merkitystä. He ovat kokeneet surun-, yksinäisyyden- ja vihantäyteisen lapsuuden. He ovat kadehtineet ehjissä perheissä kasvavia kavereitaan, jotka voivat jossain määrin itse päättää, kuinka ja milloin viettävät aikaa ystäviensä kanssa, viikonloppunsa sekä lomansa.
Yksikään eronneiden perheiden lapsista, joiden elämästä tässä kirjassa raportoidaan, ei tahtonut lastensa kokevan samaa. Yksikään heistä ei sanonut haluavansa lastensa elävän kahdessa eri pesässä tai edes kahdessa eri huvilassa.
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/parisuhdetutkimusta_…
Mitä tutkijat oppivat?
Ero on pitkäaikainen kriisi, joka vaikuttaa kokonaisen sukupolven psykologiseen profiiliin. Ero on elämää muuttava kokemus. Sen jälkeen lapsuus on erilainen, nuoruus on erilainen ja aikuisuus, johon kuuluu päätös, mennäkö itse naimisiin, on erilainen. Oli lopputulos mikä hyvänsä, avioero muuttaa yksilön elämän suunnan kokonaisvaltaisesti.
Nykyään ajatellaan, että avioero on normaali kokemus ja niin yleinen, että lapset tuskin sitä huomaavat. Uskotaan, että ero ei aseta yksilön harteille erityistä taakkaa, vaan on normaali kokemus. Jokainen lapsi kokee eron yksilöllisesti. Erolapsilla on huolia, jotka eivät kosketa ehjien perheiden lapsia. Ne muokkaavat yhteiskuntaamme tavoilla, joista emme koskaan uneksineetkaan.
Tässä kohdassa lukijana tuli valaistumisen hetki. Ymmärsin, miksi puhuessani kirjasta eri tahoilla sain usein ensimmäiseksi reaktion: ”Onhan se hyvä, että ero on mahdollinen ja monesti välttämätön ratkaisu”. Siitä ei todellakaan ole kysymys, vaan mitä avioero merkitsee lapsen kannalta?
Kirja vakuuttaa, että eron pitkäaikaisvaikutuksista yksi on nimenomaan jatkuvassa katastrofin pelossa eläminen. Erityisesti ollessaan onnellisia nuorten mielen valtaa pelko, koska onnellisuus voi merkitä menetyksen todennäköisyyttä ja onnellisuudesta tulee näin vaarallista.
Eron pääasiallinen vaikutus ei ajoitu varhaislapsuuteen tai teini-ikään. Se nousee esiin aikuisen ihmissuhteissa, kun tulee aika valita elämänkumppani ja perustaa uusi perhe. Erolapsen kypsyminen ja aikuistuminen voi viivästyä, vaikka hän ulkoisesti näyttää ikäistään kypsemmältä. Hän voi näennäisesti itsenäistyä ja aloittaa seurustelusuhteet varhain, mutta ne eivät vastaa nuoren sisäistä todellisuutta.
Eronnut perhe on toisenlainen yhteisö, jossa lapset tuntevat olonsa turvattomammaksi ja epävarmemmaksi tulevaisuudestaan kuin suhteellisen hyvien ehjien perheiden lapset. Isät ja äidit, jotka jakavat vuoteensa vaihtuvien kumppanien kanssa, eivät vastaa yhdessä asuvia vanhempia.
Eronneessa perheessä kasvava lapsi ei koe vain yhtä, vaan useimmiten pitkän sarjan menetyksiä, ihmisten tullessa ja mennessä. Tämä uudenlainen perhe asettaa vanhemmille uudenlaiset vaatimukset, samoin lapsille ja niille aikuisille, jotka saapuvat perheen yhteyteen.
"Usein odotetaan, että joku toinen tekee onnelliseksi, vaikka vastuu omasta onnellisuudesta pitäisi ottaa itse."
Eikös Ap nimenomaan ole ymmärtänyt, että hänen vaimonsa ei häntä onnelliseksi tee vaan hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja eroaa eli ottaa vastuun omasta onnellisuudesta? Psykologeillakin lienee mielipiteitä laidasta laitaan ja tältä osin jo meni ajatukset ristiin: tyytyäkö siis kohtaloonsa ja jäädä onnettomaan avioliittoon, jos suhdetta ei saa yksin parannettua eikä akka tee mitään parisuhteen parantamiseksi?
Puuh.
Jotkut ihmiset sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Kyllä saa erota, jos esim yli 10 vuotta sitten on tehnyt valinnan, joka on osoittautunut vääräksi nykyhetkeen, kun molemmat ovat kasvaneet eri suuntiin ja muutenkin elämäntilanteet ovat muuttuneet. Avioero ei ole synti enää Suomessa eikä edes avioerohakemukseen enää tarvitse syitä selitellä. Moni vaan tuntuu eroa edelleen pitävän syntinä ja eroa edes pohtivia ilkeinä ihmisinä.
Eroa tai et, mutta älä ainakaan päätä erota sitten kun lapset ovat X vuotta vanhoja. Eli jos et millään näe jatkon mahdollisuutta, laita ero vireille heti. Jos haluat yrittää pelastaa avioliittonne, tee ihan jokainen asia sen eteen ja vaadi se vaimosi myös terapiaan ja tekemään kaikkensa suhteenne eteen. Ottakaa vaikka tämmöinen puolen vuoden täysillä yrittämisen aika ja katsokaa, löytyykö tunne uudelleen. Jos ei silti löydy, laittakaa ero suosiolla vireille tietäen että ei se suhde siitä myöhemminkään enää parane, jos ette puolen vuoden täysillä yrittämiselläkään saaneet rakkautta enää syttymään. Mutta älä jää suhteeseen enää päiväksikään ellet ole valmis antamaan kaikkea suhteenne pelastamiseksi.
Voisitko vielä yrittää kertoa vaimollesi miltä sinusta tuntuu. Vaikka paperille kirjoittaisit asiallisesti miltä sinusta tuntuu. Ehkä vaimosi ymmärtäisi kun joutuu itsekseen lukemaan toisen tuntemuksista. Sen jälkeen vaimo voisi tehdä sinulle saman ja näiden pohjalta voisitte keskustella teidän suhteesta.
Lapsenne ovat kovin pieniä ja he tarvitsevat ehjän kodin. Aina on olemassa ratkaisuja. Voisitte odottaa muutaman vuoden että lapset kasvavat jos se vain olisi mahdollista. Itse yrittäisin tilanteessa vielä pelastaa suhteen. Miksi vaimosi käyttäytyy noin? Jos olet hänen ainoa tuki, miksi hän käyttäytyy niin että vaarantaa suhteensa sinuun? Ette ole keskustelleet rakentavasti ja asiallisesti, ilmeisesti vain molemmat huutavat ja haukkuvat toisiaan?
En osaa neuvoa paremmin, enemmän harmittaa myös lasten puolesta varsinkin kun ovat niin pieniä.
Eivät ihmiset eroa kolme-nelikymppisinä pitkistä suhteistaan siksi, että pikkulapsiaika on rankkaa, vaan siksi että nuo pitkät suhteet on solmittu teineinä tai reilu parikymppisinä, jolloin on ollut käytännössä vielä ihan lapsi tai ainakin valinnut kumppaninsa eri syistä kuin mitä näin vanhempana tekisi, kun on itsevarmuutta ja elämänkokemusta. Älkää tuomitko eroavia, sillä hehän vain tekevät niin kuin heistä parhaalta tuntuu. Kukaan muu ei tiedä toisten elämää eikä tunteita kuin jokainen ihan itse.