Miten uskaltaa ottaa avioero kun on pieniä lapsia

Mieti millaista elämäsi on eron jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Mieti millaista elämäsi on eron jälkeen.

Mieti myös heittopussien elämää uusperheissä eron jälkeen.

Vaimosi ei selkeästikään halua enää homehtua kotona. Jää kotiin vuodeksi. Kanna vastuusi.

Hiipuneen rakkauden voi vielä herättää, mutta kuollutta rakkautta ei kannata edes yrittää elvyttää ilman että se kaikki on vain ajan ja molempien hermojen haaskausta. Erotkaa ennen kuin alatte voimaan todella huonosti. Kuulostaa nyt jo niin pattitilanteelta, josta rakkaus on kaukana.

Alistu kohtaloosi ja kärsi koko loppuelämäsi ajan :)

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä eron sijaan, jäisin itse puoleksi vuodeksi kotiin ja lähettäisin vaimon töihin. Hän pääsisi aikuisten seuraan päivisin ja "tuulettumaan" ja itse kantaisi kodista ja lapsista vastuun. Se tekisi todennäköisesti hyvää vaimollesi ja myös lapsille ja koko perheelle.

Teillä on toisen lapsen vauvavuosi menossa, ei ihme, että rankkaa. Elämä helpottuu pian kun lapset vähän kasvavat ja parisuhde kohenee jo arkipäivän rankkuuden helpotettua. Ei ole työssäkäyvän helppoa tajuta kuinka rankkaa arki on kotona ja kuinka "hulluksi" voi siellä välillä tulla. Ite huomasin sen vasta, kun jäin pidemmäksi aikaa kotiin ja vaimo meni töihin.

Parisuhteen eteen on tehtävä töitä, jos haluaa sen voivan hyvin. Ei voi syyttää toista vaan kannettava omalta puolelta vastuu. Jos eroa ajattelee, niin silloin on turha ihmetellä miksi toinen ei koe olevansa rakastettu.

Sinä välitätkin lapsistasi.

Tyytymättömät kotirouvat joiden mukaan kaikkea pitäisi kestää. Etsi uusi nainen ja eroa.

Ap pitää itseään vuoden isänä ja aviomiehebä eikä ymmärrä yhtään, että äiti on vähän väsynyt.

Kiitos kommenteista. En pidä itseäni vuoden isänä enkä kilpaile muiden kanssa. Tiedän kuitenkin olevani hyvä isä lapsilleni. Vaimollenikin olen yrittänyt antaa tilaa ja omaa aikaa, tukenut ja yrittänyt keskustella. En tiedä, paljonko pitäisi yrittää. Useimpien teistä mielestä tuskin mikään yrittäminen on tarpeeksi ja ymmärrän kyllä näkökantanne. Yrittänyt mielestäni olen, mutta tunnen yrittäväni yksin käyttäytyä parisuhteessa toista arvostaen, kun vaimolla ilmeisesti teidän joidenkin mielestä lupa käyttäytyä miten vaan miestään kohtaan?

Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.

Entä mistä voi olla täysin varma rakkauden kuolleen, vaikka se siltä tuntuukin? Varmaan rakastan vaimoani jollain tavalla lopun ikääni, mutta onko se vain tavallista lähimmäisen rakkautta ja kiintymystä? Voiko niistä saada enää aitoa rakkautta ja arvostusta luotua niin, että molemmat ovat aidosti onnellisia yhdessä, jopa vain kahdestaan sitten lasten muutettua pois kotoota? Tuntuu, ettei voi. Viisaammat toivottavasti osaavat kertoa, miten ihan konkreettisesti rakkaus saadaan syttymään, jos se tuntuu jo kuolleen?

-Ap

Mammojen mielestä näköjään vaimot saa käyttäytyä huonosti väsymyksen vuoksi, vaikka mies käyttäytyisi häntä kohtaan hyvin ja auttaisi. Mutta mies ei saa luovuttaa, vaikka hänkin on väsynyt ja lisäksi vaimo kohtelee huonosti. Tosi toimiva yhtälö. Milloin vaimolta saisi siis odottaa hyvää käytöstä, rakkautta ja seksiä? Never.

Menkää parisuhdeterapiaan! Ei kuulostanut siltä että teillä ei olisi paljonkin toivoa, ei kannata erota noin helposti. Vaimollasi on syynsä käyttäytyä huonosti, ei välttämättä johdu sinusta ollenkaan, vaan hänellä on paha olo keskenään. Nyt kissaa pöydälle, syitä ja seurauksia pohtimaan! Rakkaudelle käy usein noin kun lapset on pieniä: tuntuu että ollaan vain kavereita, jotka riitelee. MUT se menee ohi usein lasten kasvaessa, kunhan tehdää töitä parisuhteen eteen. Tsemppiä ja voimia teille tähän <3

Vierailija kirjoitti:

Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.

Rohkaisetko sinä todellakin näitä ihmisiä etsimään uusia kumppaneita ja pettämään :O Jo on aikoja eletty...

Vierailija kirjoitti:

Olemme vaimoni kanssa kämppiksiä, en rakasta häntä enää romanttisessa mielessä, vain ystävänä. Ja välillä sekin välittäminen on kyseenalaista, koska vaimoni kohtelee minua huonosti. En jaksa enää riidellä, koska emme saa sovittua riitoja rakentavalla tavalla eikä kumpikaan muuta näkemyksiään. Kumpikaan ei ota eroa esille, mutta vaimo välillä katselee Oikotien yksiöitä ja kaksioita ja vauvalle puhuu välillä "sitten kun asumme keskenämme", tietäen mun kuulevan vierellä hänen puheensa.

Meillä on 3-vuotias reipas poika ja 10kk ikäinen tyttö. Olen aina ollut lapsirakas ja halusin nuo lapset, hoidan niitä paljon, olin vanhemman lapsen kanssa kotonakin 2kk vaimon palattua töihin. Lasten kanssa vietämme hyvää aikaa ja heidän kanssaan olen onnellinen. Usein olen jopa rennompi ja onnellisempi heidän kanssaan silloin kun vaimoni on jumpassa tai ystäviensä kanssa.

Haluan eron ja tiedän pärjääväni lasten kanssa itse. Minulla on myös läheiset vanhemmat, jotka hoitaisivat ja auttaisivat varmasti. Mutta pelkään erota vaimoni vuoksi. Hänellä ei ole omaa turvaverkkoa, ei ole oikein koskaan ollutkaan ja hän sanoo mun yhä olevan hänelle kaikki kaikessa. Kiukuspäissään hän syyttää mua pettämisestä "kumminkin petät", mutta en ole koskaan pettänyt. Mieli on kyllä tehnyt mutta perheeni on minulle tärkein enkä halua riskeerata sitä.

Vaimoni ripustautuu muhun henkisesti, vaikka hänellä on kavereita ja pärjää hyvin ammatillisesti ja monien mielestä on tosi reipas ja iloinen nainen, hyvä vaimo minulle.

Mutta muut eivät tiedä miten hän kohtelee mua. Tuntuu että hän on elämäniloinen ja ymmärtäväinen kaikille muille paitsi mulle. Mä ilmeisesti ärsytän häntä kaikella mitä teen tai jätän tekemättä. Ja teen kotitöistä vähintään oman osuuteni, hoidan lapsiamme, annan vaimoni olla paljon omissa menoissaan, en juurikaan juo alkoholia enkä makaa sohvalla, pärjään hyvin töissäni. Olen mielestäni hyvä isä ja aviomies, mutta vaimoni ei sitä näe.

Pitkä kirjoitus mutta haluan siis erota enkä uskalla, koska vaimoni on niin räjähdysherkkä ja halveksii mua jo nyt niin paljon että pelkään puhuisiko hän oikeudessa lasten yksinhuoltajuuden itselleen. Hän osaa olla todella upea ihminen muille ja aikoinaan oli sellainen mullekin, yli 10 vuotta sitten.

Mikä meni pieleen? En usko liittomme enää parantuvan, joten miten uskaltaisin erota? Ja miten isiä kohdellaan pienten lasten huoltajuuskiistoissa oikeudessa? Koska oikeuteen tuo vaimoni varmasti minut veisi.

Kuulostaapa liian tutulta. Jään seurailemaan mitä vastauksia saat.. itse olen nainen ja vastaavassa tilanteessa. En ehkä uskaltaisi erota ellei miehenikin sitä haluaisi koska pelkään että hän olisi kovin epävakainen, ja miten sellaiselle luottaa lapset edes viikonlopuksi.. :'(

Vierailija kirjoitti:

Entä mistä voi olla täysin varma rakkauden kuolleen, vaikka se siltä tuntuukin? Varmaan rakastan vaimoani jollain tavalla lopun ikääni, mutta onko se vain tavallista lähimmäisen rakkautta ja kiintymystä? Voiko niistä saada enää aitoa rakkautta ja arvostusta luotua niin, että molemmat ovat aidosti onnellisia yhdessä, jopa vain kahdestaan sitten lasten muutettua pois kotoota? Tuntuu, ettei voi. Viisaammat toivottavasti osaavat kertoa, miten ihan konkreettisesti rakkaus saadaan syttymään, jos se tuntuu jo kuolleen?

-Ap

Mäkin olen luovuttanut jo tämän suhteen. Mies on pettänyt luottamuksen monesti ja tuntuu että olen katkeroitunut. En tiedä miten avata solmu. Hän ei ole lähdössä mihinkään terapiaan. Minä käyn, mutta riittääkö se?

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen luovuttanut jo tämän suhteen. Mies on pettänyt luottamuksen monesti ja tuntuu että olen katkeroitunut. En tiedä miten avata solmu. Hän ei ole lähdössä mihinkään terapiaan. Minä käyn, mutta riittääkö se?

Mitä siellä yksilöterapiassa tehdään? Miten se voi purkaa molempien puolisoiden yhteistä ongelmaa? Varmasti hyvä, kun käyt siellä ja varmaan munkin pitäisi, mutta en silti tiedä miten se avioliittoamme parantaisi, kun vaimo ei sinne suostu. Onko teidän suhteelle ollut siitä apua vai saako yksilöterapiasta lähinnä vain voimia itselle joko kestää pidempään liitossa tai voimia eroprosessiin? Anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta ei ole kokemusta myöskään lähipiirissä...

-Ap

Hei ap, kun mietit sitä eroa ja että mitähän tässä pitäisi tehdä, niin mieti samalla minkälainen persoona se sun vaimo on. Ero ei ole mikään sellainen automaatio, joka tapahtuu jollakin tietyllä kaavalla. Kumpikaan teistä ei tiedä miten se tulee menemään tai mitä haluaa. Jos sun vaimo on päättämätön, kriittinen, passiivis-aggressiivinen ja ripustautuva, hän ei varmasti tule tekemään aloitteita tässä asiassa, tai jos tekee se tapahtuu riitaisasti ja repivästi ja asiat jää käsittelemättä, eikö niin? Sinun täytyy ottaa vastuu asiasta ja olla rohkea. Varaa pariterapia-aika, kerro vaimolle milloin se on ja kerro että toivot että hän on mukana, vie lapset vanhemmillesi siksi aikaa ja mene puhumaan terapeutille, oli vaimo siellä tai ei. Kotona alat puhua vaimolle ja kertoa asioita, vaikka hän ei osallistuisi keskusteluun, täytyyhän hänen kuulla mitä sanot kun samassa huoneessa puhut. Kerrot suoraan asiat, jos keskustelut on alkaneet yleensä hyvin niin puhut vain siihen asti minkä tilanne sietää eli tiivistä asiat, älä odota edes keskustelua välttämättä, ja lopeta ennen kuin hermot menee jommalta kummalta, ja vaikka seuraavana päivänä uudestaan. Alat järjestellä omaa elämääsi. Panet asioita tapahtumaan etkä kysele ja odota että vaimo päättää jotain. Vaikka se ei menisi eroon asti, niin ainakin tulee selvyyttä asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen luovuttanut jo tämän suhteen. Mies on pettänyt luottamuksen monesti ja tuntuu että olen katkeroitunut. En tiedä miten avata solmu. Hän ei ole lähdössä mihinkään terapiaan. Minä käyn, mutta riittääkö se?

Mitä siellä yksilöterapiassa tehdään? Miten se voi purkaa molempien puolisoiden yhteistä ongelmaa? Varmasti hyvä, kun käyt siellä ja varmaan munkin pitäisi, mutta en silti tiedä miten se avioliittoamme parantaisi, kun vaimo ei sinne suostu. Onko teidän suhteelle ollut siitä apua vai saako yksilöterapiasta lähinnä vain voimia itselle joko kestää pidempään liitossa tai voimia eroprosessiin? Anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta ei ole kokemusta myöskään lähipiirissä...

-Ap

Sieltä saa itselle voimia, ja keinoja / työkaluja käsitellä asioita ja lähestyä asioita. Asiat saa jotenkin parempaan perspektiiviin kun ne ongelmat ei pyöri vain omassa päässä. On ja ei ole ollut apua. Koska yksin ei voi suhdetta pelastaa. Tai enhän toki tiedä mihin tämä tästä kääntyy. Aikoinaan kun huonot ajat lasten synnyttyä alkoivat, päätin että kestän ja otan tämän nyt ns. pikkulapsivaiheena mutta jatkuva torjuminen ja ikävät jutut toiselta ovat saaneet minut niin surulliseksi etten enää tiedä.. ehkä odottelen vielä. Yksi päivä vaan aloin miettiä että mitä jos tämä on tässä ja jos erotaankin ja mitä jos olen sitten jo vanha enkä kelpaa enää kenellekään.. en tiedä.

Yksi tuttavani oli erotilanteessa myös mennyt pariterapiaan yksin, pyytänyt vaimoa mukaan mutta vaimo ei halunnut. Hän kävi sitten siellä yksin, ja varmasti sai eroon apua sieltä, luulisin. Se että ero tuli silti tuskin johtui terapiasta mutta mies ainakin yritti kaikkensa.

Minua hirvittää AP:n kaltaiset ihmiset, jotka eroavat pikkulapsiaikana. Toki erota saa ja tilanteita on monia ja joissain on oman ja lasten turvallisuuden kannalta parasta erota, mutta tuollaiset "vaimo tiuskii", "vaimoa väsyttää", "vaimo ei jaksa huomioida minun tarpeitani" jne kitinää en ymmärrä, kun taloudessa on pieniä lapsia.

Eikö vaimo saa käyttää energiaansa lapsiin vai pitäisikö se energia käyttää mieheen ja sitten väsyneenä tiuskia lapsille? Joo, kellekään ei pitäisi tiuskia, mutta ihmisen jaksaminen on rajallista. Parisuhteesta pitää huolehtia, mutta kun ihminen käy esim. töissä tai hoitaa kotia ja hoitaa pikkulapsia, niin ei ole hirveästi energiaa enää riidellä rakentavasti ja hoitaa puolison tarpeita. Luulisi jokaisen ymmärtävän, että pikkulapsiaika on vaihe ja kun lapset kasvavat ja itsenäistyvät, on vanhemmilla enemmän ja enemmän aikaa toisilleen.

Ihmetyttää, että jos suhde on oikeasti ollut hyvä viimeksi 10 vuotta sitten, että on menty tekemään kaksi lasta ihan viime vuosina. Kummallisia valintoja. AP:lla tekisi mieli pettääkin. Ei kuulosta niin hyvältä ja järkevältä aviomieheltä, kuin mitä antaa itsestään ymmärtää. Eiköhän ole peiliin katsomisen paikka molemmilla.