Kun mies ei puhu

Niin ne miehet paljastuu usein ihan muuksi mille alussa vaikutti

Oli mulla sellanen. Suurin syy suhteen loppumiseen oli  toisen puhumattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tuollaisen puolimykän kanssa on mahdollista päätyä suhteeseen??

Koska naiset välttävät tunteellisia miehiä? On katsos paljon sexympää kun sohvalla röhnöttää kaljamahainen ukkeli pullo kädessä.

Sä olet niin väärässä mielipiteinesi. Huomaa että sulla on olettamuksia, vaan ei tietoa.Lienet sinkku ja siihen on olemassa syykin.Naisvihasi.

Siinähän se tulikin, alemmuudentunteinen marttyyrioppi - mää olen ihan p**ska.

Vain yksi miehistäni on ollut itseohjautuva noissa asioissa, mutta se onkin sitten sitä henkilökohtaisista syistään, koska sillä halkeaa pää muutenkin niin sen piti koko ajan muokata suhdetta siedettävämmäksi pesäksi egolleen. Tosin se olikin sitten sietämätöntä, koska sisäisistä ahdistuksista tehtiin minun vikojani, minun olisi pitänyt olla jotenkin toisin, mutta mitään täsmällisiä ohjeita ei ollut antaa. Kun minua yritettiin viedä pariterapiaan puhumaan suhteesta vielä lisää, otin hatkat.

Voi olla, että moni mies kokee jotain vastaavaa angstia kuin minä tuossa nuoruudensuhteessa, ja miesten on perimätietoon nojautuen kovin helppo uskoa naisen moitteiden olevan vain jotain väistämätöntä liturgiaa, jota messutaan ankarin ilmein latinaksi koko sunnuntaiaamu. Opeteltu fatalismi nostetaan kilveksi kaikkea naisen esittämää vastaan, ja saa olla todella sitkeä ja taitava mimmi, että pääsee torjunnasta läpi niin usein, että herra alkaa havaita voivansa hyötyäkin kuuntelemisesta.

Nykyinen mies on onneksi viettänyt valtaosan aikuisiästään itsekseen ja joutunut työssään opettelemaan viestinnän jaloa taitoa, että marttyyritaipumuksista pääsi läpi ennen niiden lujittumista ja omaa pakopäätöstäni. Juuri tänään hämmästyksekseni havaitsin, että ensimmäisen vuoden repivät riidat ovat vaihtuneet keskusteluun, jossa kuunnellaan ja esitetään näkökulmia ja pohditaan niitä molemminpuolin.

Siitä huolimatta joudun koko ajan huomauttamaan, että oma arkeni menee sekaisin jos minua ei informoida, ja siksi on sitten turha valittaa siitäkään, jos palvelu tökkii tai olen pahalla päällä, koska en pysty suunnittelemaan mitään. Miehen syvä alemmuudentunto tulee ilmi toistuvana lapsenomaisena oletuksena, ettei hänen olemassaolonsa kosketa muita. Aikuisuuden puutteestahan tuossa on kysymys. Tätäkin asiaa voi onneksi jonkin verran harjoitella. Mutta turhauttaahan se, että samalla tapaa joutuu opastamaan kuin seitsemänvuotiasta, miten toiset otetaan huomioon ja miten voidaan ennakoidakin asioita.

Tuskastuttaa kirjoitti:

Miten tulette toimeen tälläisen kanssa?

Puhumalla ja kuuntelemalla itse. Kyselemällä itse asiat. On hän oppinut itsekin nykyisin paremmin puhumaan asioista oma-aloiteisesti

Vierailija kirjoitti:

Siinähän se tulikin, alemmuudentunteinen marttyyrioppi - mää olen ihan p**ska.

Vain yksi miehistäni on ollut itseohjautuva noissa asioissa, mutta se onkin sitten sitä henkilökohtaisista syistään, koska sillä halkeaa pää muutenkin niin sen piti koko ajan muokata suhdetta siedettävämmäksi pesäksi egolleen. Tosin se olikin sitten sietämätöntä, koska sisäisistä ahdistuksista tehtiin minun vikojani, minun olisi pitänyt olla jotenkin toisin, mutta mitään täsmällisiä ohjeita ei ollut antaa. Kun minua yritettiin viedä pariterapiaan puhumaan suhteesta vielä lisää, otin hatkat.

Voi olla, että moni mies kokee jotain vastaavaa angstia kuin minä tuossa nuoruudensuhteessa, ja miesten on perimätietoon nojautuen kovin helppo uskoa naisen moitteiden olevan vain jotain väistämätöntä liturgiaa, jota messutaan ankarin ilmein latinaksi koko sunnuntaiaamu. Opeteltu fatalismi nostetaan kilveksi kaikkea naisen esittämää vastaan, ja saa olla todella sitkeä ja taitava mimmi, että pääsee torjunnasta läpi niin usein, että herra alkaa havaita voivansa hyötyäkin kuuntelemisesta.

Nykyinen mies on onneksi viettänyt valtaosan aikuisiästään itsekseen ja joutunut työssään opettelemaan viestinnän jaloa taitoa, että marttyyritaipumuksista pääsi läpi ennen niiden lujittumista ja omaa pakopäätöstäni. Juuri tänään hämmästyksekseni havaitsin, että ensimmäisen vuoden repivät riidat ovat vaihtuneet keskusteluun, jossa kuunnellaan ja esitetään näkökulmia ja pohditaan niitä molemminpuolin.

Siitä huolimatta joudun koko ajan huomauttamaan, että oma arkeni menee sekaisin jos minua ei informoida, ja siksi on sitten turha valittaa siitäkään, jos palvelu tökkii tai olen pahalla päällä, koska en pysty suunnittelemaan mitään. Miehen syvä alemmuudentunto tulee ilmi toistuvana lapsenomaisena oletuksena, ettei hänen olemassaolonsa kosketa muita. Aikuisuuden puutteestahan tuossa on kysymys. Tätäkin asiaa voi onneksi jonkin verran harjoitella. Mutta turhauttaahan se, että samalla tapaa joutuu opastamaan kuin seitsemänvuotiasta, miten toiset otetaan huomioon ja miten voidaan ennakoidakin asioita.

Tämä kuulostaa niin tutulle...

Mun mies on juuri tuollainen kuin ap kuvaili, on jo yli nelikymppinen ja tuntuu, että tuo piirre vain voimistuu mitä vanhemmaksi tulee.

Onhan tämä vaikeaa. Itse olen aivan päinvastainen eli voisin jauhaa asioista pilkutarkasti maailman tappiin, näin kärjistäen. Olen huomannut, että miestä ei voi muuttaa, se nyt on mitä on. Toivottavasti lapset eivät peri hänen käyttäytymistyyliään.

Mieskin puhuu, jos hän kokee, että puhumisesta on jotain konkreettista hyötyä. Tehtyä ei puhumalla saa tekemättömäksi eikä sanottua sanomattomaksi. Moni mies on myös huomannut, että miehen on aseteltava sanansa hyvin tarkkaan ja oikein, jotta ei puhumalla pahenna tilannetta entisestään. On nimittäin naisia, jotka muistavat miehen heille sanoman asian vuosia tai jopa vuosikymmeniä ("no kun sä sillon juhannuksena 2002 Jounin mökillä sanoit, että...."). Mies on voinut vanhemmiltaan tai aiemmista suhteistaan huomata, että puhumisesta on pääasiassa vain haittaa. Kun mies yrittää sanoa jotain, nainen takertuu kenties jo kesken lauseen tai heti sen jälkeen joihinkin sanoihin kysyen "mitä sä tolla tarkoitit?" ja mies joutuu selittelemään sanojaan ennenkuin on saanut edes varsinaisen asiansa kerrottua. Meillä naisilla on tapana reagoida miehen sanoihin välittömästi ja jos emme ymmärrä antaa miehelle riittävästi aikaa miettiä, miten sanansa asettaisi, jotta ei sanoillaan pahentaisi tilannetta, miehestä helposti tuntuu, ettei hänen kannata edes yrittää puhua. Aiemmin suositeltu kirjoittaminen voi joskus olla parempi vaihtoehto kuin yrittää saada mies puhumaan tilanteessa, jossa miehelle ei jää riittävästi aikaa miettiä, mitä sanoo.