Psykoterapiassa ahdistuksen takia olevat, osaatteko auttaa? Oma terapeutti ihan avuton

Vierailija kirjoitti:

Sivuhuomiona tähän, että masennuksessa ja ahdistuksessa minusta on pahinta se, mitä se tekee kokonaiskäsitykselle omasta elämästä. Se tuntuu paskalta alusta loppuun. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, mikään menneisyydessä ei tunnu erityisen pahalta, en pidä itseäni uhrina enkä ole katkera. Eli tavallaan koko elämä ihmisellä onkin sitä, miten hän sen kokee.

Joskus pelottaa, kumpi moodi sitä mahtaa olla päällä vanhuksena tai kuolinvuoteella, kun on heikossa hapessa, eikä liikunta-hyvät suolistobakteerit-ja päiväkirjanpito pidä enää pystyssä. Elämä on edelleen se sama, mikä on, mutta jos kokija viimeisenä ajatuksenaan ajattelee siitä huonoa, onko se silloin ollut huono. Ehkä joku filosofi osaisi vastata.

Tämä, miljoona kertaa. Kiitos. Parasta ja oivaltavinta mitä olen vuosiin lukenut. T. Masennuspotilas aaltoliikkeessä

Pitihän se arvata.

Hyvä pointti! Katson kyllä vastedes terapeuttia ensin, että minkä yleisvaikutelman siitä saa. Terapeutillahan on kaikki mahdollisuudet eristäytyä yhteiskunnasta, oleskella vain yksikseen. Ei sillä ole pomoa, työtovereita eikä välttämättä erillistä työtilaa eikä työnohjausta. Terapeutti voi olla todella outo ja maailmanmenosta vieraantunut. Moni terapeutti olisi itse terapian tarpeessa.

Kävin haastattelukäynnillä kahdella terapeutilla. Toinen oli niin lihava, että kuulin sen jo puhelimessa äänestä, hänen oli vaikea hengittää. Perillä oven avasi suurin näkemäni nainen. Hän ei pystynyt (mahtunut) istumaan, vaan lojui puolimakaavassa asennossa sohvalla. Toinen näytti siltä kuin kampa ei olisi koskenut hiuksiin viikkoon eikä vaatteita vaihdettu. Hän vastaanotti mut pölyisessä, ikkunattomassa hämärässä murjussa.

Kumpikaan ei luonut vaikutelmaa, että oma elämä olisi reilassa, saati että kykenisivät auttamaan mua. Eikä ollut tarpeenkaan. Mulla oli jo yksi keskeytettämäni terapia ja pettymys takana. En halunnut toista. Joten oli neuvottu tekemään kirjallinen sopimus terapian ehdoista. Kumpikaan ei suostunut!

Eli se jäi siihen.

Terapeutin vastuu on suuri, samoin palkkio. Terapiasta on oltava hyötyä. Lomat, toiminta sairastumistapauksissa on sovittava selvästi. Moniko tietää, että terapiasta ei saa olla poissa missään tapauksessa? Vaikka sairastuisi vakavasti moneksi viikoksi tai mitä vain, sovitut terapiatunnit on myöhemmin tehtävä sisään, jotta terapeutti saa palkkansa. Terapeutti saa toimia omavaltaisesti haluamallaan tavalla, siksi kirjallinen sopimus on välttämätön. Jos asiat on sovittu vain suullisesti, erimielisyystilanteessa on terapeutin sana vastaan asiakkaan sana. Terapeutti todnäk voittaa, koska asiakasta ei pidetä yhtä luotettavana. Hänhän on terapian tarpeessa, mieleltään järkkynyt, hänen puheensa on helppo leimata "kuvitteluksi" .

Eli kamala tilanne. Terapeutit jättävät mieluusti mainitsematta asiakkaalle tarkat säännöt, myöhemmin voi kätevästi väittää että asiakas on vain unohtanut.

Mulla just tällainen konflikti edellisen terapeutin kanssa. Selvää kai on, että sen jälkeen luottamus ja edellytykset jatkamiselle olivat menneet.

En muutenkaan olisi jatkanut, mutta konflikti pani lopettamiseen vauhtia. Terapeutti ei tehnyt yhtään mitään. Hän vain istui tuijottaen mua tai silmät puoliummessa seinään tuijottaen. Vaikka miten pahoja tapauksia kerroin, hän oli kuin robotti, ei reaktiota. Ei tehnyt muistiinpanoja. Ei koskaan palannut aiemmin kertomaani, ei auttanut yhdistämään asioita, ei kiinnittänyt huomiota siihen mitä sanoin tai mitä en sanonut.

Ensin luulin, että hän kerää musta taustatietoja, ja "terapia" alkaa kun niitä on tarpeeksi kasassa. Mutta viikot muuttuivat kuukausiksi. Olin kertonut kaiken. Ystävät sanoivat, että ei ole normaalia, pitäisi tehdä muistiinpanoja. Kysyin terapeutilta lopulta, että voitaisko alkaa jo käsitellä tätä mitä olen kertonut. Hän: "miten sä haluat käsitellä sitä?" mä: "En tiedä, en istuisi tässä, jos tietäisin. Sinä olet ammattilainen, en minä." Ei mitään hyötyä. Kysyin mitä mulla on lupa odottaa terapialta? Ei vastausta. Huolissani menin puhumaan lähettäneelle psykiatrille. Tuumasi vain, että "ehkä sä et tartte enää terapiaa!"

Siis mun traumaattinen tausta oli ennallaan. Halusin käsitellä asioita, ymmärtää mitä mulle oli tapahtunut, mihin se vaikutti jne. Mutta terapeutti ei suutaan avannut. Tunsin että ehkä mun asiat ei sitten olleetkaan tärkeitä. Tunsin itseni typeräksi ja naurettavaksi.

Huom: haastattelukäynneillä ter. oli kysellyt ja kirjoittanut kertomaani ylös. En voinut tietää, että kun suostun aloittamaan hänen kanssaan, hän lopettaa työskentelyn siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskeluaikana hakeuduin YTHS:n psykologille pahan jännittämisen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Psykologi sanoi: "No juu, tietysti lääkitys on yksi mahdollisuus, tai voit käydä täällä juttelemassa. Tai sitten otat vain sellaisen positiivisen asenteen siihen jännittämiseen, että et välitä siitä." Kuka tahansa voisi antaa tuollaisen neuvon, siihen ei mitään psykologin koulutusta tarvita. 

Toisen kerran kävin saman tädin vastaanotolla, kun olin sotkenut asiani ihan itse ja olin ahdistunut. Psykologi kuittasi asian sanomalla "Nuorena tulee tehtyä kaikenlaista." Mitähän hän mahtaa sanoa nelikymppiselle, joka katuu mokiaan? Että "keski-ikäisenä tulee tehneeksi kaikenlaista hölmöä?"

Psykologin ovessa luki nimi ja teksti "terapiapsykologi". Se EI ollut terapiaa. 

Mulla oli YTHS:lla psykologiharjoittelja, jonka kanssa sain olla vain kolme kertaa ja jouduin vakkaripsykalle sitten hoitoo. Oli varsin kylmää kyytiä. Miten terapeutit yleensä reagoivat siihen, että asiakas alkaa itkeä? Minä menin yhdelle vastaaotolle jo valmiiksi siinä kunnossa, että aloin itkeä heti tuolile istuttuani. Siinä sain sitten kokoilla itseäni ihan omin voimin psykologin istuessa mykkänä tuolillaan. Ei yhtään sanaa eikä kysymystä. Lopetin käynnit tuon jälkeen. 

Sivuhuomiona tähän, että masennuksessa ja ahdistuksessa minusta on pahinta se, mitä se tekee kokonaiskäsitykselle omasta elämästä. Se tuntuu paskalta alusta loppuun. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, mikään menneisyydessä ei tunnu erityisen pahalta, en pidä itseäni uhrina enkä ole katkera. Eli tavallaan koko elämä ihmisellä onkin sitä, miten hän sen kokee.

Joskus pelottaa, kumpi moodi sitä mahtaa olla päällä vanhuksena tai kuolinvuoteella, kun on heikossa hapessa, eikä liikunta-hyvät suolistobakteerit-ja päiväkirjanpito pidä enää pystyssä. Elämä on edelleen se sama, mikä on, mutta jos kokija viimeisenä ajatuksenaan ajattelee siitä huonoa, onko se silloin ollut huono. Ehkä joku filosofi osaisi vastata.

Psykologisi suhtautuminen kuulostaa oudolta. Mielestäni yleensä terapeutit yrittävät jotenkin rauhoitella itkevää asiakasta, tarjoavat nenäliinoja ja yrittävät vähän kysellä, mikä itkettää. Erikoiselta kuulostaa tuo, ettei terapeuttisi sanonut mitään. En tiedä, halusiko hän odottaa kunnes lopetat itkemisen ja alat puhua itse - en tiedä, kuuluuko tuollainen sitten johonkin tiettyyn suuntaukseen. Jos hän kiusaantui itkustasi, sitten on kyllä väärällä alalla. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen, joka alkaa itkeä vastaanotolla heti. (Minulle käy niin lähes AINA, kun menen psykiatrille tai psykologille.)

Itsekin pelkään sitä, että kuolen onnettomana. 

- tuo jolle vastasit

"Terapian tarkoitus on jäsentää omia ajatuksia ja löytää itse niitä ratkaisuja omaan elämään siinä jäsennellessä omaa elämää. Terapeutti voi ohjata keskustelun suuntaa, mutta mitään valmiita ratkaisuja tai vastauksia sieltä ei saa."

Ja tuohon ylläolevaan täydentäisin, että psykodynaamisen terapeutin kanssa rytmi ja sama allonpituus on todella tärkeää. Eli jos terapeutti ymmärtää asiat täysin eritavoin kuin sinä, hän kyseenalaistaa kaiken ja tarjoaa tilalle ns.  terapeutin oman mielen, jonka avulla terapoitava voi sitten löytää ratkaisunsa elämään. Tosiasia on, että jos terapeutin mieli ja ajatukset ovat kovin erilaisia tai jopa haitallisia, niin terapia voi pahimmillaan olla jopa pahasti haitallista. Jos ahdistaa, niin terapeutti voi vain lisätä vettä myllyyn. Terapianhan kuuluu ahdistaa, joskus terapeutti voi tuumata että romahduksen kautta paranee ja yrittää saada sinut romahtamaan. 

"Psykodynaamisessa perinteessä ajatellaan, että kun ihminen tulee tietoisemmaksi tavoistaan kokea asioita ja pystyy tarkastelemaan ristiriitaisia kokemuksiaan, hänen ahdistuksensa vähenee ja hän pystyy tekemään tietoisempia valintoja siitä, miten haluaa elää. Ajatellaan, että vaikka aluksi tietoisuus jopa lisäisi ahdistusta niin pidemmällä tähtäimellä tutkiva ote, jossa asiakasta ei ohjailla tai tarjota hänelle pikaisia ratkaisuja tuottaa kestävän lopputuloksen." 

Ylläolevaa tekstiä pohtiessani, niin en voi olla ajattelematta että psykodynaaminen lienee on paljastavaa. Jolloin itseasiassa terapiassa ei pohdita eikä mietitä ratkaisuja haasteisiisi, vaan terapeutti toimii niin että terapoitavan tavat ja ongelmat sekä ristiriidat kasvavat, tulevat esille ja asettuvat ongelmaksi sinun ja terapeutin väliin. Jos ongelmasi olisi ahdistus, tämä voisi tarkoittaa että terapiassa sinun on tarkoitus ahdistua, jotta voit parantua. Ehkäpä ajatus on, että kun ahdistus kasvaa liian suureksi, uskotaan että terapiassa käyvä itse ratkaisee ongelmansa. Terapeutin on tarkoitus olla vain vierellä ja antaa terapoitavalle "tilaa ratkaista ongelmansa". Tai sitten terapeutti voi antaa huonoja ohjeita, jotka lisäävät ristiriitoja ja asiakkaan pitää itse ratkaista ne oikein. Jos asia ei onnistu, voi olla niin että terapia-asiakas oli liian masentunut terapiaan. 

Normaali järkevä ihminen osaa ottaa sanat haltuun: "uskon, että tämä voisi olla haasteesi" keskustelulla. Psykodynaamisessa ei lienee keskustella, vaan käyttäytymisen kautta saadaan homma sekaisin, jotta asiakas voi itse sitten itse ratkaista ongelman joka ilmenee terapeutin kanssa. 

https://astettaparempielama.fi/onko-kaikki-terapia-hyvaa-terapiaa/

Kokonaisuudessaan hyvä ketju, nosto.

Luin vasta tutkimuksesta, jonka mukaan alle puolet psykoterapiassa käyvistä toipuu täysin. Kyseessä on Suomessa tehty tutkimus, Helsinki Psychotherapy Study. Laajan tutkimuksen yhdessä osassa seurattiin psykoterapiassa käyneitä potilaita viiden vuoden ajan, ja todettiin, että yli puolet potilaista tarvitsi muutakin hoitoa psykoterapian aikana ja sen jälkeen. Siis yli puolelle potilaista psykoterapia oli riittämätön hoitokeino, ja moni tarvitsi apua myös psykoterapian päättymisen jälkeen. Mahtaako psykoterapiasta avun saaneiden ihmisten määrä olla todellisuudessa vieläkin pienempi, kun otetaan huomioon lumevaikutus ja spontaani paraneminen. Voi myös olla, että terapeutit ovat tässä tutkimuksessa tsempanneet ja hoitaneet työnsä tavallista paremmin, koska ovat tienneet olevansa osa tutkimusta, ja terapian tuloksia on seurattu. Normaalistihan psykoterapian tehoa ei seurata millään tavalla, eikä terapeuteilla ole mitään valvontaa tai tulosvastuuta. Jos terapia ei tehoa, tuntuu vika aina olevan mukamas potilaassa. Järjestelmä mahdollistaa siis terapeuttien vastuuttomuuden. On tutkimuksia, joiden mukaan psykoterapiasta voi olla myös haittaa. Kun mietitään näitä tekijöitä, niin arvelen, että psykoterapian avulla paranee ehkä 20-30 prosenttia. Kannattaakohan näin tehotonta järjestelmää pyörittää isolla rahalla, vai pitäisikö sitä uudistaa?

Ehdottomasti terapiajärjestelmää pitää uudistaa. KELA terapiaa saa 3vuotta, sen tarkoituksena on työ ja opiskelukyvyn ylläpitäminen. 

Psykodynaamisen ja analyyttisten terapioiden tavoite on persoonallisuuden muutos. Siihen päästään tutkimalla ihmisen puolustusmekansimeja ja defensseja. Näitä tutkitaan tuomalla terapiatilanteissa ahdistus, häpeä, avuttomuus ja raivo sekä viha terapiasuhteeseen. Dynaamisista on moni toki saanut apua, kun kyseisten tunteiden tullessa esille terapiassa terapeutti pääsee niitä työstämään "tyyliin ymmärrätkö, että syyttelet muita tms?". 

Analyyttisten terapioiden kesto on pitkä, usein 3v on täysin riittämätön ja joudut maksamaan lopun terapian itse (esim. 2vuotta * 2krt vkossa 90e (vastaamon taksa)). VOi myös olla, että ahdistuksensietokykysi on riittämätön ja esimerkiksi analyyttisten terapioiden näkökulmasta sinun pitäisi olla riittävän terve kestääksesi kyseisen terapian.

Minusta terapiatakuut ovat todella hyvä juttu, mutta koska terapiakin maksaa ja tuskin suomen valtion kassa kestää terapiatakuun kustannuksia analyyttisten tai dynaamisten terapioiden osalta (silloin pitäisi laajentaa KELA tuki kestämään koko terapia-ajan noin 5vuotta), tämä tuskin tulee tapahtumaan.

Terapiatakuun ajatuksena olisikin, että kaikki pääsisivät purkamaan pahoja ja kuormittavia asioita riittävän ajoissa. Tällöin lyhytkin voimavarakeskeinen tai ratkaisukeskeinen terapia voisi riittää. Minusta pitkään analyyttiseen terapiaan pitäisi "päästä" vasta ratkaisukeskeisen terapiajakson jälkeen. Ja ihmisen persoonallisuutta sekä identtiteettiä manipuloivat terapiat pitäisi suorittaa psykiatrien tarkassa valvonnassa niiden mahdollisen vahingollisuuden vuoksi (n. 1/20 potilaista tutkimusten mukaan voi huonommin, tosin todellinen luku lienee isompi koska mitään potilaskokemusta keräävää tahoa ei ole).  

KELAn tulisikin tarkasti analysoida eri terapiasuuntauksien suorat ja välilliset kustannukset. Suorat kustannukset ovat eri terapiasuuntauksien aiheuttamat kustannukset ja tieto kuinka moni tarvitsee vielä terapiaa 3vuoden tuetun jakson jälkeen. Eri terapiasuuntauksien eroja tulisikin tarkastella tästä näkökulmasta. Lisäksi tulisi huomioida terapiassa kävijöiden todellinen kyky suoritua työ ja opiskeluelämästä terapian aikana. Eli terapiassa kävijöiden työ, opiskelu ja sairaslomia tulisi seurata tarkasti. 

Koska tuo Helsingin psykoterapiayhdistyksenkin tutkimus tuo esille, että terapian aikana voi joutua hakemaan muuta hoitoa tai jopa joutua sairaalahoitoon (tämä tuotiin esille analyyttisten / dynaamisten terapioiden näkökulmasta vain kerran, mutta kyseisisä suuntauksia ei kritisoitu siitä), olisikin tärkeää tehdä pitkäaikaistutkimus taloudellisista näkökulmista terapiassa. 

Uskon, että riittävän ajoissa saatu lyhyt "valvementava" terapia voisi jopa ehkäistä pitkäaikaisten terapioiden tarvetta. 

Vierailija<br />

Koska tuo Helsingin psykoterapiayhdistyksenkin tutkimus tuo esille, että terapian aikana voi joutua hakemaan muuta hoitoa tai jopa joutua sairaalahoitoon[/quote kirjoitti:

Linkki ko. tutkimukseen?

Kokeili ap lääkkeitä jo. Jos ne eivät auta, niin sitten terapiaan.

Ahdistushäiriöitä on todella vaikea parantaa (oikeastaan mahdotonta 99% tapauksissa), koska se on ns. aivojen "taistele ja pakene -keskuksen" toimintahäiriö. Vuosia jatkunut varpaillaan olo mm. koulukiusaaminen laukaisee sen, vaikka lapsuudenkoti olisi mitä rakastavin. Itse olen vaan joutunut hyväksymään kohtaloni ja sen että terapiakaan ei voi mua pelastaa. 

Ahdistushäiriö on yksi helpoimmin parannettavista häiriöistä.

Vaihtakaa ihmeessä terapeuttia, jos ei synkkaa tai ei näytä tulevan apua. Kannattaa kysyä myös puskaradiosta, kuka olisi hyvä eikä pelkkä hymistelijä.

T. Kogn. psykoterapeutti

Mua on auttanut todella paljon kognitiivinen psykoterapia. Ahdistus ei ole kokonaan hävinnyt, koska se on yhteydessä adhd:seeni, mutta tulen toimeen ahdistuksen kanssa. Se on enää lievää. Ei puhettakaan paniikkikohtauksista tms. enää. Ainakaan toistaiseksi ;-)

Konkreeettisia keinoja? Mitä sittten odotat? Ei ole mitäään taikasauvaa olemasssakaan.

Terapeutti53 kirjoitti:

Ahdistushäiriö on yksi helpoimmin parannettavista häiriöistä.

Vaihtakaa ihmeessä terapeuttia, jos ei synkkaa tai ei näytä tulevan apua. Kannattaa kysyä myös puskaradiosta, kuka olisi hyvä eikä pelkkä hymistelijä.

T. Kogn. psykoterapeutti

Mä olen vertaisryhmissä saanut kuulla, että kuinka vaikeaa noista on parantua ja jaan ihan samat kokemukset. Kognitiivisessa terapiassa minuakin yritettiin "palauttaa maan pinnalle".

En voi sille mitään että saan paniikkikohtauksen entisellä kotipaikkakunnallani kun ajan kouluni ohitse. Se reaktio on niin eläimellinen ja sitä vastaan ei voi taistella. Happi loppuu, pyörryttää ja voisin vaikka karjua kuin leijona. Se tuska on niin hirveä. Minua hyväksikäytettiin, hakattiin ja eristettiin porukasta. Että koetappa parantua uskottelemalla itsellesi että olet noista hirveistä kokemuksista huolimatta vahva. Ei sitä ihmisarvoa tuollaisen kokemuksen jälkeen ole. 

Kärsin yhä epäluulosta ihmisiä ja myös teitä terapeutteja kohtaan vaikka paniikkikohtaukset ovat vähentyneet kiitos rauhoittavien. 

Vierailija kirjoitti:

Ahdistushäiriöitä on todella vaikea parantaa (oikeastaan mahdotonta 99% tapauksissa), koska se on ns. aivojen "taistele ja pakene -keskuksen" toimintahäiriö. Vuosia jatkunut varpaillaan olo mm. koulukiusaaminen laukaisee sen, vaikka lapsuudenkoti olisi mitä rakastavin. Itse olen vaan joutunut hyväksymään kohtaloni ja sen että terapiakaan ei voi mua pelastaa. 

Niiin mutta toki sä haluaat tuoda asian esille niin huomaa tuossa ehkäää hieman myös sellaista heittttäytymistä taudiiin armoille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistushäiriöitä on todella vaikea parantaa (oikeastaan mahdotonta 99% tapauksissa), koska se on ns. aivojen "taistele ja pakene -keskuksen" toimintahäiriö. Vuosia jatkunut varpaillaan olo mm. koulukiusaaminen laukaisee sen, vaikka lapsuudenkoti olisi mitä rakastavin. Itse olen vaan joutunut hyväksymään kohtaloni ja sen että terapiakaan ei voi mua pelastaa. 

Niiin mutta toki sä haluaat tuoda asian esille niin huomaa tuossa ehkäää hieman myös sellaista heittttäytymistä taudiiin armoille?

Uhriutumiiista ja uhritarinaaa miten nämäää yleiiisesti tunnetaaan nmeltäään.

Oman kokemukseni mukaan terapia on ahdistukseen ihan turha ja hemmetin kallis "hoito"muoto. Mielialalääkettä nassuun niin oireet on tiessään eikä maksa paljon eikä tarvi hukata aikaa jonkun uunon kanssa istumiseen ja ahdistua siitä lisää. Psykiatrini jaksaa jankuttaa miten pitäisi vielä yrittää terapiaa mutta kirjoittaa sitten huokaisten uuden reseptin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistushäiriöitä on todella vaikea parantaa (oikeastaan mahdotonta 99% tapauksissa), koska se on ns. aivojen "taistele ja pakene -keskuksen" toimintahäiriö. Vuosia jatkunut varpaillaan olo mm. koulukiusaaminen laukaisee sen, vaikka lapsuudenkoti olisi mitä rakastavin. Itse olen vaan joutunut hyväksymään kohtaloni ja sen että terapiakaan ei voi mua pelastaa. 

Niiin mutta toki sä haluaat tuoda asian esille niin huomaa tuossa ehkäää hieman myös sellaista heittttäytymistä taudiiin armoille?

Kuka haluaa tarkoituksella heittäytyä ahdistuksen armoille? Kohtaukset ovat niin ennalta-arvaamattomia. Vaikka kuinka hoet itsellesi että "en ahdistu en ahdistu" ja koetat vetää syvään henkeä, niin ei auta. 

En toivo kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin ahdistuneisuushäiriö. 

Terapeutti53 kirjoitti:

Ahdistushäiriö on yksi helpoimmin parannettavista häiriöistä.

Vaihtakaa ihmeessä terapeuttia, jos ei synkkaa tai ei näytä tulevan apua. Kannattaa kysyä myös puskaradiosta, kuka olisi hyvä eikä pelkkä hymistelijä.

T. Kogn. psykoterapeutti

Mä olen käynyt nyt ehkä 3-4 kuukautta psykoterapiassa (ratkaisukeskeisessä) ahdistushäiriön takia, ja sen perusteella olen tästä samaa mieltä. On auttanut suuresti. Toki terapeutti on sellainen, josta tuli hyvä fiilis heti tutustumiskäynnillä, ja olen itse valmis tekemään paljon työtä ja venyttämään rajojani -- kunhan terapeutti sitten kunnioittaa niitä kun sanon, etten ole valmis johonkin harjoitteeseen vielä.