Psykoterapiassa ahdistuksen takia olevat, osaatteko auttaa? Oma terapeutti ihan avuton

Hyvä, ap, että kysyt ja avaudut. Täällä on tullut hyviä vinkkejä. Ahdistuksesta löytyy oma-apuoppaita kirjastosta. Tässä jotain käytännön "pika-apu"-ideoita, jos haluat kokeilla, jos joku niistä toimisi sinulla: 

- Kehollisuus on tärkeää, ihminen on kokonaisuus. Emma Seppälä on kirjoittanut tästä todella hyvän kirjan (Ole onnellisempi tms.) : millainen liikunta rauhoittaa sinua, monipuolinen ravinto (jos mahdollista), myös suolistobakteerit voivat vaikuttaa mielialaan (netistä löytyy lisää tietoa tästä), omega-3- rasvahaposta on ilmeisesti tutkimusnäyttöä mielialaan liittyen

- Ahdistuksen hetkellä tai unensaantiin hengitys, eli 4 sek. hengityksen sisäänveto- 7sek. pidätys - 8 sek. uloshengitys. On tärkeä saada aivot rauhoittumaan ylikierroksilla olosta ja katastrofitunnelmista. Hengitys on avainasemassa, vaikuttaa kehoon ja fiiliksiin. Myös rukous voi auttaa tai soitto läheiselle ihmiselle

- Voimalauseet: kaikki on hyvin, minä selviän - tai voit kokeilla, mikä lause sinulla toimisi. On tärkeää, että kannustat itseäsi mielessäsi jo aamusta, älä lannista, puhu kuin parhaalle ystävällesi!

- Ahdistuksen purku puhumalla, kirjoittamalla (vasemmalle sivulle ongelma, purettuna alaongelmiin ja oikealle sivulle ratkaisu, jota ehdottaisit, jos kyseessä olisi joku muu - suurinpiirtein jotenkin näin meni filosofi Järvilehdon esittämä menetelmä)

- Tasainen elämänrytmi, mm. ruokailut, sopivasti rutiineja, jos ne rauhoittavat sinua, ei liikaa uutisia tai nettiä, jos ne ahdistavat, kofeiinin vähentäminen tai poisjättäminen. Musiikista voi olla apua, kuunneltuna tai itse tehtynä. Ei liikaa suorittamista, tarpeeksi lepoa, jos mahdollista

- Opettele uskomaan se fakta, että olet arvokas ihminen ja sinulla on oma, tärkeä paikkasi tässä maailmassa. Et ole huonompi, nyt vain tarvitset oppimista ja taitoja tällä alueella eli tunteiden itsesäätelyssä

- Kosketus on rauhoittavaa, se lisää rauhoittavaa oksitosiini-hormonia;  jos mahdollista, niin hyväksyvät ihmiset ympärilläsi tai edes yksi sellainen olisi plussaa, samoin vertaistuki (tai vaikka lemmikki?)

- Itsemyötätunto on todella tärkeää, ettet tuomitse itseäsi vaan rakastat ja hoivaat itseäsi

- Myös tunteen hyväksyminen voi auttaa, eli ettet pakene tunnetta vaan tutkailet sitä, ei ehkä onnistu aina

- Tärkeä: älä suostu katastrofiajatteluun, pysäytä ajatus heti; mihin kiinnität huomiota, se kasvaa. Voit tunnevyöryn noustessa esim. alkaa laskea jotain eli sitoa huomiota muualle kuin tunteeseen

- Jos kyse on johonkin tilanteeseen tai paikkohin liittyvästä ahdistuksesta, niin sitä voit harjoitella lisäämällä altistusta vähitellen ja vaikka yhdessä jonkun läheisen ihmisen kanssa

- Ei ole helppoa luottaa, että vapaudut ahdistuksestasi, mutta se on mahdollista, tunti tunnilta ja päivä päivältä, tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Ajan mittaan mielesi ja aivosi rauhoittuvat ja voit päästä "tulipalojen sammuttamisesta" ahdistuksen ennaltaehkäisyyn ja vähitellen tasapainoon

- Jos olet vaihtamassa terapeuttia, niin voit keskustella hänen kanssaan siitä, että henkilökemianne ei toimi; tutkimusten mukaan terapeutin ja asiakkaan suhde on terapian tuloksellisuutta eniten ennustava tekijä, ilmeisesti suuntauksesta riippumatta

- Kun suhde terapeuttiin on toimiva, niin pääsette tutkimaan asioita syvemmältä, jos sitä haluat

- Eniten tutkimusnäyttöä on täälläkin jo mainitun kognitiivisen psykoterapian toimivuudesta, muutkin suuntaukset voivat olla hyviä

Tuli pitkä vastaus, yritin miettiä eri keinoja, me ollaan kaikki yksilöitä.

Voimia sinulle, Ap ja muillekin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse käyn myös terapiassa. Eri suuntauksen terapeuteilla saattaa olla erilaisia toimintatapoja. Itse haluan nimenomaan tunteen jakamista, en esim mitään käytännön neuvoja tai "maan päälle palauttamista".

Ihmiset ovat erilaisia, siksi ei voikaan sanoa, että esim kognitiivinen olisi parempaa kuin psykodynaaminen tai päinvastoin. Kaikki eivät halua tehdä harjoituksia, osa taas ei halua puhua ns. seinille.

Ota rohkeasti ongelmat esiin terapeuttisi kanssa.

Mutta kun eiväthän ne edes jaa sitä tunnetta kovinkaan usein. Istuvat vaan. Oman puolitoistavuotiskauteni aikana muistan kaksi kertaa, kun terapeutille tuli kyynelet silmiin, kerran hän kysyi enkö suuttunut asiasta x vaan toimin miten toimin (olisi kuulemma ollut oletettavampaa suuttua kuin niellä kaikki). Nämä kolme ovat oikeastaan ainoat asiat, mitä jäi näppiin puolestatoista vuodesta.

Olin silloin vielä henkisesti väkivaltaisessa suhteessa ja olisin todella toivonut, että hän olisi herättänyt minut arvioimaan sitä, onko suhteessa järkevää olla vai ei. Koko terapian ajan sinnittelin suhteessa, koska kuvittelin, että niin "pitää tehdä". Vasta kun pääsin terapeutista eroon, aloin ajatella omilla aivoillani ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko käyttää elämääni sen paskan kestämiseen. 

Katseletteko te terapiassa (varsinkin psykodynaamisessa) kävijät terapeuttinne kasvoja terapiassa puhuessanne? Jos on huomannut kyyneleet, on varmaan katsellut? Minulla tuolit on (psykodynaamisessa) aseteltu niin, etten katsele terapeuttiani tunnin aikana. Olen ymmärtänyt että tähänkin on joku syy ja tarkoitus.

Mitä ihmettä?!?? Puhutko kirjaimellisesti seinille?? Itse käyn kognitiivisessa ja todellakin katsomme toisiamme ns. silmästä silmään, istumme siis vastakkain. Jos jutellessa oikein kipeä paikka tulee, katseeni kääntyy esim. ikkunaan, josta siitäkin voi terapeutti päätellä paljon. Hän myös lukee hengitystavastani ahdistuneisuuteni tason.

Mulla oli ihan törppö psykoterapeutti. Kävin muutaman kuukauden. Sit päätin vaihtaa terapeuttia. Hän loukkaantui.

Vierailija kirjoitti:

Paska terapeutti.

Kävin itse joskus 1,5 vuotta terapiassa 2 x vko, missä minä pidin monologia ja terapeutti hymisi ja kysyi ehkä jotain, miltä se sinusta tuntui, mutta mitä ihmeen mieltä tuollaisessa on, olisin voinut kirjoittaa päiväkirjaa yhtä hyvin. Tarvitsin ammattilaiselta vinkkejä tilanteen haltuunottoon. 

Päiväkirjan kirjoittaminen tai ahdistuksen puhuminen ääneen muuten ovatkin ihan toimivia keinoja. Olin itse ihan varma, että alan etsiä terapeuttia itselleni, mutta nyt kun olen itsehoitojuttuihin tutustunut, niin ne tuntuvat tepsivän. Mulla vaivana kapseloitunut suru, hoidn sitä rentoutusharjoituksin, qi kongilla (juutupista vaan matkimaan) ja maadoitusharjoitteilla. Selvästi ymmärrän myös, että ruokavalioni on pielessä. Vuosikymmeniä tätä sama sontaa, keskittymiskyvyttömyyttä ja masennusta alkaa riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paska terapeutti.

Kävin itse joskus 1,5 vuotta terapiassa 2 x vko, missä minä pidin monologia ja terapeutti hymisi ja kysyi ehkä jotain, miltä se sinusta tuntui, mutta mitä ihmeen mieltä tuollaisessa on, olisin voinut kirjoittaa päiväkirjaa yhtä hyvin. Tarvitsin ammattilaiselta vinkkejä tilanteen haltuunottoon. 

Päiväkirjan kirjoittaminen tai ahdistuksen puhuminen ääneen muuten ovatkin ihan toimivia keinoja. Olin itse ihan varma, että alan etsiä terapeuttia itselleni, mutta nyt kun olen itsehoitojuttuihin tutustunut, niin ne tuntuvat tepsivän. Mulla vaivana kapseloitunut suru, hoidn sitä rentoutusharjoituksin, qi kongilla (juutupista vaan matkimaan) ja maadoitusharjoitteilla. Selvästi ymmärrän myös, että ruokavalioni on pielessä. Vuosikymmeniä tätä sama sontaa, keskittymiskyvyttömyyttä ja masennusta alkaa riittää. 

Siis on ehdottomasti parempi kirjoittaa yksin kuin puhua ihmiselle, joka on seinä. Siinä ainakin minä oletan, että se seinä pitää asioita normaaleina ja hyväksyttyinä, kun ei reagoi. Karkea vertaus: kerron, että on lapsena käytetty hyväksi ja seinä vaan hymisee tai meinaa purskahtaa itkuun. Siinä sitten voi alkaa kuvitella, että ei se sitten niin väärin ja kamalaa ollutkaa, että miksi minusta se tuntuu kuitenkin väärältä. Kun kirjoittaa itsekseen, ei kukaan ole ainakaan tuolla tavalla rajaamassa kehityksen tapahtumista. 

AP tässä taas kirjoitti:

Kiitos kaikille vastauksista, ja myös hyvistä käytännön ohjeista ahdistuksen hallintaan. Just tuollaisia konkreettisia ohjeita olisin kaivannut terapeutiltakin ja myös yhdessä harjoitella niitä. Nyt on vaan se ongelma, että tuntuu todella vaikealta sanoa terapeutille että haluan lopettaa. Sekin on yksi ahdistusta aiheuttava asia. Haluaisin myös oppia sanomaan ei ja rajaamaan asioita - näihinkään en ole saanut vinkkejä. Olen miettinyt vaihtoa koko ajan, mutta kun yritän puhua asiasta, sanat juuttuvat kurkkuuni enkä saa sanottua. Tarvitsen terapiaa että pystyn lopettamaan terapian / vaihtamaan terapeuttia!! :D

T. AP

Sä voit harjoitella sitä puhumalla tilannetta ääneen. Jos harjoittelu ahdistaa, voit naputella akupisteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse käyn myös terapiassa. Eri suuntauksen terapeuteilla saattaa olla erilaisia toimintatapoja. Itse haluan nimenomaan tunteen jakamista, en esim mitään käytännön neuvoja tai "maan päälle palauttamista".

Ihmiset ovat erilaisia, siksi ei voikaan sanoa, että esim kognitiivinen olisi parempaa kuin psykodynaaminen tai päinvastoin. Kaikki eivät halua tehdä harjoituksia, osa taas ei halua puhua ns. seinille.

Ota rohkeasti ongelmat esiin terapeuttisi kanssa.

Mutta kun eiväthän ne edes jaa sitä tunnetta kovinkaan usein. Istuvat vaan. Oman puolitoistavuotiskauteni aikana muistan kaksi kertaa, kun terapeutille tuli kyynelet silmiin, kerran hän kysyi enkö suuttunut asiasta x vaan toimin miten toimin (olisi kuulemma ollut oletettavampaa suuttua kuin niellä kaikki). Nämä kolme ovat oikeastaan ainoat asiat, mitä jäi näppiin puolestatoista vuodesta.

Olin silloin vielä henkisesti väkivaltaisessa suhteessa ja olisin todella toivonut, että hän olisi herättänyt minut arvioimaan sitä, onko suhteessa järkevää olla vai ei. Koko terapian ajan sinnittelin suhteessa, koska kuvittelin, että niin "pitää tehdä". Vasta kun pääsin terapeutista eroon, aloin ajatella omilla aivoillani ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko käyttää elämääni sen paskan kestämiseen. 

Katseletteko te terapiassa (varsinkin psykodynaamisessa) kävijät terapeuttinne kasvoja terapiassa puhuessanne? Jos on huomannut kyyneleet, on varmaan katsellut? Minulla tuolit on (psykodynaamisessa) aseteltu niin, etten katsele terapeuttiani tunnin aikana. Olen ymmärtänyt että tähänkin on joku syy ja tarkoitus.

Mitä ihmettä?!?? Puhutko kirjaimellisesti seinille?? Itse käyn kognitiivisessa ja todellakin katsomme toisiamme ns. silmästä silmään, istumme siis vastakkain. Jos jutellessa oikein kipeä paikka tulee, katseeni kääntyy esim. ikkunaan, josta siitäkin voi terapeutti päätellä paljon. Hän myös lukee hengitystavastani ahdistuneisuuteni tason.

Olen kyllä vuorovaikutuksessa nimenomaan terapeuttiini vaikken häntä katsokaan, hän kommentoi ja puhuu aktiivisesti tapaamisissamme, käymme vuoropuhelua. Mutta katsekontaktia meillä ei ole.

Kyllä sen huomaa tavalla tai toisella, kun toinen metrin päässä alkaa itkeä. 

Mä tykkäsin ja hyödyin tosi paljon kognitiivis-analyyttisesta terapiasta. Terapeutti keskusteli mun kanssani aktiivisesti, puhui joskus ehkä vähän liikaakin... Kognitiivisessa psykoterapiassa tavoitteena on tunnistaa ja muuttaa haitallisia ajatusmalleja, ja tässä onnistuimme hyvin puolentoista vuoden aikana.

Kun lähdin etsimään itselleni terapeuttia, tiesin etten halua myötätuntoisesti huokailevaa lässyttäjää surkuttelemaan asioitani, vaan jämptin tyypin, joka osoittaa ja kyseenalaistaa haitalliset ajatusmallini ja vähän potkii mua persuksille. Tapasin kolme terapeuttia ja yksi näistä vaikutti toivomani kaltaiselta. Hän jaksoi muistuttaa mua myös ravitsemuksen ja liikunnan tärkeydestä. Ei hän täydellinen ollut, joistakin asioista en hänessä pitänyt, mutta yhteistyömme osoittautui erittäin tulokselliseksi.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla jonkun toisen suuntauksen terapiaa, jos et tunne hyötyväsi nykyisestä. Uuden terapeutin etsiminen on raskasta, mutta se voi olla ratkaiseva askel hyvinvointisi kannalta. Tsemppiä toipumiseen!

Kävin kolme vuotta psykoanalyyttisessä psykoterapiassa kolme kertaa viikossa ja mulla oli ihan samanlaista. Kerroin terapiassa kaikenmaailman ahdistuksen aiheistani, jotka olivat milloin mitäkin. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, nukkumisen pelkoa, hypokondriaa, syömisen pelkoa, pakko-oireista häiriöitä jos jonkinlaisia, pakonomaisia ajatuksia, jne. Olihan siitä se apu, että oli edes joku joka kuunteli eikä tarvinnut yksin olla ahdistusteni kanssa. Ei se kyllä kuitenkaan ihan täysin auttanut ja olisin hyötynyt ehkä paremmin toisen tyyppisessä terapiasta. Terapia myös loppui jotenkin kesken. En ollut kuntoutunut vielä täysin ja sen jälkeen sain jatkaa taistelua yksin. Muutin toiseen kaupunkiin ja kävin hetken lyhytterapiassa, ei sekään minua parantanut, koska pakkoajatukset jatkuivat edelleen. Mutta edelleen sekin helpotti oloa, koska sai purkaa ahdistusta jollekin. Sitten kokeilin myös ratkaisukeskeistä terapiaa, mutta en pitänyt siitä, että joku sanelee, mitä minun tulisi tehdä ja ajatella elämässäni. Oireet helpottivat, kun muutin ulkomaille. En tiedä, mikä sen muutossa teki. Ilmasto, yleinen ilmapiiri, suomen kuvioista irtautuminen, vaikea sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kolme vuotta psykoanalyyttisessä psykoterapiassa kolme kertaa viikossa ja mulla oli ihan samanlaista. Kerroin terapiassa kaikenmaailman ahdistuksen aiheistani, jotka olivat milloin mitäkin. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, nukkumisen pelkoa, hypokondriaa, syömisen pelkoa, pakko-oireista häiriöitä jos jonkinlaisia, pakonomaisia ajatuksia, jne. Olihan siitä se apu, että oli edes joku joka kuunteli eikä tarvinnut yksin olla ahdistusteni kanssa. Ei se kyllä kuitenkaan ihan täysin auttanut ja olisin hyötynyt ehkä paremmin toisen tyyppisessä terapiasta. Terapia myös loppui jotenkin kesken. En ollut kuntoutunut vielä täysin ja sen jälkeen sain jatkaa taistelua yksin. Muutin toiseen kaupunkiin ja kävin hetken lyhytterapiassa, ei sekään minua parantanut, koska pakkoajatukset jatkuivat edelleen. Mutta edelleen sekin helpotti oloa, koska sai purkaa ahdistusta jollekin. Sitten kokeilin myös ratkaisukeskeistä terapiaa, mutta en pitänyt siitä, että joku sanelee, mitä minun tulisi tehdä ja ajatella elämässäni. Oireet helpottivat, kun muutin ulkomaille. En tiedä, mikä sen muutossa teki. Ilmasto, yleinen ilmapiiri, suomen kuvioista irtautuminen, vaikea sanoa.

Ehkä vaan voimaannuit siitä, että uskalsit tehdä noin ison ja radikaalin askeleen. 

Itsekin olen vahvimmillani täysin yksin tai ainakin vahvempi kuin huonosti tukevassa seurassa. 

Itselläni kelan terapia vasta alkamassa, mutta omakustanteisesti olen aiemminkin käynyt... suurin apu on ollut siitä, että olen ymmärtänyt syyt mistä ahdistus johtuu, lapsuudesta siis ja siellä koetuista asioista/traumoista. Työtä on vielä jäljellä mutta itseäni ei olisi hengitysharjoitteet auttaneet vaan asioiden ymmärtäminen on vähentänyt ahdistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakeutua kognitiiviseen psykoterapiaan (CBT), toimii esimerkiksi ahdistuksen, paniikkihäiriön, OCD:n ja PTSD:n hoidossa. Itse olen toista vuotta, ja edistystä on todellakin tullut. Jos terapeutti osaa asiansa niin silloin terapiassa tehdään muutakin kuin vain puhutaan (mikä ei todellakaan riitä niille joilla oireet ovat pahat). Omani kanssa olemme sopineet erilaisia "tehtäviä" jotka tukevat paranemisprosessiani, ja teemme paljon analyyseja ja harjoitteita joilla pyritään ahdistuksen vähentämiseen. Hankala näin kylmiltään selittää, mutta esim. rentoutusharjoituksia hengitystekniikkoineen (itsellä paniikkihäiriö ja nämä erittäin oleellisia kohtausten aikana, käyvät tosin myös ahdistuskohtausten hoitoon), mielikuvaharjoittelua ja varmaan oleellisimpana on ollut aivojen/ajatusmallien "uudelleenohjelmointi", jolla mennään suoraan päin ahdistusta ja paniikkia aiheuttavia ajatusketjuja, katkaistaan niiden eteneminen katastrofiajatuksiksi (jotka aiheuttavat kohtauksia) ja näin saadaan ahdistus vähenemään.

Lisäksi on laitettu lukemaan paljon kirjallisuutta ongelmiini liittyen, mikä on auttanut ymmärtämään kaikkea paljon paremmin.

Pointtini on, että toimivan terapian edellytyksenä on että molemmat osapuolet ovat aktiivisesti mukana. Terapeutin täytyy osata auttaa ja ohjata potilastaan silloin kun tämä ei itse koe olevansa kykenevä siihen, ja potilaan itsensä täytyy sitoutua prosessiin ja tehdä myös epämiellyttäviä asioita. Hyviä terapeutteja on olemassa, ja jos tuntuu ettei oman kanssa natsaa niin laittakaa ihmeessä vaihtoon. Vääränlainen terapeutti/terapia voi vain pahentaa oireilua, siinä missä oikein suunnattu voi auttaa todella paljon.

Lääkäri lähetti minut paniikkioireideni vuoksi psyk.sairaanhoitajan juttusille, josko saisin avun invalidisoivaan häiriööni. 

Kerroin siellä, että pelkään putoavani työelämästä ja että jaksaminen alkaa olla ihan loppu. Psyk. sh käski ryhdistäytyä, koska työuraa on vielä parikymmentä vuotta edessä, ainahan voi hakea töitä jostain syrjäkylältä, jos kaupunki ahdistaa. 

Fobiaan (sen kautta paranisi koko paniikkihäiriö oletettavasti) hän lupasi pariin otteeseen selvitellä, miten sitä voisi lähteä hoitamaan. Lopulta sitten sanoi, että siedätä itseäsi. Kysyin, onko jotain teorioita ja menetelmiä, joihin voisin tutustua tai jotain tietynlaista terapiaa. Kehoitti katsomaan netistä ohjeita (ei nimennyt mitään tiettyä sivustoa vaan netin yleisesti). 

Mikä fobia sinulla on? Alkajaisiksi voisit googlesta hakea tuon nimenomaisen aiheen ja vain lukea siitä, toki riippuen mikä fobia on kyseessä. Itselläni on järkyttävä kuolemanpelko ainakin yksi syy paniikkihäiriön taustalla, ja pelkästään kuolemasta lukeminen oli jo liikaa. Lopulta pakottauduin lukemaan mitä aiheesta oli kirjoitettu (esim. kuolemanpelkoon liittyviä psykologian julkaisuja) ja sain sitä kautta prosessin alkuun.

Netissä on tosiaan ohjeita miten altistusprosessi kannattaa tehdä. Käytännössä kaikki mukailevat samaa kaavaa, että yrität luoda "portaat" joissa alimmalla askelmalla on pieni fobiaan liittyvä altistus ja ylimmällä se kaikkein pahin. Esimerkkinä käytetään usein vaikka hämähäkkifobiaa: alimmalla tasolla tehtävänä on katsoa hämähäkkien kuvia tai lukea niistä, seuraavalla askelmalla vaikka katsoa video hämähäkeistä, ja tässä välissä voi olla vielä joitakin muita askelmia. Ylimmällä askelmalla voi sitten vaikka olla tehtävänä olla silmätysten oikean hämähäkin kanssa (ja extremetasolla voidaan vaikka jo koskettaa). Tarkoitus on kuitenkin kohdata fobia pienin askelin, ja nimenomaan pienin, ettei yritetä hypätä suoraan sinne syvään päähän ja säikäytetä itseään vielä pahemmin. Altistustasoja voi olla niin monta kun kokee tarvitsevansa, ja yhdellä tasolla tai askelmalla voi pysytellä niin kauan kunnes tuntuu olevansa valmis siirtymään seuraavaan (tai kun nykyinen taso ei enää aiheuta kovaa reaktiota).

Paniikkiin yleisesti (ja muutamaan muuhunkin ongelmaan) voin suositella sivustoa www.paniikkihairio.fi . Sieltä löytyy mm blogikirjoituksia aiheeseen liittyen ja jonkin verran muuta lukumateriaalia. Siellä on mainittu paljon samoja asioita joita olemme oman terapeuttini kanssa käyneet läpi.

Opiskeluaikana hakeuduin YTHS:n psykologille pahan jännittämisen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Psykologi sanoi: "No juu, tietysti lääkitys on yksi mahdollisuus, tai voit käydä täällä juttelemassa. Tai sitten otat vain sellaisen positiivisen asenteen siihen jännittämiseen, että et välitä siitä." Kuka tahansa voisi antaa tuollaisen neuvon, siihen ei mitään psykologin koulutusta tarvita. 

Toisen kerran kävin saman tädin vastaanotolla, kun olin sotkenut asiani ihan itse ja olin ahdistunut. Psykologi kuittasi asian sanomalla "Nuorena tulee tehtyä kaikenlaista." Mitähän hän mahtaa sanoa nelikymppiselle, joka katuu mokiaan? Että "keski-ikäisenä tulee tehneeksi kaikenlaista hölmöä?"

Psykologin ovessa luki nimi ja teksti "terapiapsykologi". Se EI ollut terapiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse käyn myös terapiassa. Eri suuntauksen terapeuteilla saattaa olla erilaisia toimintatapoja. Itse haluan nimenomaan tunteen jakamista, en esim mitään käytännön neuvoja tai "maan päälle palauttamista".

Ihmiset ovat erilaisia, siksi ei voikaan sanoa, että esim kognitiivinen olisi parempaa kuin psykodynaaminen tai päinvastoin. Kaikki eivät halua tehdä harjoituksia, osa taas ei halua puhua ns. seinille.

Ota rohkeasti ongelmat esiin terapeuttisi kanssa.

Mutta kun eiväthän ne edes jaa sitä tunnetta kovinkaan usein. Istuvat vaan. Oman puolitoistavuotiskauteni aikana muistan kaksi kertaa, kun terapeutille tuli kyynelet silmiin, kerran hän kysyi enkö suuttunut asiasta x vaan toimin miten toimin (olisi kuulemma ollut oletettavampaa suuttua kuin niellä kaikki). Nämä kolme ovat oikeastaan ainoat asiat, mitä jäi näppiin puolestatoista vuodesta.

Olin silloin vielä henkisesti väkivaltaisessa suhteessa ja olisin todella toivonut, että hän olisi herättänyt minut arvioimaan sitä, onko suhteessa järkevää olla vai ei. Koko terapian ajan sinnittelin suhteessa, koska kuvittelin, että niin "pitää tehdä". Vasta kun pääsin terapeutista eroon, aloin ajatella omilla aivoillani ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko käyttää elämääni sen paskan kestämiseen. 

Katseletteko te terapiassa (varsinkin psykodynaamisessa) kävijät terapeuttinne kasvoja terapiassa puhuessanne? Jos on huomannut kyyneleet, on varmaan katsellut? Minulla tuolit on (psykodynaamisessa) aseteltu niin, etten katsele terapeuttiani tunnin aikana. Olen ymmärtänyt että tähänkin on joku syy ja tarkoitus.

Ne on asetettu vähän vinottain, jotta voi katsoa tai olla katsomatta. Asettelu on siis tarkoituksellista.

Vierailija kirjoitti:

Alkanut todella ärsyttää nykyinen terapeuttini, joka on ihan Kela-hyväksytty psykoterapeutti ja jonka luona olisi tarkoitus käydä kolme vuotta monenlaisten asioiden takia. Tällä hetkellä olen niin ahdistunut ettei työnteostakaan tule mitään, mutta terapeutti ei oikeastaan tee yhtikäs mitään asian eteen. Olen suoraan sanonut nyt jo monta kertaa, että tarvitsen jotain konkreettista harjoitusta tai jotain, millä näitä ahdistuksen tunteita saa lievitettyä. Jaksan raahautua terapiaan, mutten hakea vielä jotain uutta apua ahdistuksiin tai etsiä netistä ohjeita tms. Hän tyytyy lähinnä tuijottamaan minua ja sanoo että niin mutta kun ei ne ahdistavat asiat sieltä mihinkään häviä. No haloo, ei niin mutta kai niitä oireitakin voi helpottaa etten sekoa niihin ja olisin työkykyinen! Tuntuu kuin mun pitäisi opettaa terapeuttiani, ihan uskomatonta.

Millaisia apuja ja konkreettisia keinoja te olette saaneet psykoterapeutilta erilaisten ahdistusoireiden hallintaan? Onko niitä edes? "Mitä ne sit voisi olla", kysyi terapeutti. No sitä tulin kyllä terapiaan kysymään. Heitänkö vuoden työn hukkaan ja hakeudun toiselle, voiko tää olla tällaista??

Joo, kävin kolme vuotta pari kolme kertaa viikkoon Kelan kustantamassa terapiassa. En nyt ole varma suuntauksesta, psykodynaamista tms. Usein oli vain tunne, että terapeutti ei "pidä" minusta. Terapeutissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, hän ei ehkä vain ollut oikea ihminen juuri minulle. ”Kemiamme eivät osuneet yhteen”.

Mun silloiset ongelmat olivat seurausta rajuista elämäntilanteista, narsistityyppisen (ei diagnosoitu) henkilön kanssa olosta vuosikausia, liiallista riippuvaisuutta, ylikiltteyttä, yleistä ahdistuneisuutta ja sosiaalista fobiaa yms. Näistä vapautumassa olevana hakeuduin sitten avun piiriin. Kun yksi kerta valitin terapeutin seinä-mäisyydestä psykiatrille, joka oli kirjoittanut B-lausunnon, hän katsoi vähän vinosti, luuli kai ymmärtävänsä mitä hain, ja sanoi: "Ei ne semmoiset päänsilitysterapiat ketään auta." Peräännyin heti ja uskoin psykkaa.

Ap, ehkä tämä on tärkeintä mitä voit saada terapiastasi irti? Ottaa oma tilasi ja paikkasi tässä maailmassa. Mulle jäi terapiasta mitättömän vähän eväitä, unohdus, pettymys. Älä anna käydä samoin. Tee jotain asian hyväksi! Tee vaikea asia nyt. Mäkin aion tehdä jotain vaikeaa huomenna.

..

Vierailija kirjoitti:

Opiskeluaikana hakeuduin YTHS:n psykologille pahan jännittämisen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Psykologi sanoi: "No juu, tietysti lääkitys on yksi mahdollisuus, tai voit käydä täällä juttelemassa. Tai sitten otat vain sellaisen positiivisen asenteen siihen jännittämiseen, että et välitä siitä." Kuka tahansa voisi antaa tuollaisen neuvon, siihen ei mitään psykologin koulutusta tarvita. 

Toisen kerran kävin saman tädin vastaanotolla, kun olin sotkenut asiani ihan itse ja olin ahdistunut. Psykologi kuittasi asian sanomalla "Nuorena tulee tehtyä kaikenlaista." Mitähän hän mahtaa sanoa nelikymppiselle, joka katuu mokiaan? Että "keski-ikäisenä tulee tehneeksi kaikenlaista hölmöä?"

Psykologin ovessa luki nimi ja teksti "terapiapsykologi". Se EI ollut terapiaa. 

Mulla oli YTHS:lla psykologiharjoittelja, jonka kanssa sain olla vain kolme kertaa ja jouduin vakkaripsykalle sitten hoitoo. Oli varsin kylmää kyytiä. Miten terapeutit yleensä reagoivat siihen, että asiakas alkaa itkeä? Minä menin yhdelle vastaaotolle jo valmiiksi siinä kunnossa, että aloin itkeä heti tuolile istuttuani. Siinä sain sitten kokoilla itseäni ihan omin voimin psykologin istuessa mykkänä tuolillaan. Ei yhtään sanaa eikä kysymystä. Lopetin käynnit tuon jälkeen. 

Sivuhuomiona tähän, että masennuksessa ja ahdistuksessa minusta on pahinta se, mitä se tekee kokonaiskäsitykselle omasta elämästä. Se tuntuu paskalta alusta loppuun. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, mikään menneisyydessä ei tunnu erityisen pahalta, en pidä itseäni uhrina enkä ole katkera. Eli tavallaan koko elämä ihmisellä onkin sitä, miten hän sen kokee.

Joskus pelottaa, kumpi moodi sitä mahtaa olla päällä vanhuksena tai kuolinvuoteella, kun on heikossa hapessa, eikä liikunta-hyvät suolistobakteerit-ja päiväkirjanpito pidä enää pystyssä. Elämä on edelleen se sama, mikä on, mutta jos kokija viimeisenä ajatuksenaan ajattelee siitä huonoa, onko se silloin ollut huono. Ehkä joku filosofi osaisi vastata.

Vierailija kirjoitti:

Itse oon ajatellut että ilmoitan pitäväni taukoa. Sitten en vaan enää tilaa aikaa vaan vaihdan toiseen.

Huomioita: terapeutti ei osaa hommiaan, ei kysele, puhuu välillä omia asioitaan.

En pääse koskaan tarpeeksi syvälle asioissani.

Niihin juttuihin mitkä eniten painaa.

Sinulta kysytään varmaan, kuinka pitkästä tauosta on kyse. Sinun tilallesi ei sitten voi ottaa uutta asiakasta, koska olet vain tauolla ja palaat kohta ... eli tuo tyyli ei taida toimia. Eikö olisi hienoa, jos pystyisit puolustamaan tarpeitasi kertomalla asiasta suoraan.

Tämä on jo nyt av:n hyödyllisimpiä ketjuja.  Melkein tuntuu kuin istuisi vertaistukiryhmässä avautumassa. Oikeasti en uskaltaisi sellaiseen mennä.