Psykoterapiassa ahdistuksen takia olevat, osaatteko auttaa? Oma terapeutti ihan avuton

Suosittelen kävelylenkkejä metsäpoluilla. Luontoa ympärillä niin paljon kuin suinkin.

Muutenkin raitista ja säännöllistä elämää. Mahdollisimman vähän somea!

Vuosien terapia ei tuottanut tulosta, koska ahdistukseni sanottiin olevan sisäsyntyistä.

Vasta lenkkipoluilta löysin avun.

Tsemppiä ja hyvää kesää kaikille kohtalotovereille!

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni mukaan terapia on ahdistukseen ihan turha ja hemmetin kallis "hoito"muoto. Mielialalääkettä nassuun niin oireet on tiessään eikä maksa paljon eikä tarvi hukata aikaa jonkun uunon kanssa istumiseen ja ahdistua siitä lisää. Psykiatrini jaksaa jankuttaa miten pitäisi vielä yrittää terapiaa mutta kirjoittaa sitten huokaisten uuden reseptin. 

Mä olen myös testannut kaikki mahdolliset terapiamuodot ja niistä ei ole ollut apua. Rauhoittavilla mennään. Kai olen jotenkin viallinen tollo kun en parane tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskeluaikana hakeuduin YTHS:n psykologille pahan jännittämisen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Psykologi sanoi: "No juu, tietysti lääkitys on yksi mahdollisuus, tai voit käydä täällä juttelemassa. Tai sitten otat vain sellaisen positiivisen asenteen siihen jännittämiseen, että et välitä siitä." Kuka tahansa voisi antaa tuollaisen neuvon, siihen ei mitään psykologin koulutusta tarvita. 

Toisen kerran kävin saman tädin vastaanotolla, kun olin sotkenut asiani ihan itse ja olin ahdistunut. Psykologi kuittasi asian sanomalla "Nuorena tulee tehtyä kaikenlaista." Mitähän hän mahtaa sanoa nelikymppiselle, joka katuu mokiaan? Että "keski-ikäisenä tulee tehneeksi kaikenlaista hölmöä?"

Psykologin ovessa luki nimi ja teksti "terapiapsykologi". Se EI ollut terapiaa. 

Mulla oli YTHS:lla psykologiharjoittelja, jonka kanssa sain olla vain kolme kertaa ja jouduin vakkaripsykalle sitten hoitoo. Oli varsin kylmää kyytiä. Miten terapeutit yleensä reagoivat siihen, että asiakas alkaa itkeä? Minä menin yhdelle vastaaotolle jo valmiiksi siinä kunnossa, että aloin itkeä heti tuolile istuttuani. Siinä sain sitten kokoilla itseäni ihan omin voimin psykologin istuessa mykkänä tuolillaan. Ei yhtään sanaa eikä kysymystä. Lopetin käynnit tuon jälkeen. 

Sivuhuomiona tähän, että masennuksessa ja ahdistuksessa minusta on pahinta se, mitä se tekee kokonaiskäsitykselle omasta elämästä. Se tuntuu paskalta alusta loppuun. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, mikään menneisyydessä ei tunnu erityisen pahalta, en pidä itseäni uhrina enkä ole katkera. Eli tavallaan koko elämä ihmisellä onkin sitä, miten hän sen kokee.

Joskus pelottaa, kumpi moodi sitä mahtaa olla päällä vanhuksena tai kuolinvuoteella, kun on heikossa hapessa, eikä liikunta-hyvät suolistobakteerit-ja päiväkirjanpito pidä enää pystyssä. Elämä on edelleen se sama, mikä on, mutta jos kokija viimeisenä ajatuksenaan ajattelee siitä huonoa, onko se silloin ollut huono. Ehkä joku filosofi osaisi vastata.

Sun pitää yrittää päästä kokija-moodista havainnoija-moodiin. Eli ei ”elämäni oli huono”, vaan ” minulla on ajatus, että elämäni oli huono”. Saat vähän etäisyyttä, välimatkaa kokemukseesi. Ajatuksesi ei ole tosiasia.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti53 kirjoitti:

Ahdistushäiriö on yksi helpoimmin parannettavista häiriöistä.

Vaihtakaa ihmeessä terapeuttia, jos ei synkkaa tai ei näytä tulevan apua. Kannattaa kysyä myös puskaradiosta, kuka olisi hyvä eikä pelkkä hymistelijä.

T. Kogn. psykoterapeutti

Mä olen vertaisryhmissä saanut kuulla, että kuinka vaikeaa noista on parantua ja jaan ihan samat kokemukset. Kognitiivisessa terapiassa minuakin yritettiin "palauttaa maan pinnalle".

En voi sille mitään että saan paniikkikohtauksen entisellä kotipaikkakunnallani kun ajan kouluni ohitse. Se reaktio on niin eläimellinen ja sitä vastaan ei voi taistella. Happi loppuu, pyörryttää ja voisin vaikka karjua kuin leijona. Se tuska on niin hirveä. Minua hyväksikäytettiin, hakattiin ja eristettiin porukasta. Että koetappa parantua uskottelemalla itsellesi että olet noista hirveistä kokemuksista huolimatta vahva. Ei sitä ihmisarvoa tuollaisen kokemuksen jälkeen ole. 

Kärsin yhä epäluulosta ihmisiä ja myös teitä terapeutteja kohtaan vaikka paniikkikohtaukset ovat vähentyneet kiitos rauhoittavien. 

Tuli omat kokemukset mieleen. Tosin en ole kokenut mitään noin pahaa. Itse kärsin enemmänkin dissosiaatiosta ja  depersonalisaatiosta. Epätodellinen ollut läsnä jo 10 vuotta sieltä yläkoulun alusta asti. Välillä ahdistaa myös. Usein kaikki menee silti ihan sumussa. En halua lääkkeitä kun pelkään, että sen jälkeen en tuntisi enää mitään. Pystyn nykyisin silti iloitsemaan välillä jostain. Tämä sumuisuus on silti paljon parempi kuin ahdistus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi kun ostin yksityiseltä irrallisen tunnin terapiaa (tunnustellakseni, josko siitä olisi jotain apua) niin terapeutti sanoi, että uhriudun (eikö ole aika normaalia kertoa voimien olevan loppu, kun kerran ottaa yhteyttä terapeuttiin) ja kehotti palkkaamaan assistentin. Että ei sieltä yksityiseltäkään aina saa laatua vai olenko taas jotenkin liian vaativa...

Ai niin, lisäksi se ehti käskeä hankkimaan elämän. No daa, enkös sitä juuri yrittänyt ja siksi otin yhteyttä terapeuttiin.

Mitä olen tältä palstalta lueskellut kokemuksia ja kuunnellut psykoterapiassa käyneiden ystävieni juttuja, niin ihmetyttää, millaisia ihmisiä psykoterapeuteiksi oikein päätyy. Heillähän pitäisi olla pakollinen oma terapiaprosessi osana opintoja mutta vaikuttaa siltä, että se ammattikunta on silti pullollaan epätasapainoista ja näköalatonta porukkaa. Asiakkaiden ongelmiin suhtautuminen on toisinaan hyvin arveluttavaa. Pahojen tunnelukkojen ja vihanhallintaongelmien takia terapiaan hakeutuneen ystäväni olisi pitänyt hommata lääkkeeksi mies ja lapsia. Toinen, joka kävi teininä terapiassa raa'an koulukiusaamisen aiheuttamien mt-häiriöiden takia, sai terapeutilta neuvoksi, että pitää vaan mennä mukaan muiden nuorten pariin, etteivät ne oudoksu sinua. Mielialalääkkeiden negatiivisista sivuvaikutuksista on jo alettu puhua julkisesti ja olisi mielestäni aiheellista, että myös psykoterapeuttien toimintaa alettaisiin tarkastella kriittisemmin.

Jos ovat olleet naaiveja ja halunneet auttaa viimeistään psykoanalyyttinen koulutus opettaa terapeutit nojaamaan freudin, joka oli ihan hullu ja itsekkin totesi että kaikki potilast eivät parane tilasta mihin hän ne "mieltä tutkiessaan" kuljetti.

Nyt therapiasäätiö on tehnyt aloitteen että valtion pitäisi kustantaa koko hulluus ja opettaa ihmiset pahoinpitelemään henkisesti potilaitaan.

Itse traumatisoiduin todella pahasti terapiassa, se ei ole kivaa jutustuelua vaan rankkaa väkivaltaa missä muussataan ihminen pienkiksi atomeiksi

Et kai käy sillä jonka erehdyin valitsemaan?

Se oli aivan nolla.

Ei osannut yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus kysymykseen, onko jotain keinoja tai harjoituksia vähentämään ahdistusta: on!

Oma terapeuttini on erikoistunut mm. kehollisuusharjoituksiin ja olen oppinut käyttämään esim. tärinää vähentämään omia ahdistuskohtauksiani.

Myös kirjoittaminen on hyvä keino, saa purettua ahdistuksen paperille. Se vaan pitäisi myös käsitellä sitten siellä terapiassakin...

Ehkä sinun kannattaa etsiä toisentyyppinen terapeutti, kyllä niitä keinoja on ahdistuksenkin vähentämiseen. Terveisin nimim. psyko(paatti)terapia on jees

Turhan monet "mielenterveysalan ammattilaiset" kuvittelevat että kaikki ongelmat hoituvat kunhan niistä juttelee, "keskustelemalla ongelmat käsitellään". Blaah. Todellakin monet potilaat tarvitsisivat myös jotain tekniikoita joilla voisivat esim hillitä ahdistusta. Jostain kumman syystä useimmat "ammattilaiset" eivät mitään tekniikoita tiedä/kerro. Jos jokin asia ahdistaa aivan kauheasti niin kyllähän sen asian voi "keskustelemalla käsitellä" joidenkin päivien päästä seuraavalla terapiakerralla, mutta jotenkin pitäisi tosiaan selviytyä järjissään ne muutamat päivät, eli jotain tekniikkaa tarvitsisi kunnes saa asian kunnolla käsiteltyä.

Hyvä jos olet löytänyt terapeutin joka opettaa tekniikoita. Itse en sellaista koskaan löytänyt. Olen joutunut ihan itse tekniikoita kehittämään. Yksi parhaista jonka olen keksinyt: mielikuvitusvauvan hoitaminen.

Tässä kuva erittäin pelokkaasta apinavauvasta joka epätoivoisena takertuu "äitinukkeen" turvaa saadakseen:

https://en.wikipedia.org/wiki/File:Natural_of_Love_Typical_response_to_…

Kuvittele ap että sinulla on vauva. Se vauva voi olla ihminen tai apina tai mikä vain. Kuvittele että se vauva on erittäin pelokas, surullinen, suorastaan kuolettavan sairaalloinen, hirveän kärsivä. Siis suunnilleen surullisin otus mitä olet koskaan nähnyt. Sinun tehtäväsi on lohduttaa vauvaa. Pidä sitä sylissäsi. Lohduta, lohduta, lohduta. Olet vauvan ainoa lohtu, ainoa turva, hänellä ei ole ketään muuta kuin sinut.

Minulla ainakin käy niin että kun mielikuvitukseni silmin näen sylissäni otuksen joka on paljon kärsivämpi kuin minä, niin säälin/myötätunnon/empatian vuoksi unohdan oman ahdistukseni ja alan itkeä. Itken vauvan kärsimyksen vuoksi. Mutta samalla käy sellainen ihana juttu että itken omaa ahdistustani pois. Todellakin kevyempi olo sen jälkeen. Sureminen keventää oloa.

Jos tuo apinakuva ei riitä mielikuvituksellesi, niin tässä lisää kärsimystä jotta kaikesta ahdistuksestasi huolimatta löytäisit sisältäsi riittävän voimakkaan surun:

Kenties terapeutit eivät pohdi tuollaisia tekniikoita koska kenties terapeutit ovat niin empatiakyvyttömiä psykopaattinarsisteja että he eivät tiedä mitä ahdistus on. Kun heitä vaivaa jokin asia niin heille riittää se että he vain uudelleenjärjestävät ajatuksensa. Kun ajatukset on järjestetty niin enää ei mikään vaivaa, mitään pahaa tunnetta ei enää ole, niin helppoa. Kun tunteet ovat uskomattoman pinnallisia niin eipä niitä sen pidempään tai syvempään tarvitse koskaan parantaa.

Terapia on etupäässä terapeutin osalta kuuntelua. Se että asiakas puhuu ja käsittelee asioitaan on jo iso osa prosessia. Hyvä terapeutti osaa tietysti viedä keskustelua oikeeseen suuntaan ja antaa sopivia välikommenteja.

Suosittelen kaikille että yrittävät päästä ulos tuosta ajatuksesta että terapeuteille olisi jotain taikatemppuja jokaisen käviäjän kuntouttamiseen. Niitä harvemmin on.

Monesti väärät sanat voivat tehdä enemmän tuhoa kuin hiljainen kuuntelu. Tämä varmaankin selittää sen että terapeutit eivät suuremmin höpötä.

Rentoutumistekniikoiden opetustaitoja tulis kyllä löytyä jokaiselta terapeutilta. Mutta niidenkin suhteen pitää tehdä valintaa, kaikki ei sovi kaikille.

Halusin vaan kertoa että joillekin sopii myös se psykodynaaminen/psykoanalyyttinen viitekehys jossa terapeutti on varsin passiivinen. Mun piti saada käsitellä traumaattiset lapsuuden hylkäämiskokemukset ja niistä kumpuava kova ahdistus, ja siellä sain sen turvallisesti tehtyä. Mulle se juttu oli tunteiden kohtaaminen ja läpi eläminen turvallisen ammattilaisen seurassa. Tottakai hän välitti empatiaa ja ymmärrystä vaikka ei tarjonnutkaan mitään vinkkivitosia ahdistuksen lievittämiseen kotikonstein. Joillekin taas nimenomaan sopii sellainen ratkaisukeskeinen, tavallaan pinnallisempi ote, jossa ei ole tarkoituskaan vuosia sukellella lapsuudenkokemusten suossa. Minä tarvitsin ne vuodet ja olen tosi kiitollinen terapiastani, koska en mitenkään olisi oireeton ja perheellinen aikuinen nyt ilman sitä.

Mä kävin 2 v ja tosi paljon tein itse töitä sen eteen että nykyään on helpompaa. Pitää puhua paljon menneisyydestä... en tiennyt terapiaan mennessäni miksi ahdistaa ja masentaa ja terapeutti kyseli ja kyseli ka minä puhuin ja puhuin ja pikkuhiljaa alkoi avautumaan asiat ja ahdistuskin nousi järkyttäväksi,mutta sen yli päästyäni olo oli joka käynnin jälkeen ihanan kevyt ja positiivinen.

Ei minunkaan terapeutti muuta kun kysynyt muutaman kysymyksen mutta ne kysymykset saivat minut puhumaan asioista joiden vuoksi olin ahdistunut ja käsiteltyäni nämä alkoi toipuminen. Itse siellä täytyy kovin työ tehdä,eikä terapeutti voi yksin mitään tehdä ongelmillesi. Helvetin rankkaa oli kyllä ensimmäiset kuukaudet ja ekat viikot tuntui ihan turhilta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyllä ihana terapeutti. Joskus muutamia vuosia sitten kävin Kelan terapeutilla, joka kyllä auttoi vähän mutta ei sekään mitään oikein puhunut. Tämä nykyinen on yksityiseltä, ja muutos on valtava. Hän osaa kommentoida ja viedä ajatuksiani eteenpäin jotta osaan hahmottaa ja tarkastella niitä. Sen avulla sitten oivallan itse asioita. Käsittääkseni tällä metodilla myös tulee pysyviä "lopputuloksia", sillä ajattelutapani muuttuu. Eli, pointtina suosittelen vaihtamaan terapeuttia jos tuntuu ettei toimi.

Kelalla ei ole terapeutteja, ovat siis yksityiseltä hekin.

Tuo kuulostaa sellaiselta terapeutilta joka ajattelee ettei hänen tarvitse tehdä mitään, tietää mitään, ymmärtää mitään, selvittää mitään, eikä hänellä tarvitse olla minkäänlaista käsitystä yhtikäs mistään, eikä hänen tarvitse ollenkaan tuntea potilasta tai tämän vaivoja. Ainoa mitä hänen tarvitsee tehdä on laittaa potilas tekemään kaikki. Mitä hyvänsä potilas sanookin niin terapeutin tulee vain vääntää niitä potilaan sanoja sillä lailla että potilas joutuu sitten ajattelemaan asiaa uudestaan ja sanomaan jotain muuta. Näin se terapia etenee, potilas puhuu, terapeutti vääntää potilaan puheita niin että potilas joutuu puhumaan lisää. Potilas tekee työn, terapeutti tuolla lailla "ohjaa" työtä. Jee!

Eli täysin turha terapeutti. Omasta mielestään terapeutti on aivan ratkaisevan tärkeä, suorastaan korvaamaton, vain hän pystyy auttamaan potilasta. Jos potilas ei parane niin vika on potilaassa, hän on hoitovastainen, hän ei tee töitä paranemisensa eteen. Miksi potilas edes tulee terapiaan jos hän ei aio panostaa siihen ollenkaan, ei ole valmis näkemään yhtään vaivaa? Turha potilaan on valittaa jos hän ei edes yritä!

Samanlainen kuin nykyiset esimiehet. Heidän mielestään työntekijöiden tulee olla itseohjautuvia. Esimiesten työ on seisoksia kimpassa ja valvoa että työntekijät ovat itseohjautuvia. Jos työntekijät eivät ole itseohjautuvia, niin esimiesten tulee alkaa supista, juoruilla ja valittaa keskenään että onpas huonoja työntekijöitä.

Samanlainen kuin nykyiset opettajat. Heidän mielestään oppilaiden tulee olla itseohjautuvia. Jos oppilas ei ole itseohjautuva niin hänet tulee lähettää lääkärille, koska jokin neurologinen häiriö oppilaalla silloin varmasti on.

Kunpa voisi sanoa että nuo terapeutit, esimiehet ja opettajat ovat vain harmittomia viisastelijoita. Ihmisiä joilla ei kertakaikkiaan muutakaan tekemistä ole elämässä kuin viisastelu. Mutta ei, valitettavasti nuo ihmiset ovat erittäin haitallisia. Aitoja narsisteja. He oikeasti uskovat tekevänsä oikein, uskovat olevansa hyödyllisiä ja mikään mahti maailmassa ei voi saada heitä muuttamaan käsitystään tai tapojaan.

How to Find a Therapist | Jordan B Peterson

Kävin itse ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa 3 vuotta, terapeuttini oli todella hyvä. Tästä on 4 vuotta kun lopetin ja vieläkin teen toisinaan harjoituksia mitä häneltä opin.

Pitää tietää ja ottaa selvää minkänlaista terapiaa hakee. Kannattaa oikeasti miettiä haluaako mennä eteenpäin elämässä ja oikesti oppia ratkaisukeskeisiä käytäntöjä omiin ajatuksiin ja käytökseen.

Vai haluaako vain lähinnä puhua tunteistaan ilman käytännön neuvoja.

Itsellä elämä ollut todella sekava lapsuus js nuoruus, mm huostaanotettu jne...

Silti halusin nimenomaan ratkaisukeskeisen terapeutin ja oikeasti käytännön neuvoja. Olisi ollut todella turhauttavaa vaan märehtiä ja aurkutella omaa elämääni, ketä se hyödyttää? Ei ainakaan itseäni.

Tsemppiä kaikille HYVÄN terapeutin ja terapiamuodon etsintään!

Joo, muistan kun joskus vuosia sitten kävin vuoden verran "terapiassa" psykologilla paikallisessa mielenterveystoimistossa. Tämä nainen ei oikeastaan koskaan sanonut mitään, tuijotti vain minua pöytäni takaa. Kun kerroin halustani mennä junan alle hän vain sanoi, että älä mene. Onneksi käyn nykyään yksityisellä.

Todella "auttavaa ja laadukasta" terapiaa!

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan kertoa että joillekin sopii myös se psykodynaaminen/psykoanalyyttinen viitekehys jossa terapeutti on varsin passiivinen. Mun piti saada käsitellä traumaattiset lapsuuden hylkäämiskokemukset ja niistä kumpuava kova ahdistus, ja siellä sain sen turvallisesti tehtyä. Mulle se juttu oli tunteiden kohtaaminen ja läpi eläminen turvallisen ammattilaisen seurassa. Tottakai hän välitti empatiaa ja ymmärrystä vaikka ei tarjonnutkaan mitään vinkkivitosia ahdistuksen lievittämiseen kotikonstein. Joillekin taas nimenomaan sopii sellainen ratkaisukeskeinen, tavallaan pinnallisempi ote, jossa ei ole tarkoituskaan vuosia sukellella lapsuudenkokemusten suossa. Minä tarvitsin ne vuodet ja olen tosi kiitollinen terapiastani, koska en mitenkään olisi oireeton ja perheellinen aikuinen nyt ilman sitä.

Varmasti dynaamiset / analyyttiset sopivat joillekkin. Mutta yleisesti tiedetään, että terapian riskejä ei tunneta. Monesti vakavimmat ja oikeasti aika huolestuttavat kokemukset vaikuttavat tulevan psykodynaamisten teorioiden puolelta. Eri suuntauksissa on varmasti erilaisia riskejä.

Eli varmasti kaikkien suuntauksien ja terapeuttien luona käy myös onnistuneita tarinoita.

Mutta teoriapohjaa ja tieteelliset väittämät pitää aina testata todeksi. Mikäli toteen testaaminen puuttuu, ei väittämällä tai artikkeöilla ole tieteellistä arvoa. Terapioiden taustalla olevia teorioita tehtallaan kuitenkin usein näkökulmasta, joissa vaikuttaisi olevan henki joilla terapiassa heränneet ajatukset, esimerkiksi terapeutin kokeminen rahanahneeksi (sen jälkeen kun terapeutti tuottaa tunnereaktioita ja provosoi ristiriitaisia perspektiivejä siedätyshoidon nimissä (josta ei ole sovittu hoidettavan kanssa, vaan teorian mukaan suurempi vaikutus on siinä kun potilas keksii itse mistä on kysymys). Lisäksi terapeutti lypsää transferenssimateriaalia ja yrittää saada ongelman syntymään terapiassasuhteessa paljastaakseen ja uudelleenmuotoillakseen miksi potilas kokee terapeutin niinkuin kokee (syy aina varhaisessa vuorovaikutuksessa, eli lapsuudessa) - terapeutin kokeminen rahanahneeksi on myös esim. Therapiasäätiön julkaisuiden mukaan todiste varhaisesta vuorovaikutusongelmasta, jossa potilaalla on kyvyttömyys rakentaa luottamuksellisia suhteita. Näin ollen artikkelit ja terapeutin koulutus antaa myös eväät ymmärtää potilaan viaksi aina ne esilletulleet haasteet.

Ahdistukseen voi saada apua mm.

- Omien kognitiivisten vääristymien tunnistamisesta ja kyseenalaistamisesta (https://psychcentral.com/lib/15-common-cognitive-distortions/ )

- TRE -harjoituksista (David Bercelin kirjan voi löytää isoista kirjastoista)

- HOT-terapiasta ja mindfulness -harjoituksista (esim. täälläkin jo mainittu itsensä etäännyttäminen ajatuksista, tarkkaileva asenne, asioiden tekeminen tunteista välittämättä; ks. esim. Arto Pietikäisen kirjat ja sivut). Hyväksyvä asenne jo itsessään vie ahdistukselta terää pois, vaikkei sitä poistakaan. Sen sijaan vastaantaisteleminen tekee ongelmasta suuremman.

- Omien katastrofiajatusten vetämisestä oikein huolella farssiksi (esim. jos on kahvikuppineuroosi, vetää sen aiheuttamat uhkakuvat huolella niin tappiin, että alkaa jo itseäkin naurattaa)

- Sen selvittämisestä itselle, mikä on 1) pahinta, mitä tilanteessa voi tapahtua, 2) mikä on parasta, mitä voi tapahtua ja 3) mikä on todennäköisintä, mitä voi tapahtua – jos pahin sitten tapahtuukin, miten siitä voi selvitä? Suunnitelman olemassaolo voi auttaa.

- Jos ystäväsi kertoisi sinulle samasta ongelmasta, kuinka suhtautuisit ja mitä hänelle sanoisit? Suhtaudu samoin itseen (armollisuus ja ymmärrys).

- Itselle sopivasta voimalauseesta tai aforismismista, tai pidemmästäkin tekstistä, jota kantaa mukanaan ja lukee ahdistuksen alkaessa.

- Sen tiedostamisesta, että ahdistuskohtaus menee ohi, vaikka se olisi kuinka tuskallista ja nöyryyttävää. (Jos siis ahdistus tulee kohtauksittain, eikä ole jatkuvaa.)

- Rentoutusharjoituksista ja meditaatiosta.

- Huolihetken viettämisestä: varaa joka päivä 15-20min aikaa huolehtimiseen. Tuon ajan sisällä huolehdi ja pelkää läpi ahdistavat ajatukset, kirjoita ne ylös. Kun olet kirjoittanut ne muistiin, ne ovat tallessa, eikä niitä tarvitse palauttaa jatkuvasti mieleen märehdittäväksi. Huolihetken loputtua kerro mielellesi, että asiaan palataan taas huomenna klo x, sen ulkopuolella huolia ei käsitellä.

Kaikki edellämainitut keinot eivät tietenkään sovi kaikille, mutta tuossa on muutamia kikkoja itseapuun.

Nosto. Mielenkiintoinen ketju.