Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalityöntekijänä haluan ottaa kantaa tähän köyhyyskeskusteluun
Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.
Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole.
Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.
Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua.
Kommentit (702)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.
Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.
Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.
Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat.
On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja.
Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.
No miksi esimerkiksi Touko Tarkki ja Sirpa Laamanen kiduttivat Vilja Eerika Tarkkia _salassa_? Vaikka Vilja Eerika Tarkki olisi saanut joka päivä kotiinsa turvallisesta kodista kertovan kirjasen, niin mitä se olisi mitään auttanut? Ja edelleen: lopettaako esimerkiksi raskaana oleva alkoholistiäiti juomisensa, kun hänelle annetaan luettavaksi kirjanen turvallisesta kodista? Jne.
Vaan eivät saaneet kirjasta, eivät saaneet naapuritkaan. Ei tullut meillekään, olisipa tullut. Meidän perheeseen se olisi vaikuttanut. Et nyt tajua. Yleinen avoimuus ongelmista ja nimenomaan niiden syntypohjista vaikuttaa ellei ongelman tuottajaan, niin läheisiin, naapureihin jne., jotka asiasta tietoisena varmemmin voivat puuttua epäkohtiin. Mitä keinoja itse näet, miten ongelmalle voisi tehdä?
Erikan naapurit ilmoitti lastensuojeluun monta kertaa, samoin opettajat ja rehtori ja äiti.
Mutta sosiaalijohtaja-isoäidin sana painoi enemmän ja sossu tyri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sosiaalivirkailija kun olet niin katsoppas tänne meihin romaanivähemmistöön päin, eikö se ole huono karma mikä meitä piinaa, kukaan ei meitä töihin ota ja harvalla meistä on hevosbisnestä jonka kautta olis kertynyt omaisuutta.
Työkyvyttömyyseläkkeelä olemme suurinosa ja vielä lisäksi kanta-asiakkaitanne.
Kukaan ei meihin luota, mutta ei se yleisesti ottaen ole valkolaisten vika, onhan meissäkin syytä, mutta kun on meissä kunnonkin yksilöitä, Se on se huono karma joka seuraa meitä kaikkialle, eikä loppua näy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.
Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.
Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.
Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat.
On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja.
Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.
Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy.
Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja.
Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää.
Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole.
Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap sosiaalityöntekijä avauksestasi, se vahvisti näkemystäni. On oikeasti olemassa laiskoja, itsekkäitä ihmisiä, jotka ruunebergeinä kerjäävät itselleen ne rahat, jotka meni viime kuussa johonkin tarpeettomaan. Kyllä on sossu höveli, jos säälipuheperustein jakelee rahoja. Lakkaa kiinnostamasta työnteko, taidan kävellä itsekin sinne sossuun runoilemaan.
Siis ne menot näkyvät ihan tiliotteilta. Sossusta saa harkinnanvaraista tukea. Toimeentulotuki tulee kelalta, ja ne tekevät laskelmat papereiden perusteella, ei puheiden. Itse hain harkinnanvaraista kun pesukone hajosi. En saanut koska taloyhtiöllä on pyykkitupa. Niinpä nyt pesen pyykit pyykkituvalla kahdensadan metrin päässä ja kuskaan pyykkejä ja kahta erityislasta edes takaisin. Yksin heitä ei voi jättää edes siksi aikaa. En koe olevani laiska. Tein töissä ollessani paljon vähemmän työtä kuin nyt. Mitähän tarpeetonta olen ostanut viime aikoina. No ostin kaksi lasten kirjaa suomaisen alesta, kun lapset tykkäävät kuunnella.
Taloyhtiöissä on pyykkituvat, koska monet käyttävät niitä ihan mielellään ja vapaaehtoisesti ja kokevat sen taloudellisesti järkevämpänä kuin kalliin oman koneen hankinta ja ylläpito, kun koko perheen pyykit saa kuitenkin pestyä näppärästi kerralla isolla koneella ja kuivumaan kunnon kuivaushuoneeseen eikä niitä tarvitse ympäri asuntoa levitellä.
Vastauksesi kyllä korostaa edellisen kommentoijan toteamusta laiskuudesta, ahneudesta ja itsekkyydestä sekä tukien passivoivasta vaikutuksesta, kun saat tuon 200 metriä pyykkituvalle kuulostamaan todelliselta kärsimykseltä.
Kun asumisen, ruuan ja muut elämiseen liittyvät asiat tottuu saamaan ilmaiseksi pyytämällä, vaatimalla ja olosuhteistaan valittamalla tuosta usealle normaalista pyykkituvan käytöstäkin tulee näemmä rasittava "joudun kuskaamaan pyykit 200 metrin päähän pyykkituvalle, mikä tekee elämästäni hirvittävän vaivalloista ja itse katsonkin olevani enemmän kuin oikeutettu itselleni ilmaiseen (lue verovaroin kustannettuun) pesukoneeseen kotiin kannettuna, sillä onhan minulla kaksi erikoislastakin ja elämäni on jo muutoinkin niin kamalan työlästä ja vaikeaa, kyllä vaan työssä käyvät pääsevät niin paljon helpommalla."
Kokemuksen syvällä rintaäänellä kommentoit... Joo arvasin, sen kun vaan lätiset tietämättä mitään. Lähde itse pyykit viemään kahden valvottavan lapsen kanssa, joista toinen karkailee, ja toinen ei kävele ilman tukea. Sitten pukkaat jotenkin ne pyykit vanhoilla vaunuilla pyykkituvalle. Ja yrität pitää toisen pystyssä ja toisen mukana koko matkat, ettet taas joudu juoksemaan perään (kunhan lasket toisen istumaan maahan). Ja talvella sitä ennen joudut toisen pukemaan ja toista muistuttamaan pukemisesta. Pyykinpesun ajan leikit pihalla, jossa edelleen yrität toisen pitää piha-alueella. Niin termi on muuten erityislapsi, ei mikään erikoislapsi. Molemmilla on toki oikeat diagnoosit olemassa. En ole keksinyt itse mitään erityisyyksiä.
Tiedätkö miten kalliksi yhteiskunnalle tulisi kun laittaisin lapseni laitokseen. Puhutaan ihan eri summista, kuin pyykkikoneen hinnasta. Toinen menisi tod.näk perhekotiin ja toinen laitosmaisempaan. Arvaa kuka kustantaisi. No valtio verorahoista. Minun tilanteessa on huono olla passivoitunut. Lapsia pitää kuskata kuntoutuksissa ym. Joka viikko. Sitten pitää huolehtia heidän asioiden hoito lääkärien, terapeuttien, kelan, koulujen ym. kanssa. Passiivinen tuskin kykenisi siihen. Ole onnellinen jos sinulla on terveet lapset, puoliso ja sukulaiset elossa ja siinä kunnossa, että voivat auttaa. Kaikilla ei ole.Pakko kommentoida, että aloittajan mainitsema "säälipuhe" on kyllä erittäin osuva termi tähänkin purkaukseen.
Kerrotko miten minun pitäisi kertoa normielämästä, että se sinulle kelpaisi. En ala valehtelemaan ja kaunistelemaan elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Avaan käsitettä vähän keskustelun ulkopuolelta.
Ylisukupolvisuus: suht hyvin toimeentulevassa perheessä lapsen lapsilisät on laitettu säästötilille pesämunaksi. Lapselle on haluttu opettaa, että pienehköstä säännöllisesti säästetystä summasta kertyy sievoinen kokonaisuus, kun säästäminen jatkuu pitkään.Pienituloisessa perheessä lapsilisä on käytetty lapsen kuluihin.
Ensin mainitun perheen lapsi on aikuisena sitä mieltä kuin sinä.
Ylisukupolvisuus ei tarkoita hölmöilyn omaksumista, vaan sitä, että lapsuudenkodin toimeentuloaste vaikuttaa hyvin suoraan siihen, millaisissa oloissa vaikkapa opiskelija itsenäisen elämänsä aloittaa. Joutuuko esim ottamaan täydet opintolainat ja valmistuu veloissa. Kaikella tällä on hyvin pitkät seuraukset.
Älä viitsi.
Tuo on taas vain sitä samaa saamattomuutta ja tekosyiden etsintää.
Minulta äiti varasti jopa orvoneläkkeet, mutta en silti ole jäänyt kotiin makaamaan.
Ei ole moni muukaan jäänyt.
Mun duunarivanhempani eivät todellakaan varastaneet yhtään mitään. Mutta todella pienillä tuloilla tultiin toimeen. Nykymittareiden mukaan huikeasti köyhyysrajan alapuolella.
Älä kaada tähän keskusteluun omaa katkeruuttasi ja traumojasi. Mä olen hyvin onnellinen elämääni tällä hetkellä, vaikka valmistuin juuri niiden maksimiopintolainojen kanssa jne. Tiedän, että mulla menee monella mittarilla hyvin, tuo onnellisuus on se tärkein.
Mutta ylisukupolvisuuden käsite on hyvin kuvaava. Jos aloitetaan ei nollasta vaan miinukselta, joutuu tekemään normaaliin päästäkseen moninkertaisesti töitä. Se prosessi on jotain, mitä useimmat eivät voi jaksaa. Olen ollut onnekas, koska olen jaksanut ja terveys on kestänyt.
Useimpien itsetunto ei käsittele pää pystyssä ja hymyssä suin vaikkapa ajatusta olla taatusti ainoa opiskelija elitistiseksi mielletyssä pääaineessaan, joka dyykkailee ruokansa tukien loputtua tenttikaudella kun töihin ei ehdi. Otin sen haasteena.
Lapsuusajan köyhyys ei tee kaikista katkeria, ja saa ajattelemaan, että muidenkin pitäisi kärsiä.
Sillä ei saa jälkikäteen mitään oikeutusta omalle tilanteelleen.Ja?
Mitä ihmettä märiset? Mikset mennyt töihin niin ei olisi tullut opintolainoja?
Minä tein töitä sekä lukion että yliopiston.
Märisen? Hardly. Juurihan olen sanonut olevani onnellinen ja olleeni monella tapaa onnekas. :)
Enkä myöskään sanonut, ettenkö olisi mennyt töihin. 90-luvulla oli tuollaisen työnsaannin puolesta hyvä tilanne, mutta lukioon ei pystynyt yhdistämään niin paljon työntekoa, että asumisen olisi saanut maksettua ilman lainoja. Myöskään oman alani tenttikausiin yliopistossa työnteon yhdistyminen ei onnistunut ajallisesti. Sellaiseen perusopiskeluun kyllä.
Pahoittelen kun sanon, mutta meistä kahdesta (viestit tässä lainausjonossa) sä taidat olla ainoa, joka valittaa.
Mulla ei ole mitään valittamista. Siltikään en katso, että kaikkien pitäisi kestää se minkä mä olen kestänyt tai selvitä siitä. Pitäisin vain oikeudenmukaisena, jos joku nuori pääsee helpommalla.
Vaikuttaisi, että aihe vihastuttaa sua kovasti.Mitä sinä olet kestänyt? Mitään et ole tehnyt ja kaikelle löytyy aina selitys. Naurettavaa.
Luetko näitä ollenkaan vaan puratko vain pahaa oloasi?
"Mitään et ole tehnyt?"
No, esimerkiksi tosiaan tullut toimeen sen köyhän lapsuuden perään omillani lukion ja opiskelujen ajan. Aina hanttihommissa ja dyykkaamassa. Abivuoden joulun siivosin sairaalassa, oli muuten ihan paras joululahja se keikka. Vaikkakin parinsadan kilsan päässä kotoa.
Ja olen muutamia kuukausia elämästäni saanut sitä toimeentulotukeakin. Ehkä yhteensä neljä kuukautta. Sen hakeminen oli niin vaikeaksi tehty opiskelijalle, että "helpommin" rahan sai töillä. Ihan valtava paperisota, mutta silloin välttämätöntä. Jos joku tällä hetkellä on samassa tilanteessa, soisin sen menevän helpommin.
"Kaikkeen löytyy selitys?" Mitähän sillä tarkoitat..? Mulla on noista lähtökohdista huolimatta hirveän vähän sellaista, joka vaatisi selittämistä. Selittelyyn ei ainakaan omassa elämässäni ole kauheasti aiheita. Mitä näkemyksiin tulee, voin perustella niitä pyydettäessä.
En muuten ole koskaan ollut työttömänä. En päivääkään. Aika harva nelikymppinen voi sanoa niin. Eikä kyse ole ollut siitä, miten ahkera tai sinnikäs olen, niitäkin tyyppejä on paljon. Kyllä mulla on ollut tuuriakin.
Henkilösuhteita en ole voinut käyttää, nuorena satuin vaan olemaan oikeassa paikassa. Sitten alkoi toimia työkokemus ja koulutus. Alallani on töitä edelleen varsin hyvin, koulutusalaa pidetään vaan hakemisen ja opintojen puolesta kovana. Ura on ainakin itselleni mieluinen, eipä ole ollut suvun paineita niskassa.
Mikähän susta on naurettavaa?
(Kauhean usein sitä sanaa muuten käyttävät ihmiset, joilla on naama norsunveellä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap sosiaalityöntekijä avauksestasi, se vahvisti näkemystäni. On oikeasti olemassa laiskoja, itsekkäitä ihmisiä, jotka ruunebergeinä kerjäävät itselleen ne rahat, jotka meni viime kuussa johonkin tarpeettomaan. Kyllä on sossu höveli, jos säälipuheperustein jakelee rahoja. Lakkaa kiinnostamasta työnteko, taidan kävellä itsekin sinne sossuun runoilemaan.
Siis ne menot näkyvät ihan tiliotteilta. Sossusta saa harkinnanvaraista tukea. Toimeentulotuki tulee kelalta, ja ne tekevät laskelmat papereiden perusteella, ei puheiden. Itse hain harkinnanvaraista kun pesukone hajosi. En saanut koska taloyhtiöllä on pyykkitupa. Niinpä nyt pesen pyykit pyykkituvalla kahdensadan metrin päässä ja kuskaan pyykkejä ja kahta erityislasta edes takaisin. Yksin heitä ei voi jättää edes siksi aikaa. En koe olevani laiska. Tein töissä ollessani paljon vähemmän työtä kuin nyt. Mitähän tarpeetonta olen ostanut viime aikoina. No ostin kaksi lasten kirjaa suomaisen alesta, kun lapset tykkäävät kuunnella.
Taloyhtiöissä on pyykkituvat, koska monet käyttävät niitä ihan mielellään ja vapaaehtoisesti ja kokevat sen taloudellisesti järkevämpänä kuin kalliin oman koneen hankinta ja ylläpito, kun koko perheen pyykit saa kuitenkin pestyä näppärästi kerralla isolla koneella ja kuivumaan kunnon kuivaushuoneeseen eikä niitä tarvitse ympäri asuntoa levitellä.
Vastauksesi kyllä korostaa edellisen kommentoijan toteamusta laiskuudesta, ahneudesta ja itsekkyydestä sekä tukien passivoivasta vaikutuksesta, kun saat tuon 200 metriä pyykkituvalle kuulostamaan todelliselta kärsimykseltä.
Kun asumisen, ruuan ja muut elämiseen liittyvät asiat tottuu saamaan ilmaiseksi pyytämällä, vaatimalla ja olosuhteistaan valittamalla tuosta usealle normaalista pyykkituvan käytöstäkin tulee näemmä rasittava "joudun kuskaamaan pyykit 200 metrin päähän pyykkituvalle, mikä tekee elämästäni hirvittävän vaivalloista ja itse katsonkin olevani enemmän kuin oikeutettu itselleni ilmaiseen (lue verovaroin kustannettuun) pesukoneeseen kotiin kannettuna, sillä onhan minulla kaksi erikoislastakin ja elämäni on jo muutoinkin niin kamalan työlästä ja vaikeaa, kyllä vaan työssä käyvät pääsevät niin paljon helpommalla."
Kokemuksen syvällä rintaäänellä kommentoit... Joo arvasin, sen kun vaan lätiset tietämättä mitään. Lähde itse pyykit viemään kahden valvottavan lapsen kanssa, joista toinen karkailee, ja toinen ei kävele ilman tukea. Sitten pukkaat jotenkin ne pyykit vanhoilla vaunuilla pyykkituvalle. Ja yrität pitää toisen pystyssä ja toisen mukana koko matkat, ettet taas joudu juoksemaan perään (kunhan lasket toisen istumaan maahan). Ja talvella sitä ennen joudut toisen pukemaan ja toista muistuttamaan pukemisesta. Pyykinpesun ajan leikit pihalla, jossa edelleen yrität toisen pitää piha-alueella. Niin termi on muuten erityislapsi, ei mikään erikoislapsi. Molemmilla on toki oikeat diagnoosit olemassa. En ole keksinyt itse mitään erityisyyksiä.
Tiedätkö miten kalliksi yhteiskunnalle tulisi kun laittaisin lapseni laitokseen. Puhutaan ihan eri summista, kuin pyykkikoneen hinnasta. Toinen menisi tod.näk perhekotiin ja toinen laitosmaisempaan. Arvaa kuka kustantaisi. No valtio verorahoista. Minun tilanteessa on huono olla passivoitunut. Lapsia pitää kuskata kuntoutuksissa ym. Joka viikko. Sitten pitää huolehtia heidän asioiden hoito lääkärien, terapeuttien, kelan, koulujen ym. kanssa. Passiivinen tuskin kykenisi siihen. Ole onnellinen jos sinulla on terveet lapset, puoliso ja sukulaiset elossa ja siinä kunnossa, että voivat auttaa. Kaikilla ei ole.Pakko kommentoida, että aloittajan mainitsema "säälipuhe" on kyllä erittäin osuva termi tähänkin purkaukseen.
Ihan 200 metriä ja kaksi omaa lasta.
Tuplarattaisiin ne lapset (saa ilmaiseksi noita rattaita, minäkin sain ja panin eteenpäin) ja ne pyykit sitten sinne tavaratilaan, kasseihin, reppuun jne.
Molemmat lapset ovat koululaisia eivätkä mahdu rattaisiin. Tekstissä kerroin asioivani koulunkin kanssa...
Vierailija kirjoitti:
No Mila tässä vaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten? Tiesin kaiken tuon, olen myös kokenut kaiken tuon. Silti olen sitä mieltä, että lähes kaikki tuet voidaan lopettaa.
Perustele.
Mitä pitää perustella?
Kelpaako perusteluksi, jokin näistä ehkä..
a.) Mulla ei pitäis olla mitään velvollisuutta elättää tuntemattomia.
b.) Tarviin ne rahat ite.
c.) Epäreilua.
Jos veroja ei kerätä niin palkkasi pienentyy. Et siis voita mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.
Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole.
Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti köyselvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.
Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua.
Rikas!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.
Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole.
Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.
Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua.
Eipä se ärhäkkä flunssaa kaada köyhän taloutta, jos nyt siis puhutaan köyhistä jotka saavat muiden tukien lisäksi toimeentulotukea, kun julkisen puolen terveydenkäyntimaksut ja julkiselta puolelta määrätyt reseptilääkkeet, nehän kuuluu ttt:n perusosaan, maksusitoumus apteekkiin ja tk-lasku sossuun, tai siis nykyisin kelalle.
Eri asia jos kyseessä henkilö joka ei kuulu ttt:n piiriin.
Vähän sinäkin köyhän elämästä tiedät... Ilman reseptiä olevia tuotteita ei korvata. Kunnilla ja lääkäreillä on keskinäinen sopimus jättää köyhät reseptittä jotta lääkkeitä ei tarvitsisi korvata. Lisäksi fysiotrapiaan ei köyhä saa lähetettä koska lääkäreitä on kielletty etteivät kunnat joudu niitä maksamaan. Sama lääkäriaikojen ja hoidon kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli tosissasi uskot, että on olemassa joku karma, joka ylisukupolvisesti jakaa epäonnea tietyille ihmisille?
Tiedän, että sosiaalitöntekijät koulutetaan tietyn ihmiskuvan näkijöiksi, mutta että oikeasti laiskuus ja tuhlaaminen ovat epäonnea - ei ikinä!
Ei, en usko mihinkään karmaan. Mutta uskon ja tiedän, että juoksukilpailuissa voittaa lähes aina se, joka pääsee juoksemaan suoralla radalla, ei se, jonka tiellä on puunrunkoja, rotkoja, kivikkoja ja lampia. Toiset meistä lähtevät maailmalle takataskussaan säästötili jolle on kerätty lapsilisärahat ja tieto siitä, että iskä tai äiti auttaa aina, tuli mitä tahansa - eikä sen avun tarvitse olla vain taloudellista. Mulla on asiakkaina esimerkiksi sellaisia nuoria, jotka on potkittu kotoa just ja just täysi-ikäisinä asunnottomiksi kavereiden nurkkiin tai jotka käräjöivät nuorina aikuisina vanhempiaan vastaan, kun on otettu nuoren nimissä pikavippejä. Mulle on ihan turha tulla sanomaan, etteikö ylisukupolvista epäonnea olisi olemassa ja etteikö kaikista karuimmista loukoista ulos kiipeäminen vaatisi aivan perkeleesti. Se on mahdollista, tietenkin, mutta usein siihen tarvitaan ammattilaisten tukea ja ymmärtävää suhtautumista myös kanssaihmisiltä. Nolaamalla, arvostelemalla ja tyhmäksi haukkumalla et saavuta mitään.
Höpöhöpöhöpö.
Minulta kuoli isä kun olin 14.
Ihan itse pungersin elämässä eteenpäin. Lukion kävin kokopäivätyön ohella, samoin yliopiaton.
Nyt asun arvoalueella akateemisena ja elämä on mallillaan.
Mitään ihme "ammattilaisia" tähän ei tarvita. Ahkeruutta ja älykkyyttä ja tervettä järkeä.
Ikävä juttu. Mutta http://www.kela.fi/lapsenelake
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.
Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole.
Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.
Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua.
Eipä se ärhäkkä flunssaa kaada köyhän taloutta, jos nyt siis puhutaan köyhistä jotka saavat muiden tukien lisäksi toimeentulotukea, kun julkisen puolen terveydenkäyntimaksut ja julkiselta puolelta määrätyt reseptilääkkeet, nehän kuuluu ttt:n perusosaan, maksusitoumus apteekkiin ja tk-lasku sossuun, tai siis nykyisin kelalle.
Eri asia jos kyseessä henkilö joka ei kuulu ttt:n piiriin.Vähän sinäkin köyhän elämästä tiedät... Ilman reseptiä olevia tuotteita ei korvata. Kunnilla ja lääkäreillä on keskinäinen sopimus jättää köyhät reseptittä jotta lääkkeitä ei tarvitsisi korvata. Lisäksi fysiotrapiaan ei köyhä saa lähetettä koska lääkäreitä on kielletty etteivät kunnat joudu niitä maksamaan. Sama lääkäriaikojen ja hoidon kanssa.
Ai nyt keksitään tämmöinen salaliittoteoria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli tosissasi uskot, että on olemassa joku karma, joka ylisukupolvisesti jakaa epäonnea tietyille ihmisille?
Tiedän, että sosiaalitöntekijät koulutetaan tietyn ihmiskuvan näkijöiksi, mutta että oikeasti laiskuus ja tuhlaaminen ovat epäonnea - ei ikinä!
Ei, en usko mihinkään karmaan. Mutta uskon ja tiedän, että juoksukilpailuissa voittaa lähes aina se, joka pääsee juoksemaan suoralla radalla, ei se, jonka tiellä on puunrunkoja, rotkoja, kivikkoja ja lampia. Toiset meistä lähtevät maailmalle takataskussaan säästötili jolle on kerätty lapsilisärahat ja tieto siitä, että iskä tai äiti auttaa aina, tuli mitä tahansa - eikä sen avun tarvitse olla vain taloudellista. Mulla on asiakkaina esimerkiksi sellaisia nuoria, jotka on potkittu kotoa just ja just täysi-ikäisinä asunnottomiksi kavereiden nurkkiin tai jotka käräjöivät nuorina aikuisina vanhempiaan vastaan, kun on otettu nuoren nimissä pikavippejä. Mulle on ihan turha tulla sanomaan, etteikö ylisukupolvista epäonnea olisi olemassa ja etteikö kaikista karuimmista loukoista ulos kiipeäminen vaatisi aivan perkeleesti. Se on mahdollista, tietenkin, mutta usein siihen tarvitaan ammattilaisten tukea ja ymmärtävää suhtautumista myös kanssaihmisiltä. Nolaamalla, arvostelemalla ja tyhmäksi haukkumalla et saavuta mitään.
Höpöhöpöhöpö.
Minulta kuoli isä kun olin 14.
Ihan itse pungersin elämässä eteenpäin. Lukion kävin kokopäivätyön ohella, samoin yliopiaton.
Nyt asun arvoalueella akateemisena ja elämä on mallillaan.
Mitään ihme "ammattilaisia" tähän ei tarvita. Ahkeruutta ja älykkyyttä ja tervettä järkeä.
Ikävä juttu. Mutta http://www.kela.fi/lapsenelake
Ja?
Minä en asunut kotona tai mikä ikinä se paikka olikaan nimeltään jossa äitini majaili. Ei hänellä ollut oikeutta orvoneläkkeeseeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Irti sossuriippuvuudesta kirjoitti:
Riippuvuudesta sossun ja yhteiskunnan tukiverkkoon ei katkea muuten kuin lottovoiton tai perinnön kautta, itselleni kävi niin että sain pienen perinnön 12kE.
Sossu äkkäsi että nyt on sulla perintö, syöppäs se ensin ennenkuin on sulla asiaa taas meille, viisaana heppuna tein pysyväisluoneisen irtioton koko sossun palveluista, menin kiinteistövälittäjän luokse ja hankin pienen omakotitalon (mummonmökki ja perunamaa) aika kaukaa kaupungista.
Täällä on nyt hyvä ollut elellä, varsinkin kun ei tupakka eikä viina maistu, työttömyyskorvaus juoksee kyllä, ja välillä saa tehdä pikku hommia joista muutaman satkun saan.
Vuoden perunat kasvaa tuossa ikkunan alla, ja metsään on lyhyt matka mennä hakemaan marjat ja sienet.
Tämmöisen liikkeen kun osais jokainen tehä ennenkuin joutuu sossun kynsiin, tosin ei näitä halpoja mummon mökkejä riitä kuin muutamille tuhansille edes koko suomen mittakaavassa.
olen ihan nautinnolla syrjäytynyt tänne sivuun, täällä pärjää taloudellisesti paremmin kuin kaupungissa.
Kävi tuuri, onnittelen! Itse ostin pienen mummonmökin töissä ollessa. Lainaahan siihen piti ottaa toki kun ei perintöä ollut. Sitten tuli työttömyys ja ajattelin että kyllä täällä jotenkin pärjätään. Pakko sanoa, että elämä oli kuitenkin ihan muuta toista silloin kun täältä kävi töissä, harrastuksissa, ihmisten parissa. Nyt ei ole varaa kun lainan lyhennykseen, sähköön (joka sentään on, toisin kuin juoksevat vedet tai muut ylellisyydet), autosta oli pakko luopua, joten en tiedä millä töihin menisin vaikka pääsisinkin.. Toimeentulotukea varmaan turha hakea ellei mökkiä saa myydyksi ja ei sitä ihan oikeasti tänä päivänä saa! Eli en pääse täältä enää mihinkään muualle asumaan saati töihin. Nautin rauhasta ja yksinolosta täällä aiemmin, mutta nyt kun kaikki sosiaaliset kontaktit ovat poissa, en enää olekaan niin varma :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli tosissasi uskot, että on olemassa joku karma, joka ylisukupolvisesti jakaa epäonnea tietyille ihmisille?
Tiedän, että sosiaalitöntekijät koulutetaan tietyn ihmiskuvan näkijöiksi, mutta että oikeasti laiskuus ja tuhlaaminen ovat epäonnea - ei ikinä!
Ei, en usko mihinkään karmaan. Mutta uskon ja tiedän, että juoksukilpailuissa voittaa lähes aina se, joka pääsee juoksemaan suoralla radalla, ei se, jonka tiellä on puunrunkoja, rotkoja, kivikkoja ja lampia. Toiset meistä lähtevät maailmalle takataskussaan säästötili jolle on kerätty lapsilisärahat ja tieto siitä, että iskä tai äiti auttaa aina, tuli mitä tahansa - eikä sen avun tarvitse olla vain taloudellista. Mulla on asiakkaina esimerkiksi sellaisia nuoria, jotka on potkittu kotoa just ja just täysi-ikäisinä asunnottomiksi kavereiden nurkkiin tai jotka käräjöivät nuorina aikuisina vanhempiaan vastaan, kun on otettu nuoren nimissä pikavippejä. Mulle on ihan turha tulla sanomaan, etteikö ylisukupolvista epäonnea olisi olemassa ja etteikö kaikista karuimmista loukoista ulos kiipeäminen vaatisi aivan perkeleesti. Se on mahdollista, tietenkin, mutta usein siihen tarvitaan ammattilaisten tukea ja ymmärtävää suhtautumista myös kanssaihmisiltä. Nolaamalla, arvostelemalla ja tyhmäksi haukkumalla et saavuta mitään.
Höpöhöpöhöpö.
Minulta kuoli isä kun olin 14.
Ihan itse pungersin elämässä eteenpäin. Lukion kävin kokopäivätyön ohella, samoin yliopiaton.
Nyt asun arvoalueella akateemisena ja elämä on mallillaan.
Mitään ihme "ammattilaisia" tähän ei tarvita. Ahkeruutta ja älykkyyttä ja tervettä järkeä.
Ikävä juttu. Mutta http://www.kela.fi/lapsenelake
Ja?
Minä en asunut kotona tai mikä ikinä se paikka olikaan nimeltään jossa äitini majaili. Ei hänellä ollut oikeutta orvoneläkkeeseeni.
Maksetaan lapselle. Ja jos isäsi ei ollutkaan elämässäsi niin, että olisit lapseneläkettä saanut, ei hänen kuolemansa varmaan ole myöskään relevantti asia, jonka voit mainita kertoaksesi että siitä huolimatta päsjäsit niin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.
Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.
Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.
Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat.
On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja.
Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.
Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy.
Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja.
Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää.
Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole.
Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.
Millaista sitten on "normaali elämä"?
Kun on niin paljon erilaisia perheitä ja tilanteita.
Varmaan tuollaisen oppaan mukaan mun perhe on elänyt ihan väärin, ja tehnyt älyttömästi virheitä, vaikka totuus on päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.
Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.
Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.
Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat.
On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja.
Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.
Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy.
Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja.
Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää.
Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole.
Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.
Millaista sitten on "normaali elämä"?
Kun on niin paljon erilaisia perheitä ja tilanteita.
Varmaan tuollaisen oppaan mukaan mun perhe on elänyt ihan väärin, ja tehnyt älyttömästi virheitä, vaikka totuus on päinvastoin.
Normaali elämä on sellaista elämää, jossa lasten tarpeista huolehditaan, lapsille annetaan rakkautta ja asetetaan rajat, lapsia kannustetaan, rohkaistaan, ohjataan, neuvotaan ja tuetaan. Lasten elämästä ollaan kiinnostuneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Aika hyvä tarina, mutta ei jatkoon. Elämä ei ole niin yksiselitteistä, kuten täällä annetaan ymmärtää. Siis että hyvä elämä tulee mallioppimisella (hyvistä menestyvistä vanhemmista) ja ahkeralla kouluopiskelulla. Ja puheet noista geeneistä lähentelevät jo kolmannen valtakunnan pseudotieteellisiä rotuoppeja. On rikkaita joiden ei tarvitse koskaan varsinaisesti "ponnistella". Ponnistelu on vain köyhien hyve ja laiha lohtu sille, ettei mikään lohkea helposti elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.
Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.
Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.
Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat.
On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja.
Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.
Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy.
Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja.
Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää.
Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole.
Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.
Samoilla linjoilla ollaan. Ymmärrän sinua paremmin, kun kerroit. Voimia elämään, hyvä täällä on olla, kun enemmän ymmärtää. Sinulla on voimavarat, näen.
Tuosta olen eri mieltä, että huono-onnisuus tai köyhyys periytyisi. Eivät ne suoranaisesti tai geneettisesti periydy, vaan ne asenteet, toimintavat ja elämäntyyli opetetaan. Jo esimerkeillä. Näillä nuorilla ja aikuisilla, jotka ovat täysin kotona "psyykattuja", on hämmentävää kohdata erilaisia esimerkkejä. Reagointeja on monia, joka sekin liittyy varmaan siihen, mitä uskaltaa sisäistää, piilottaa muistiin kun vapautuu hirmuvallan alta, tavoittellakseen vastaavaa elämää. Tai sitten reagointi voi olla aggressiivista, joka voi johtua siitä ettei yksinkertaisesti ole enää voimavaroja sisäistää tai käsitellä mitää uutta, erilaista, koska energia kuluu kodissa hengissä selviämiseen.
Olen elämässäni tavannut näitä vanhempia ja heidän lapsiaan. Kun he ovat samassa tilassa, kontaktia ei ole heidän välillään. Toinen alistaa ja toinen hyökkää. En puutu, en kritsisoi kumpaakaan puolta, joviaalisti sovittelen tilanteen. Kun näitä osapuolia tapaa yksinään, molempia yhdistää suru ja kaipaus toista osapuolta kohtaan. Kommunikoinnissa ei suoranaisesti ole ongelmia, mutta toisen ymmärtämisessä on. Yleensä niin, että vanhemmat pitävät lapsiaan "jatkeena", välittämättä lapsen henkisestä kasvusta ja mitä siihen liittyykin. Ei tunneta omaa lasta ja tärkeämmältä vaikuttaa olevan lapsen menestys, käyttäytymistavat joka käänteessä, vanhemman omakuva, miltä näyttää lapsen kautta. Tämä on surullista nähtävää. Itsekin olimme lapsia, meillä oli tunteet, vaistosimme, näimme ja käyttäydyimme sen mukaan. Lapsillakin on defenssit, jotka taatusti näkyy. Defensseille on syynsä.
Vaan eivät saaneet kirjasta, eivät saaneet naapuritkaan. Ei tullut meillekään, olisipa tullut. Meidän perheeseen se olisi vaikuttanut. Et nyt tajua. Yleinen avoimuus ongelmista ja nimenomaan niiden syntypohjista vaikuttaa ellei ongelman tuottajaan, niin läheisiin, naapureihin jne., jotka asiasta tietoisena varmemmin voivat puuttua epäkohtiin. Mitä keinoja itse näet, miten ongelmalle voisi tehdä?