Lue keskustelun säännöt.
Stressin kaventama elämä
18.10.2017 |
Onko kenellekään muulle käynyt näin ja etenkään onko kukaan selvinnyt ja miten?
Olen ollut ihan skarppi, aikaansaava ja urallani edennyt ja vapaa-ajastani nauttiva ihminen, mutta useiden vuosien sairastelut, työstressit ja muut vastoinkäymiset ovat pistäneet elämän raiteiltaan.
Yritän saada kiinni vanhasta, mutta voimat eivät riitä kuromaan umpeen kaikkea, mikä pitäisi saada tehtyä ennen kuin elämä rullaa raiteillaan. Huomaan kaventaneeni elämästäni lähes kaiken - en ehdi urheilla, tavata ystäviä, rentoutua, palautua, käydä kaupassa, huolehtia kaikista arjen asioista. Ja mitä kapeammaksi kaikki käy, sitä vähemmäksi ennestäänkin vähät voimat käyvät ja kaikki on täysin tehotonta rämpimistä päivästä toiseen. Huokaus.
Kommentit (8)
Olen lapseton, mutta minulla ei ole tällä hetkellä työn ulkopuolista aikaa =(
Siis se liian vähä menee kodin, ruokailun ja lemmikin hoitoon - millekään noista ei ole riittävästi aikaa tai voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaadit itseltäsi liikaa. Aina ei voi olla täydellistä. Välillä on riitettävä, että selviää edes jotenkin.
Voit tietysti miettiä onko mikään työ henkesi arvoinen.
Kannattaisiko välillä antaa vaativat työtehtävät jollekulle toiselle? Saisit itse vähän levähtää ja toisaalta joku toinen, joka on vuosia janonnut vaativampia työtehtäviä niitä saamatta saisi itselleen uutta boostia. Win-win-win -situation.
Ei ole työ henkeni riskeeraamisen arvoinen, mutta yrittäjänä se lopettaminen ei ole niin kädenkäänteessä käyvää, että aina on kuvitellut tilanteen helpottavan.
On sellainen olo, että kiertää juoksurataa ja on lupa lopettaa kun pääsee kierroksen alle tietyn ajan, mutta nyt on pakosti kiertänyt niin pitkään, että kierrosaika pitenee ja pitenee ja aina jää hilkulle ja sitten taas seuraa uusia erittäin hitaita kierroksia ennen kuin jaksaa edes uudelleen yrittää kirimistä.
Ap
Minä olin skarppi, sain paljon aikaan, toiminnallinen, liikunnallinen. En pitänyt töissä itsestäni meteliä, mutta havaitsin työyhteisön puolelta jonkinlaista kateutta tms. Sitten uuvuinkin, en yhtäkkiä jaksanut vapaa-ajalla kuin aivan pakollisen. Hain tyystin toisenlaisen työn ja kun ilmoitin erostani esimiehenikin niin ihmetteli; hän kun aina oli minusta pitänyt ja luuli minun nauttivan työstäni. Niin nautinkin, mutta nyt tykkään enemmän, vaikka ei koulutustani suoraan vastaavaa olekaan. Yritä hakeutua uusien ihmisten pariin. Virkistää sekin jo, jos ihmisillä on erilainen tausta ja työpaikka, jossa eri alojen moniosaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa siltä että olet, ap, aika hukassa sen kanssa mitä haluat tehdä ja mitä oikeasti teet. En tarkoita pahalla, mutta teet siis jotain muuta kuin mitä haluaisit.
Sanot että olet kaventanut pois lähes kaiken mitä haluaisit tehdä. Tämä vaikuttaa nurinkuriselta, kun eihän niitä asioita pidä kaventaa pois. Päinvastoin, jos haluat tavata ystäviä niin luuri käteen ja tapaamisia järjestämään, tee viikkoaikataulu haluamallesi liikkumiselle ja pidä siitä kiinni. Kauppareissut samoille tai eri kerroille, miten näet parhaaksi. Laita kaikki tällaiset kalenteriin ja seuraat sitä.
Elämme täällä vain kerran, kannattaa miettiä vakavasti mihin aikaansa käyttää.
Jesse-armahtaa-luonto-ei kirjoitti:
Vaikuttaa siltä että olet, ap, aika hukassa sen kanssa mitä haluat tehdä ja mitä oikeasti teet. En tarkoita pahalla, mutta teet siis jotain muuta kuin mitä haluaisit.
Sanot että olet kaventanut pois lähes kaiken mitä haluaisit tehdä. Tämä vaikuttaa nurinkuriselta, kun eihän niitä asioita pidä kaventaa pois. Päinvastoin, jos haluat tavata ystäviä niin luuri käteen ja tapaamisia järjestämään, tee viikkoaikataulu haluamallesi liikkumiselle ja pidä siitä kiinni. Kauppareissut samoille tai eri kerroille, miten näet parhaaksi. Laita kaikki tällaiset kalenteriin ja seuraat sitä.
Elämme täällä vain kerran, kannattaa miettiä vakavasti mihin aikaansa käyttää.
Ongelma on se, että elämän perusrakenteet ovat murtuneet ja samalla terveys ja jaksaminen. Olen kadottanut identiteettini niin monella tasolla, että on vaikea saada mistään kiinni. En tiedä, mitä työtä haluan tai voin tehdä, vaikka tähän asti olen aina pärjännyt oikein hyvin. Suren sitä, että ikä tuli täyteen lastensaannin suhteen ja jos en koskaan mene naimisiin, minulla ei tule loppuelämäni aikana olemaan yhtäkään lähisukulaista. En tiedä missä ja miten haluan asua. En tunne oikein olevan olemassakaan. Välillä tuntuu siltä vanhalta sanonnalta, jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan näe sitä niin tapahtuiko sitä edes. Tunnen itseni ja elämäni tällä hetkellä metsän yksinäiseksi puuksi - sillä ei ole merkitystä eikä suuntaa.
Tuntuu myös, että olen "pettänyt" kuolleet omaiset. Ei minun pitänyt kadottaa elämänhallintaani ja elämänhaluani. Ei ehkä suoranaisesti pettänyt, mutta eivät he uskoisi tai haluaisi uskoa, että elämäni on tällaista nyt.
Kurjaa sulla. Oletko kuitenkin lapseton? Silloinhan sulla on mahdollisuus muokata työn ulkopuolinen aika sellaiseksi, että liikut ja käyt kaupassa.