Te joilla on lapsia ja mies ja kuvailisitte perhe-elämäänne onnelliseksi, tulkaa ihmeessä avautumaan!

Vierailija kirjoitti:

Outo ketju. Mikä mahtaa olla koulutusjakauma.

No, aloitan: Minulla on ammattitutkinto. Ylempi korkeakoulututkinto valmistuu ensi vuonna. -44

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi taaperoikäinen lapsi, itse olemme jo päälle nelikymppisiä. Yhdessä on oltu 7 vuotta. Molemmilla oli nuorempanakin avioliitot, mutta ne olivat lapsettomia, joten perheenperustus on ensimmäisellä kierroksella. Minusta perhe-elämä on aivan ihanaa. Aamulla saan herätä en vaan yhden rakkaan kanssa vaan kahden. Lapsi on ollut helppo ja hyväuninen, joten öitä ei meillä valvota. Mies osallistuu lapsen ja perheenhoitoon ihan samalla intensiteetillä kuin minäkin vaikka päivät kotona olenkin. Opiskelen siis. Talous on kunnossa, joten mistään ei tarvitse tinkiä. Matkustelemme koko perheenä useamman kerran vuodessa. Tähän ikään mennessä on ihan riittävästi panostettu jo kapakoihin ja illanistujaisiin tai omiin harrastuksiin ja ystäviin, joten eivät ne niinkään houkuta. Kivempaa on olla illat kotosalla koko perheenä. Parisuhde mieheni kanssa kukoistaa, se on lapsen tulon jälkeen pelkästään syventynyt.

Hyi helv.

Vierailija kirjoitti:

Olemme 32- ja 38- vuotiaat vanhemmat ja olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Meillä on yksi 3- vuotias lapsi ja toinen tulossa. Olemme positiivisia, empaattisia ihmisiä jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Autamme toisiamme ja hoidamme lapsen ja kotityöt tasapuolisesti. Molemmilla on myös omaa aikaa ja vietämme aikaa myös kahdestaan. Tukiverkot ovat hyvät. Meillä oli tasainen elämäntilanne ja molemmilla hyväpalkkainen työ ennen lapsia. Lapsi on todella kiltti ja aurinkoinen ja nukkuu yöt hyvin. Rakastetaan toisiamme ja meidän perhettä

Yökggs.

Vierailija kirjoitti:

Outo ketju. Mikä mahtaa olla koulutusjakauma.

Miten niin outo? Ja mitä koulutus liittyy parisuhteiden kestoon tai onnellisuuteen? 

Meillä on miehen kanssa samat arvot ja käsitys lasten kasvatuksesta, rahan käytöstä ja siitä, mikä koetaan hyväksi elämäksi itselle ja perheelle. Nähdäkseni noiden asioiden takia tullaan niin hyvin juttuun. Ollaan myös jaettu lapsen/lasten hoito ja molemmilla on myös mahdollisuus tehdä yksin omia juttuja.

Vähän aikaa sitten puhuttiin siitä, että jostain syystä me ollaan tuttavapiirissä tyytyväisimpiä perhe-elämään, vaikka meillä kummallakaan ei ole ollut pakonomaista tarvetta perheen perustamiseen. Lähipiirissä on nyt useampi äskettäin eronnut pari, jotka menivät yhteen nimenomaan perustaakseen perheen.

Jos nyt koulutuksella on merkitystä, niin minä olen YTT ja miehellä on gradua vailla oleva yliopistotutkinto (on ollut alansa työssä koko ajan, joten ei ole ollut tarvetta tehdä tutkintoa loppuun).

T: Vastaaja 3

Sama kaava toistuu näissä: onnelliset parit jakavat lastenhoidon tasaisesti ja kummallakin on perheen lisäksi myös muuta elämää. 

Yhdessä vajaa kymmenen vuotta, lapsi reilun vuoden, yritetään toista. Ikää molemmilla pari vuotta vajaa 40. Ei olla erityisen helppoja ihmisiä, mutta luonteet hyvine ja huonoine puolineen sopii yhteen ja ollaan lyhytvihaisia. Hellyyttä on paljon. Omaa aikaa vähän, mutta sovitaan siinäkin suhteessa yhteen, molemmat perhekeskeisiä kotikissoja enemmän kuin vapaudenjanoisia seikkailijoita. Ja silloin kun ei olla koko perheen kanssa, vietetään yleensä mieluummin parisuhdeaikaa lapsenvahdin avulla kuin omaa aikaa erikseen.

Tasapuolinen osallistuminen lapsen hoitamiseen ja kotitöihin on meillä tärkeää. Meillä perinteiset "miesten työt" ostetaan ammattilaiselta rahalla ja "naisten työt" tehdään yhdessä. Jahka talous korjaantuu tilataan varmaan siivoojakin. Sopii meille, mies ei ole mikään remppareiska enkä minä kodin hengetär.

Jollekin toiselle tämä olisi painajaissuhde. Meille taas sopii täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Sama kaava toistuu näissä: onnelliset parit jakavat lastenhoidon tasaisesti ja kummallakin on perheen lisäksi myös muuta elämää. 

Minusta useampi vastaaja on maininnut, että tukiverkot on kunnossa ja pääsevät viettämään aikaa myös kahdestaan, mutta oma aika jätetty kokonaan mainitsematta tai jopa erikseen mainittu ettei koeta tarvetta. Lastenhoidon jakamisesta osittain samaa mieltä, mutta sitäkään ei ole läheskään kaikissa vastauksissa mainittu.

Voi myös olla niin, että ne jotka kokevat oman ajan ja/tai tasapuolisen lastenhoidon erityisen tärkeäksi tuppaavat mainitsemaan nämä. Toisaalta ne parit, joilla nämä eivät toteudu koska he eivät pidä näitä tärkeinä ja ovat onnellisia ilmankin jättävät ne mainitsematta. Tästä syntyy illuusio, että nämä olisivat jotenkin kriittisen tärkeitä seikkoja parisuhteen onnistumisen kannalta, vaikka oikeasti oleellista on vain sellaisen puolison löytäminen joka haluaa elämältä samoja asioita.

Meillä on 1- ja 3-vuotiaat lapset, yhdessä oltu reilut 5 vuotta eli aika nopsaan on edetty. Eletään keskellä pikkulapsivaihetta ja arki on usein raskasta, mutta olen hyvin kiitollinen ja onnellinen omasta elämästäni juuri nyt, enkä vaihtaisi pois.  

Toisen arvostaminen ja halu ymmärtää toista, yhteiset elämänarvot ja huumori on niitä juttuja, joilla ollaan toistaiseksi pärjätty. Samaa venettä soudellaan eteenpäin, vaikka välillä menee huopaamisen puolelle. Molemmat tekee kotitöitä ja pyrkii auttamaan toista ja antamaan tilaa. Pyritään olemaan valittamatta pienistä asioista, joskus siinä epäonnistuu mutta sitten jutellaan ja pyydetään anteeksi. Pyrkimys ymmärtää toista on tärkeä juttu. Mies esim. joutuu olemaan joskus pidempään töissä, eikä tilannetta helpota yhtään se, jos minä rupean siitä kovasti valittamaan, perheen hyväksihän se siellä painaa. Vastapainoksi mies antaa sitten minulle omaa aikaa ja hoitaa lapset. Vastavuoroisuus on tärkeää. 

Välillä ottaa tämä arki tosi rankasti päähän, mutta sitten ajattelen että tää on yksi elämänvaihe vaan ja tästä on moni muukin selvinnyt. Täytyy yrittää ymmärtää, että se on tämä elämäntilanne ja väsymys, joka saa välillä ärsyyntymään, eikä väärä puoliso. Molemmat tekee parhaansa ja lapset on ihania, siitä saa voimaa. 

Nuorille naisille ja miehillekin sanoisin vinkkinä sen, että valitkaa puoliso, joka on AIKUINEN ja ymmärtää, että elämä muuttuu perheen perustamisen myötä ja omista tarpeista joutuu antamaan periksi ainakin joksikin aikaa. Vastapainoksi lasten kasvun seuraaminen ja vanhemmaksi kasvaminen on tosi antoisaa ja parhaimmillaan vahvistaa parisuhdetta. Pikkulapsiaikana vietetään paljon aikaa kotona ja siihen pitää olla valmis.

Valitse puoliso, joka pystyy olemaan vierelläsi myös silloin kun olet heikko, oli kyse sitten fyysisesti tai henkisestä heikkoudesta. Tarvitsin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen miehen apua ihan päästäkseni vessaan ja siinä se sitten eleettömästi pyyhki mun jälkivuotoja lattialta kun en itse pystynyt kumartumaan. Vastaavan tekisin hälle ihan koska vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä ollaan oltu 6v, lapsi päälle vuoden vanha. Ollaan alta kolmen kympin molemmat. Molemmat osallistuu parhaansa mukaan, mies paljo poissa mutta kun on kotona niin hoitaa lasta ja tekee kotitöitä. Pidetään huoli että molemmat saa omaa aikaa ja jos on ongelmia niin niistä puhutaan. Lapsi on kiltti ja helppohoitoinen. Seksiä ei tällä hetkellä ole ylipaino-ongelmani takia mutta tolanne paranee varmasti kunhan pääsen mahalöllöistä eroon liikunnan aloittamisen myötä. Läheisyyttä on kuutenkin muuten. Sekä mies että minä ollaan rauhallisia luonteiltamme joskin univelka on kyllä pinnaa hieman kiristänyt. Uskon että tilanteemme paranee lisää kun pääsen itse töihin enkä enää joudu olemaan yksin lapsen kanssa 10 h putkeen. :) vaikka ihanaa tämä onkin, rajansa kaikella.

N26

Tämäkö on sinun käsityksesi onnellisesta perhe-elämästä? Et taida paljon vaatia. Vähän kuulostaa siltä,että miehesi pettää tai on jo miettimässä eroa.

Ihana ketju. Kerrankin onnellisia ihmisiä ja positiivisia juttuja. Ihan tulee kyynel silmään, niin kauniisti puhutte puolisoistanne ja lapsistanne.

Omassa suhteessa avainasioita ovat varmuus toisesta, turvallisuus, tasa-arvo, omat elämät ja yhteinen elämä, samanlaiset kasvatusperiaatteet ja toisen kunnioitus. Mielestäni rakkaus on kaiken näiden liima.

Menimme naimisiin 1,5 vuotta ensitapaamisesta, koska kummallakaan ei ollut enää mitään kysyttävää. Se varmuus oli aivan uskomatonta ja on edelleen! Lapset toivat alkuun haasteita, mutta oma ajatteluni jäsentää elämän erilaisina kausina, joten tiesin parempien aikojen tulevan. Tämä voi myös olla yksi avain onnelliseen avioliittoomme.

Täällä onnellinen uusperhe vaikka sellaista ei kai saisi myöntää:)

Mun lapset olivat 6, 13 ja 15v kun aloimme olemaan yhdessä nuoremman lapsettoman mieheni kanssa. Lapset tiesivät heti että kyseessä on hyvä turvallinen ja rakastava parisuhde ja perhe-elämä jossa oli hyvä olla. Paljon naurua ja hassuttelua, yhteistä tekemistä ja toisista huolehtimista. Samalla saimme ihanat isovanhemmat kun entiset eivät enää eron jälkeen olleet yhteydessä meihin. Esikoispojalla oli alussa hankalaa kun hän halusi olla lojaali isälleen vaikka tämä teki kaikkensa hankaloittaakseen meidän elämää. Pari vuotta meni ennen kuin välit isäpuolen kanssa oli täysin sujuvat. Ei kuitenkaan mitään isoa kapinointia, vain persoonallisuuseroja lähinnä.

Porukkamme hioutui entistä enemmän yhteen kun rakensimme yhdessä talon meille kodiksi. 6 vuoden yhdessäolon jälkeen lapset saivat ihanan pikkusisaruksen joka oli todella rakas ja tärkeä isommille sisaruksille. 2vanhinta muutti pois kotoa kun kuopus oli parivuotias.

Olemme todella läheisiä edelleenkin, päivittäin viestitellään ja tavataankin usein kun tässä asutaan 30km säteellä. Nyt on jo lapsenlapsia jotka ovat meille molemmille tosi tärkeitä! Lapsenlapset eivät edes tiedä että isoisä on vain "puolikas" eikä sitä ole tarpeen edes kertoa. Heille hän on vain rakas pappa jonka kanssa hassutella ja joka rakastaa ja ihailee näitä natiaisia suunnattomasti.

Onhan tässä suhteessa ollut omat ongelmansa minun ja mieheni välillä mutta koska olemme sitoutuneet toisiimme ja parhaat kumppanit ei mikään ole päässyt erottamaan meitä. Toinen ärsyttää välillä täysillä mutta vaakakupissa on sittenkin enemmän hyviä puolia:) Parasta miehessäni on se että silloin kun olen valmis viiltämään ranteet auki jonkin ongelman takia hän jaksaa aina saada minut paremmalle tuulelle ja näkemään asioiden positiiviset puolet.

Yli 20v yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Täällä onnellinen uusperhe vaikka sellaista ei kai saisi myöntää:)

Mun lapset olivat 6, 13 ja 15v kun aloimme olemaan yhdessä nuoremman lapsettoman mieheni kanssa. Lapset tiesivät heti että kyseessä on hyvä turvallinen ja rakastava parisuhde ja perhe-elämä jossa oli hyvä olla. Paljon naurua ja hassuttelua, yhteistä tekemistä ja toisista huolehtimista. Samalla saimme ihanat isovanhemmat kun entiset eivät enää eron jälkeen olleet yhteydessä meihin. Esikoispojalla oli alussa hankalaa kun hän halusi olla lojaali isälleen vaikka tämä teki kaikkensa hankaloittaakseen meidän elämää. Pari vuotta meni ennen kuin välit isäpuolen kanssa oli täysin sujuvat. Ei kuitenkaan mitään isoa kapinointia, vain persoonallisuuseroja lähinnä.

Porukkamme hioutui entistä enemmän yhteen kun rakensimme yhdessä talon meille kodiksi. 6 vuoden yhdessäolon jälkeen lapset saivat ihanan pikkusisaruksen joka oli todella rakas ja tärkeä isommille sisaruksille. 2vanhinta muutti pois kotoa kun kuopus oli parivuotias.

Olemme todella läheisiä edelleenkin, päivittäin viestitellään ja tavataankin usein kun tässä asutaan 30km säteellä. Nyt on jo lapsenlapsia jotka ovat meille molemmille tosi tärkeitä! Lapsenlapset eivät edes tiedä että isoisä on vain "puolikas" eikä sitä ole tarpeen edes kertoa. Heille hän on vain rakas pappa jonka kanssa hassutella ja joka rakastaa ja ihailee näitä natiaisia suunnattomasti.

Onhan tässä suhteessa ollut omat ongelmansa minun ja mieheni välillä mutta koska olemme sitoutuneet toisiimme ja parhaat kumppanit ei mikään ole päässyt erottamaan meitä. Toinen ärsyttää välillä täysillä mutta vaakakupissa on sittenkin enemmän hyviä puolia:) Parasta miehessäni on se että silloin kun olen valmis viiltämään ranteet auki jonkin ongelman takia hän jaksaa aina saada minut paremmalle tuulelle ja näkemään asioiden positiiviset puolet.

Yli 20v yhdessä

Jatkan. Koulutustausta molemmilla yo-merkonomi ja ammatti tällähetkellä molemmilla myyntijohtaja.

Olen 54 ja mieheni 55. Naimisissa 33 vuotta. taloudellisesti menee hyvin kun molemaat tienaa. Lapset on yli 20 vuotiaita. 1 asuu kotona. Kaikki ok. Rakastan miestäni koska hän on kiva ja ihan itse valitsin hänet puolisokseni. Ei ollut ns. pakkoavioliitto.

Joskus on ollut huonoja aikoja mutta nehän kuuluu elämään , ne pitää vain elää pois ja jatkaa . 

En tiedä olenko vain pitkäpinnainen, enkö ihastu toisiin miehiin helposti, kestänkö arkea paremmin kuin suurin osa mutta olen ihan tyytväinen näin enkä haihattele kuuta kummempaa.

Ja juu olen ihan hyvännäköinen ja mieheni se vasta onkin.

Kiva kun saa joskus kehua! Vaikkakin näin anonyymisti, edes kavereille ei voi sanoa että hyvin menee kun moni odottaa liittymistä siihen valitetaan puolisoista kilpaa kerhoon :(

Me olemme olleet yhdessä 11 vuotta. Kumpikin on toistensa ensimmäinen tyttö/poikaystävä ja itse olin alaikäinen ennen seurustelun aloittamista. Mies on jopa 6v vanhempi.

Ollaan molemmat tosi rauhallisia persoonia ja tykätään sellaisesta tavallisesta arjesta. Lapsemme ovat pian 7v ja 1.5v vanhat, todella vilkkaat ja kovaäänisesti pojat. Esikoisen jälkeen oli todella vaikeaa henkisesti ja fyysisesti väsymyksen takia. Miehelle jäi traumoja eikä olisi lisää lapsia halunnut, sellainen toinen kuitenkin tehtiin kun aikaa oli kulunut tarpeeksi. Itse pyrin parhaani mukaan sopeutumaan yksilapsisuuten ja toisaalta puoliso ajatukseen toisesta lapsesta. Toisen lapsen saamisen jälkeen minä olen saanut sellaisen henkisen rauhan ja elämä on ihanaa. Ja ei se puolisolleni ole ollut mikään ongelma, kaikki on sujunut tosi hyvin heti alusta alkaen ja veljekset on aivan valloittavia keskenään.

Meillä ei ole paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa ollut lasten saamisen jälkeen, joten pyrimme pitämään illat vapaina yhteiselle ajanvietolle. Tykkäämme edelleen olla yhdessä ja mieluiten vietämme vapaa-ajan toistemme kanssa. Meillä on todella samanlaiset arvot vähän kaiken suhteen ja tuemme AINA toisiamme. En tiedä ketään, jota arvostaisin enemmän. Kumpikin yrittää tehdä toisen elämän mahdollisimman kivaksi, joten ehkä se on onnemme salaisuus. Kovalla tarkoitetaan toisen huomioimista näissä pikkulapsivuosissa.

Se on sata varmaa että en kadu kun sain pojan viimehetkillä. Kiitollinen.

Ollaan oltu naimisissa 16 v. ja meillä on yksi mahtava teini-ikäinen tytär. Teemme perheen kanssa lomilla ihania matkoja ja viikonloppuisin tehdään myös usein jotain kivaa yhdessä kaupungilla tms.  Luulen, että tuo yhdessä tekeminen juuri yhdistää meitä. Tavallinen arkikin sujuu aika hyvin, kiistellään kyllä jostain vähän väliä, mutta melko pikkuasioista kuitenkin.  On kuitenkin hyvä, että kaikki meistä uskaltavat sanoa mielipiteensä ja joskus tiuskia. Tytär on saanut aika nuoresta pitäen sananvaltaa perheessä ja hän käyttää sitä fiksusti. Olemme mielestäni aika onnellinen perhe ja olen perheestäni todella kiitollinen : )

Yhdessä 14 vuotta. Lapset 15, 12, 9 ja 6.

Ylä ja alamäkeä, mut hetkeekään en vaihtais pois.

Täälläkin yksi onnellinen pari. Yhdessä ollaan oltu 16 vuotta. Kolme lasta löytyy, 7v, 5v ja vauva. Kyllähän tuohon 16 vuoden aikaan mahtuu kaikenlaisia jaksoja. Välillä on mennyt huonommin ja on kiukuteltu toisillemme kaikesta, välillä ihan perus ok ja sit välillä menee tosi hyvin. Enimmäkseen on mukavaa ja onnellista. Iän myötä on oppinut vähän relaamaan. 18 vuotiaana oli vähän herkempi kaikelle, kun nyt 34 vuotiaana. Kyllä se pitkä yhdessä olo vaatii vähän tahtoakin ja uskoa, että tästä mennään yli. Mitään isoja kriisejä meillä ei kyllä ole ollut, ollaan molemmat aika tasaisia tyyppejä. Viihdytään paljon kotona ja perheen kanssa. Välillä mennään yksinkin tai kaksin miehen kanssa, mutta ei sitä tarvetta ole usein. Ehkä se auttaa siihen, että on onnellinen perheellisenä.