Te joilla on lapsia ja mies ja kuvailisitte perhe-elämäänne onnelliseksi, tulkaa ihmeessä avautumaan!

Täällä oltu yli 20 v yhdessä, neljä lasta, koulutus DI ja KTM. Pitkään suhteeseen mahtuu kaikenlaisia kausia, mutta onneksi ollaan molemmat joustavia ja halutaan aina että toinenkin on tyytyväinen. Kieltämättä varmasti auttaa sekin, että olemme varakkaita. Itse olen tosi introvertti ja tarvin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta, mutta perhe tietää tämän. 

Lapsia kaiksi, molemmat koululaisia, jotka voivat olla jo hetken kaksin kotona. Yhteisiä vuosia takana 16. Tietenkin on erilaisia vaiheita, myös pari ihan kunnon kriisiä takana, mutta koskaan en ole hetkeä ajatellut, että ilman toista olisi helpompaa. Mitä lapsiin tulee, tiedän ettei elämäni olisi ollut täysin pialla, jos olisin jäänyt lapsettomaksi, mutta tunnen yleistä kiitollisuutta lapsistani, iloitsen heistä, olen ylpeä heistä ja ihailen heitä. He ovat monessa asiassa parempi versio itsestäni ja mielettömän hyviä tyyppejä. Jaamme heistä tulevan vastuun täysin miehen kanssa, siinä mielessä suhde on aina ollut todella tasa-arvoinen jokaista lääkärireissua ja vanhempainiltaa myöten.

Olen välillä työn takia paljon pois ja mies harrastaa intensiivisesti. On siis pitkiä aikoja, jolloin emme kunnolla edes näe toisiamme. Joskus vaatii tahtoa nähdä puolisossa ne asiat, joita juuri tällä hetkellä kunnioittaa ja olla välittämättä piirteistä, jotka juuri nyt vähän ärsyttävät. Vuosien varrella olen kuitenkin eri tavalla kasvanut kiinni toiseen. Tunnen samanlaista armollisuutta miehen pikkuvikoja kohtaan kuin tunnen itseäni kohtaan. 

Pidän tosi paljon miehen vanhemmista. Se on iso etu avioliitossa ja auttanut vähän vaikeimpina hetkinä. Lisäksi meillä käy siivoja kerran kuussa, koska totesin, että liittoa on turha rapauttaa jatkuvalla siisteydestä riitelemisellä, eikä ole miehen vika, että hänellä on löysempi siivouskäsitys kuin minulla. Minä en taas jaksa siivota toisen sotkuja, kun töissä on kiireistä.

Tiedän, että jos olisin vapailla markkinoilla, ja tapaisin mieheni, rakastuisin häneen edelleen saman tien. Koska emme todellakaan koko ajan nyhjää toisissamme kiinni, saan tämän tunteen myös aika helposti esiin. Toisaalta ihanan seesteistä, että tämän hetken jälkeen ei tarvitse velloa missään rakkauspilvissä, vaan voi kääntää kylkeä ja lukea vaikka vauvapalstaa ja nollata mielen ja nauttia arjesta.

Näin vähän vanhempana arvostaa sitä, että toinen ei juo, on vastuullinen raha-asioissa, jakaa saman arvomaailman, on kiva kumppani ja antaa tehdä uraa. En keksi, että missään oloissa voisin saada elämästäni tämän parempaa. Toisaalta en ajattele, että tässä on jotain taikaa, vaan kahden ihmisen tahto olla yhdessä. Mieheni löytäisi kyllä ottajan saman tien, samoin minä. En kestäisi, jos joku ripustuisi minuun ja jonkun toisen onni olisi täysin minusta kiinni. Lisäksi meillä on hauskaa yhdessä. Huumori yhdistää. 

Jotta elämästämme saisi realistisen kuvan, niin lapset kyllä ovat todenneet, että riitelemme tosi paljon. Sekin on totta, mutta en pidä tätä kovin kummallisena. Olemme riidellet melkein alusta asti, mutta yleensä riita ei kauaa kestä ja unohdan sen saman tien, kun tilanne on ohi. 

Ollaan oltu yli 14 v yhdessä miehen kanssa. Kohdattiin "rakkautta ensisilmäyksellä" tyyppisesti. Alusta asti ollaan pystytty kaikesta keskustelemaan. Nyt kotona 2 v lapsi. Ennen lasta ollaan ehditty matkustelemaan, syömään ulkona ja myös juhlimaan riittävästi. Vauvavuosi oli raskas, mutta nyt jo arki selvästi helpompaa. Olemme tyytyväisiä yhteen lapseen. Tukiverkkoa ei ole.

Ollaan molemmat 35 v. Yhdessä 10 vuotta. Yksi kaksivuotias lapsi. Elämä on todella ihanaa. Olemme luonteeltamme aika samanlaisia eli introvertteja, yksin olemista rakastavia. Pidämme myös matkustelusta ja meillä on pari muutakin yhteistä kiinnostuksen kohdetta, mutta molemmilla myös omansa. Meillä on käynyt siivooja yli 5 vuotta ja kumpikin tahtoo asua kerrostalossa, joten kotitöitä ei ole kovin paljon ja ne jaetaan tasan. Muutenkin tavoitteemme on elää niin rauhallista ja rentoa arkea kuin mahdollista. Lapsi on ihana ja rakas. Hoitovastuu jakautuu tasan, yövalvomiset myös. Isovanhemmat asuvat kaukana, mutta meillä käy säännöllisesti lapsenvahti kerran viikossa, silloin saamme parisuhdeaikaa. Koska arki ei ole kovin tiukalle vedettyä niin pienet vastoinkäymiset kuten ylityöputki töissä, auton hajoaminen tai lapsen sairastuminen ei kiristä pinnaa älyttömästi. Tiukimpia vaiheita meidän elämässä ovat olleet asunnon käsirahan säästäminen samaan aikaan kun mies oli työtön (molempia stressasi älyttömästi) ja vaikea raskausaika (pelko lapsen ja minun terveyden puolesta). Sen sijaan muuttaminen, uuden työn aloittaminen, vaikea sairaus ym. ei ole näkynyt meidän onnellisuudessamme negatiivisesti.

Me tavattiin kolmenkympin korvilla eikä ehditty kauhean kauan olemaan kaksistaan. Ekan vuoden aikana mentiin naimisiin, alettiin odottaa perheenlisäystä ja ostettiin meidän ensimmäinen yhteinen perheasunto. Lapsi syntyi 1,5 vuotta siitä kun tavattiin. Pari vuotta lapsen syntymästä todettiin, että tämä passaa meille, ei kaivata enempiä lapsia vaan näin on hyvä. Ollaan oltu sellainen aika tiivis yksikkö. Kaikki kolme ollaan introverttejä ja viihdytään paljon kotioloissa, usein jokainen omissa puuhissaan.

Lomilla meidän täytyy usein lähteä jonnekin, että saadaan oltua keskenämme, kun kotona tahdotaan vaan nyhjätä tietokoneella. Ollaan matkusteltu tosi paljon, juuri viime kesänä laskin että lapselle tuli 20 maata täyteen. Matkakohteet on aina yhdessä päätetty ja kun lapsi oli pieni, mietittiin aina joka reissulle myös lasta kiinnostavia kohteita. Mutta ei olla myöskään koskaan menty pelkästään lapsen ehdolla, vaan aikuisiakin kiinnostavia juttuja on käyty katsomassa. Joskus ollaan myös lomilla jakaannuttu, kun itse en ole niin museoiden perään, niin mies ja lapsi ovat menneet kahdestaan ja minä olen tehnyt sillä aikaa jotain hömppää. 

Vieläkin viihdytään hyvin toistemme seurassa vaikka tietty itse kullakin on ne ärsyttävät tapansa. Mutta ne on joutunut vain hyväksymään osana pakettia. Ja lapsi on tosiaan sellainen, että monet kerrat on joutunut ihmettelemään miten saatiinkin noin loistava yksilö aikaiseksi. Lapsen kasvamisen seuraaminen on ollut valtavan antoisaa ja johan tässä on reilut 10 vuotta päässyt käymään hänen kanssaan ihan mielenkiintoisia keskusteluitakin. Lapsi on tarjonnut miehelle keskusteluseuraa aiheista, joista itse en ole perillä (minua ei edelleenkään historia kiinnosta, sen kohdalla on sivistyksessäni vain suuri aukko) ja on myös ollut kiehtovaa huomata, kun lapsi kysyy mistä tahansa maan ja taivaan väliltä, niin aina mieheltä löytyy siitä tietoa. Opin siis valtavasti miehestänikin lapsen kautta.

Meillä on nyt menossa pehmeä laskeutuminen kahdestaan olemiseen kun lapsi käy lukiota toisella paikkakunnalla ja käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Miehen kanssa on mukavasti aikaa kahdestaan ja sitten toisaalta on myös ihania ne viikonloput, kun lapsi tulee kotiin ja ollaan yhdessä koko perhe. Viime aikoina olemme tosin joutuneet jakamaan tämän vähän yhteisen ajan lapsen poikaystävän kanssa, mutta onhan tämä toisaalta myös totuttelua siihen, kun lapsi muuttaa kokonaan pois. 

Minä olin kotona lapsen ensimmäiset vuodet ja noilta ajoilta muistan, että välillä oli puuduttavan tylsää ja liian usein mies tuli töistä kotiin vasta kun lapsi oli jo nukkumassa. Mutta siinä mielessä oli leppoisaa, ettei tarvinnut sovitella työelämää siihen lapsiperhearkeen. Mies sai keskittyä töihinsä ja lapsi sai nukkua aamulla myöhään. Noina ensimmäisinä vuosina reissattiin joskus miehen mukana työmatkoilla, se oli sellaista edullista matkustamista kun osa kuluista meni miehen työnantajan piikkiin. 

Koskaan en ole katunut sitä, että meillä on lapsi. Hänestä on ollut ihan valtavasti iloa. Enkä myöskään ole katunut sitä, että lapsia on vain yksi. Tämä riittää meille hyvin enkä kaipaa niitä sisarusten välisiä tappeluita ollenkaan. Ja on ollut hienoa, että olemme pystyneet tarjoamaan lapselle mahdollisuuden harrastaa ja elää melko mukavaa elämää. Eikä koskaan ei ole ollut kaksia kevätjuhlia tai vanhempainiltoja päällekkäin.

Ollaa +/-40 vuotiaita ja yhdessä oltu 15 vuotta. Lapset 4v ja 6kk. Olemme onnellisia vaikka vuosiin mahtuu monenlaista. Eron partaalla kävimme ennen lapsia.

Onnelliseksi meidät tekee varmasti se, että meillä on samanlaiset arvot elämässä. Perheen myötä olen rakastunut puolisooni uudella tavalla. Perhe-elämä ei ole aina helppoa, mutta ei se mitenkään erityisen vaikeaakaan ole.

Luonteesta sen verran, että en varmaan olisi itse tehnyt lapsia, jos puolisoni ei olisi niin mahtava vanhempana ja puolisona. Hän on ihanan kärsivällinen ja lempeä, mutta osaa olla myös jämäkkä tarvittaessa. Itse olen kärsimätön, vaativa ja helposti stressaantuva. Nautin myös yksinolosta ja oma tila on aina ollu minulle tärkeää. Perheenä kuitenkin kasvatamme toinen toisiamme elämään yhdessä. Samalla tavalla kuin parisuhteessa puhutaan kulmien hiomisesta, niin koen myös lasten ja aikuisten välillä tapahtuvan samaa. Lasten myötä olen oppinut itsestäni asioita, hyvässä ja pahassa. Puolisostani olen nähnyt aivan uuden puolen, tähän asti pelkästään hyvässä. Hyvä tyyppi hän oli kyllä jo ennen lapsiakin.

Vierailija kirjoitti:

[i siis voi etsiä luonteenpiirteistä syitä sille miksi ei halua lapsia.

Sinustako ihminen ei voi esimerkiksi olla niin itsekäs, herkkä tai helposti ahdistuva, että vanhemmuus ei hänelle maistu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäisin Ap:n aloitukseen että kertokaa myös millaisia olette luonteeltanne. Millä piirteillä arvelette olevan vaikutusta tilanteeseenne.

Tämä minuakin kiinnostaisi. En ole vielä tavannut yhtään ihmistä, jolla on samankaltainen luonne kuin minulla, ja joka olisi onnellinen vanhempana. Esimerkiksi kaikki samat MBTI-tyypin edustajat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia.

No tuota...MBTI ei perustu tieteelliseen tietoon.

Tieteellisen persoonallisuustutkimuksen mukaan persoonallisuudella on hyvin vähän vaikutusta siihen, miten kokee vanhemmuuden.

Laitapa muutama viite näihin tutkimuksiin. Kiinnostaa oikeasti. Itse kun en millään usko, etteikö esimerkiksi oman ajan ja tilan tarpeella, neuroottisuudella/ei-neuroottisuudella, stressinsietokyvyllä, hoivaavuudella, optimismilla ja muilla vastaavilla seikoilla olisi huomattava vaikutus siihen, miten vanhemmuus itselle sopii.

Etenkin haluaisin tietää, miten näissä tutkimuksissa on huomioitu se, että vanhemmat ovat nykyisin itsevalikoitua joukkoa. Toisin sanoen he, joiden persoonallisuudelle vanhemmuus ei sovi, eivät yleensä hanki lapsia.

Ihan yleinen konsensus alalla on, ettei MBTI ole mikään titeellinen mittari. Ollut jo kauan.

Juttuja asiasta maallikkotasolle on julkaistu ihan suomen suurimmissa sanomalehdissäkin.

Silti testiä käytetään vielä paljon, ja sen uskotaan olevan pätevä ennustamaan esim. työntekijän sopivuutta työyhteisöön.

https://www.hs.fi/nyt/art-2000005108680.html

http://www.bbc.com/news/blogs-echochambers-28315137

Tässä linkissä tekstissä linkitetty tieteellinen artikkeli vuodelta 1993 asiasta:

https://www.google.fi/amp/s/www.forbes.com/sites/toddessig/2014/09/29/t…

Muihin mainitsemiisi asioohin en ota kantaa. Mutta MBTI on kyllä ollut jo iät ajat torpattu. Sama kuin tekisit facebookissa testejä.

Lapset on nyt 7 ja 5 ja koen, että olen rakastunut mieheeni nyt uudelleen. Se toinen rakastumisvaihe meneillään. Olemme tietoisesti taas panostaneet "meihin", ja se on varmaan osasyynä tilanteeseen. Oli myös useampi sellainen vuosi, jolloin romantiikka ja läheisyys loisti poissaolollaan ja toisen naama lähinnä ärsytti. Mutta sen ymmärsi jo silloin laittaa olosuhteiden piikkiin (väsymys, pikkulapsiaika ja vaikeat vastoinkäymiset), eikä sen, että suhteessamme olisi ollut jotain perustavanlaatuista vikaa. Tämä ehkä se oleellisin. Ei mennä hetken tunteen varassa vaan osataan katsoa tilannetta ulkopuolelta, siis rationalisoida ne tunteet. Tylsiäkin ehkä ollaan, mutta ollaan tylsiä sitten yhdessä. ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäisin Ap:n aloitukseen että kertokaa myös millaisia olette luonteeltanne. Millä piirteillä arvelette olevan vaikutusta tilanteeseenne.

Tämä minuakin kiinnostaisi. En ole vielä tavannut yhtään ihmistä, jolla on samankaltainen luonne kuin minulla, ja joka olisi onnellinen vanhempana. Esimerkiksi kaikki samat MBTI-tyypin edustajat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia.

No tuota...MBTI ei perustu tieteelliseen tietoon.

Tieteellisen persoonallisuustutkimuksen mukaan persoonallisuudella on hyvin vähän vaikutusta siihen, miten kokee vanhemmuuden.

Laitapa muutama viite näihin tutkimuksiin. Kiinnostaa oikeasti. Itse kun en millään usko, etteikö esimerkiksi oman ajan ja tilan tarpeella, neuroottisuudella/ei-neuroottisuudella, stressinsietokyvyllä, hoivaavuudella, optimismilla ja muilla vastaavilla seikoilla olisi huomattava vaikutus siihen, miten vanhemmuus itselle sopii.

Etenkin haluaisin tietää, miten näissä tutkimuksissa on huomioitu se, että vanhemmat ovat nykyisin itsevalikoitua joukkoa. Toisin sanoen he, joiden persoonallisuudelle vanhemmuus ei sovi, eivät yleensä hanki lapsia.

Ihan yleinen konsensus alalla on, ettei MBTI ole mikään titeellinen mittari. Ollut jo kauan.

Juttuja asiasta maallikkotasolle on julkaistu ihan suomen suurimmissa sanomalehdissäkin.

Silti testiä käytetään vielä paljon, ja sen uskotaan olevan pätevä ennustamaan esim. työntekijän sopivuutta työyhteisöön.

https://www.hs.fi/nyt/art-2000005108680.html

http://www.bbc.com/news/blogs-echochambers-28315137

Tässä linkissä tekstissä linkitetty tieteellinen artikkeli vuodelta 1993 asiasta:

https://www.google.fi/amp/s/www.forbes.com/sites/toddessig/2014/09/29/t…

Muihin mainitsemiisi asioohin en ota kantaa. Mutta MBTI on kyllä ollut jo iät ajat torpattu. Sama kuin tekisit facebookissa testejä.

MBTI ei ehkä ennusta työntekijän sopivuutta työyhteisöön, mutta itsetuntemuksen työkaluna se voi olla erinomainen. Itse olen vasta toisia tyyppini edustajia tavattuani ymmärtänyt tapaani ajatella, tuntea ja käsitellä tietoa. On ollut myös helpottavaa huomata, että tyypilleni onkin hyvin tavallista olla haluamatta lapsia, kun se koko väestön tasolla on melko harvinaista.

Harmi, ettet ota kantaa muihin mainitsemiini asioihin, koska ne olivat juuri ne pääasiat.

Mä sanoisin että on tärkeää ettei pidä liian kiirettä perheen perustamisen kanssa. Kannattaa ensin kaikessa rauhassa nauttia toisistaan, siitä parisuhde onnesta, Kannattaa juhlia, matkustella ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä ihan kyllästymiseen asti. Vasta kun tuntuu että sellainen elämä alkaa riittää ja oikeasti on valmis viettämään säännöllistä rauhallista kotielämää ja suunnitella menonsa lasten ehdoilla on valmis perheen perustamiseen. Se kun on niin lopullinen ja sitova päätös. Mutta kun ensin rauhassa elää nuoruutensa niistä lapsista ja kodista oikeasti nauttii. Se muuttaa kyllä jollain tavalla parisuhdetta mutta mun mielestä ei huonompaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin että on tärkeää ettei pidä liian kiirettä perheen perustamisen kanssa. Kannattaa ensin kaikessa rauhassa nauttia toisistaan, siitä parisuhde onnesta, Kannattaa juhlia, matkustella ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä ihan kyllästymiseen asti. Vasta kun tuntuu että sellainen elämä alkaa riittää ja oikeasti on valmis viettämään säännöllistä rauhallista kotielämää ja suunnitella menonsa lasten ehdoilla on valmis perheen perustamiseen. Se kun on niin lopullinen ja sitova päätös. Mutta kun ensin rauhassa elää nuoruutensa niistä lapsista ja kodista oikeasti nauttii. Se muuttaa kyllä jollain tavalla parisuhdetta mutta mun mielestä ei huonompaan suuntaan.

Hyvin sanottu. Meillä on nyt takana yli 11 vuotta saman katon alla, jota edelsi seurustelua muutama vuosi.. Nyt meillä on 4-vuotias lapsi. On ehditty juhlia ja matkustaa ja riidellä ja sopia.. Tämä on hieno uus elämänvaihe. Kuluttava mutta myös kasvattava ja kunnioitus ja arvostus toista kohtaan on kasvanut myös. Olemme onnellisia. Tärkeää on myös että omaa samanlaisen huumorintajun ja ettei samaan aikaan lannistuta tai olla molemmat pahalla päällä.

Ollaan oltu yhdessä 14 vuotta, lasten iät 10 ja 9. Rakastan miestäni, hän on kumppanini, rakastajani ja paras ystäväni, sekä ihana isä lapsillemme, enkä osaa enää nähdä muita miehiä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä. Meillä varmaan tasaveroinen vanhemmuus ja kunnioitus toisiamme kohtaan on auttanut selviämään vaikeampien pikkulapsivuosien yli.  Se aika kun molemmat olivat väsyneitä oli haastavaa, mutta vika ei ollut parisuhteessa. Vahva sitoutuminen, luottamus ja yhteiset arvot auttoivat silloin kun tuntui ettei ole mistä antaa. 

Olen 32 ja mies 35 ja yksi taaperoikäinen. Yhdessä ollaan oltu kohta 17 vuotta. Naimisissa viisi vuotta ja yhdessä asuttu 10 vuotta.

Lapsia olisi toki haluttu enemmän, mutta näin ei ollut ilmeisesti tarkoitettu. Tätä yhtäkin tehtiin seitsemän vuotta. Vaikeudet hitsasivat meidät yhteen, toki alamäkiäkin on ollut, mutta enimmäkseen hyviä.

Lapsettomuuden kanssa kipuilu oli kuluttavaa ja jollain tasolla ehkä jopa meitä yhteen liimaavaa. Myös se, että toinen hyväksyy minut tällaisena. Näin oli silloin nuorena ja nyt, vaikka ollaan ihmisinä kasvettu henkisesti ja myös fyysisesti :P

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kovasti kuulla onnellisia kokemuksia perheen perustamisesta. Täällä saa paljon lukea näitä epäonnisia tarinoita, miten suhde on mennyt "pilalle" kun on saatu lapsia.

Kauan olette olleet yhdessä, lapsien iät, miten suhde on muuttunut ajan kanssa? Rakastatko miestäsi? Et kadu lapsien tekoa? Mistä itse luulet että parisuhteesi onni voisi johtua?

Kiitos :)

Ollaan oltu yhdessä 26v, lapset 18v, 16v ja 12v. Rakastan miestäni ja en todellakaan kadu lasten tekoa. Suhde on muuttunut alun vuoristoradasta tasaisemmaksi ja olemme hioituneet yhteen. Oma sitoutumiseni syveni todella paljon lasten myötä, se muutti elämäni mieheni tapaamisen lisäksi.

Onni tulee arjesta ja perheestä, siitä että tuemme toisiamme ja pyrimme ottamaan toisemme huomioon. Se tulee myös luottamuksesta ja siitä ettei odota toiselta mitään ihmeitä, toinen riittää omana itsenään. Luottamus ja toisen hyväksyminen on syntynyt yhteisestä ajasta ja kokemuksista, erityisesti toisen haavoittuvaisuuden näkemisen myötä. Siinä oppii tuntemaan toisen ja olemaan oma itsensä.

Parisuhteen ylläpitävänä voimana on toiminut seksi, joka tuottaa iloa ja hyvää oloa. Ilman hyvää seksiä parisuhde ei tuntuisi parisuhteelta. Keskinäinen vetovoima ja toisen kosketus on se suhteen ylläpitävä moottori.

Ollaan oltu 9v yhdessä, ikä 36 molemmilla. ja paljon hyvää ja huonoa on mahtunut tuohon aikaan, mutta enemmän kuitenkin hyvää ja vahva halu olla toisen kanssa, katsoa yhdessä. Kaksi lasta 3&5v. Molemmat ollaan korkeasti koulutettuja jo ennen lapsia, töitä ehdittiin tehdä ja okt ja ennen ekan lapsem syntymää. Matkustellaan lasten kanssa ja ennen niitä. Sitten sairastuin toisen syntymän jälkeen, sain elinajanodotteeksi 2-3 vuotta. Mies pysyi siinä, hoisi lapset ja kaiken. Paranin. Vähän leikeltynä, työura meni, mutta rakkautta ja onnellisuutta riittää. Pääsin johonkin töihinkin kyllä tää tästä. Ja oon terve! Joka kerta hymyilyttää kun muistan sen. Paljon.

Ehkä se on minun räiskähtelevä ja yltiöpositiivinen luonteeni, tai miehen vakaa ja perustyytyväinen.

Ehkä meillä oli perusta hyvin valettu

åå

Ehkä tässä ei ole mitään mieltä

mutta

hei

me ei hävittykään tätä peliä

: D

Kauan olette olleet yhdessä, lapsien iät, miten suhde on muuttunut ajan kanssa? Rakastatko miestäsi? Et kadu lapsien tekoa? Mistä itse luulet että parisuhteesi onni voisi johtua?

Ollaan oltu yhdessä nyt 8 vuotta ja meillä on 6 ja 4 vuotiaat lapset. Ollaan itse 28 ja 32 vuotiaita nyt.

Ensin suhde oli lähinnä loistavaa seksiä ja helppoa yhdessä oloa. Yhdessä olo oli luonnollista ja tuntu oikeelta heti. Toisen kanssa tuntu hyvältä olla. Nykyään oikeastaan ainoana erona siihen alkuun on se, että seksiä on vähemmän, mutta se on edelleen loistavaa kun sitä on. Sit tietenkin arki toisinaan kuormittaa, mutta kun on oikee ihminen kenen kanssa se jakaa niin se toinen ihminen on siinä sellanen voimavara. Mun elämän onnellisimmat vuodet oon viettänyt mieheni kanssa. Ollaan yksilöitä yhdessä ja tuetaan toisimme. Rakastan miestäni todella paljon, enkä todellakaan kadu lapsiamme, ei meistä kumpikaan kadu. Meille on selvää, että halutaan vielä lisääkin lapsia, minä 2 ja mies ainakin yhden. :)

Luulen, että meidän onni johtuu yksinkertaisesti siitä, että molemmat löysi itselleen täydellisen kumppanin. Kumppanin, joka nostaa parhaat puolemme esiin ja joka on samalla aaltopituudella. Kumppanin, jonka kanssa on luonnollista, helppoa ja itsestään selvää olla.

Minä en voi sanoa että olisin nauttinut joka hetkestä, olen tässä 10 vuoden vanhemmuuden kokenut uupumusta (2 valvottavaa lasta), myös parisuhde on ollut koetuksella tuolloin. Asiat on saatu kuitenkin selvitettyä ja kumpikin pystynyt lopulta puhaltamaan yhteen hiileen. Meitä yhdistää rakkaus, samanlaiset arvot ja huumori. Lapset yhdistää, ollaan ylpeitä heistä ja tykätään lapsista. En silti väitä että nautitaan ja on ihanaa pelkästään :). Koen, että eletään täysillä elämää kaikkine tunteineen. Vaikka tähän kuuluu myös vaikeita aikoja ja paljon työtä, ollaan onnellisia.

Olemme onnellinen perhe, pariskuntana olleet yhdessä pian 15 vuotta ja meillä on kohta kaksivuotias lapsi. Perhe-elämä ei sinänsä ole ollut aina helppoa sillä lapsi on ollut ja on edelleen huono nukkumaan ja sairastelee melko paljon. Silti nämä vaikeudet ovat vain hitsanneet meitä yhteen ja lapsi on aivan ihana tyyppi, on vaikea enää muistaakaan aikaa jolloin olimme vain kaksin vaikka sitäkin saimme kokea pitkään ennen lasta.

Meitä sitoo yhteen samanlainen huumorintaju ja ajatusmaailma, olemme luovia hassuttelijoita ja välillä aikamoisia taivaanrannan maalareita. Molemmille on myös oma aika ja harrastaminen tärkeitä ja mahdollistamme nämä toisillemme riittävän usein. Perheenäkin on silti mukava tehdä asioita yhdessä ja meillä se onkin sujunut jatkuvasti luontevammin lapsen kasvaessa, tämän olen ilokseni huomannut.

Luulen silti, että meille on parempi olla hankkimatta enempää lapsia, tämä on juuri se tasapaino perhe-elämän, oman ajan ja parisuhdeajan välillä, mikä meille sopii. Yhtä lasta läheisetkin ottavat mielellään hoitoon silloin tällöin, jolloin saamme keskittyä ihan vain toisiimme (ja millaista herkkua se silloin onkaan kun joskus onnistuu!) mutta luulen, että kynnys olisi paljon korkeampi jo kahden lapsen kohdalla. Toki perhe-elämässäkin on puolensa, ja meillä se onkin yhden lapsen kanssa hyvin onnellista, mutta itse haluan että elämään mahtuu muutakin. Ja luulen, että olemme molemmat parempia vanhempia yhdelle lapselle kuin monelle. Tämä on itse asiassa minulle vasta lapsensaannin jälkeen, ennen luulin haluavani enemmän lapsia. Mies on onneksi samoilla linjoilla kuin minä. Elämä on hyvää näin. :)

Minä ajattelen, että meillä pikkulapsivuosissa pelastus on ollut loppujen lopuksi hyvä talous ja sen tuomat vapaudet. Olemme olleet täysin vaille tukiverkkoa kuluneet 7v, voisi sanoa, että emme käy käy kaksi ikinä yhtään missään (jos edellinen kerta oli 3v sitten niin voiko näin sanoa :D).

Meillä on nyt siis kaksi lasta ja lopullinen ehkäisy hoidettu kuntoon. Sellaisessa konsensuksessa on ilman kummempia keskusteluja päätetty, että kaksi aikuista ei tee täysipäiväisesti töitä. Lapset on isolla ikäerolla ja kumpainenkin kotona sen n. 3v (vähän päälle) ja sen jälkeen osa-aikaisesti päiväkodissa. Kumpikin on ollut kotona, lisäksi kumpikin opiskelee uutta korkeakoulututkintoa. Itse olen verrattain nuori (alle 30) ja todella tyytymätön alavalintaani. Mies kannustaa täysillä alanvaihtoon ja auttaa siinä.

Perhe nähdään yhteisenä asiana, jossa jokaisen henkisestä hyvinvoinnista pitää huolehtia, jotta homma toimii. Meillä on ollut näiden vuosien ajan yhtä kevättä lukuunottamatta vajaat viikot aina, se yksi kevät täyttä viikkoa molemmilla vanhemmilla oli juuri niin kamalaa kuin ajattelimme (lapsikin voivottelee jälkikäteen kun on tietty tottunut toisenlaiseen rytmiin).

Vapaa-ajallamme yritämme sitten viettää mielekästä aikaa perheenä, kumpikin voi ottaa myös omaa aikaa sen verran kuin tarvitsee. Matkustelemme jonkin verran erilaisilla kokoonpanoilla. Mies ei ikinä haikaile kahdenkeskistä ajan perään, itse saatan saada kerran vuodessa pienen breakdownin kun ollaan aina niin sidottuja tähän hommaan, mutta se menee onneksi aina siinä yhdessä illassa ohi. Muutaman vuoden päästä nuorempikin isompi, joten silloin meidän on ehkä helpompi saada lastenhoitoa silloin tällöin.

Meillä kotona oleva vanhempi hoitaa kotitontin ja toinen tuo rahat pöytään. Mies on siistimpi osapuoli meillä. Arkea helpotetaan kauppakassi palvelulla, siivooja alkaa käymään pian kerran kuukaudessa mutta epäilen sen tarpeellisuutta (saatiin ilmaiseksi vuodeksi asuntokauppaa yhteydessä)