Te joilla on lapsia ja mies ja kuvailisitte perhe-elämäänne onnelliseksi, tulkaa ihmeessä avautumaan!

Jäin vuosi sitten leskeksi 30- vuotisen avioliiton jälkeen. Kolme lasta. Minusta tuntuu, että onnelliseen avioliittoon tarvitaan sitoutuminen ja rakastaminen. Ja kun ne ovat kunnossa voi elää rennosti kivaa perhe - elämää. Ei kannata vaatia ihan mahdottomia, niin on mukavaa sillä mitä on. Miehen pitää antaa naiselle tunne siitä, että on rakastettu ja naisen pitää antaa miehelle tunne, että vaimo arvostaa häntä. Hässimistä sekaan, mielellään samanlainen elämänkatsomus ja siinä se. Kaikkea tulee sitten eteen.

Kommentti vain: ne jotka valittaa jatkuvasti elämästään ovat vain kyvyttömiä korjaamaan asioita vaan syyttävät omaa onnettomuuttaan ties minkä syyksi, joskus lapsien, joskus ukon/akan. Ihminen tekee oman elämänsä.

Ennen ku kukaan alkaa urputtaan, on olemassa myös onnettomia tapahtumia, kuten sairaus tai työttömyys, mutta jälkimmäisestä on ainakin mahdollista selvitä onnellisena jos on valmis avaamaan ajatusmaailmaa vähäsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäisin Ap:n aloitukseen että kertokaa myös millaisia olette luonteeltanne. Millä piirteillä arvelette olevan vaikutusta tilanteeseenne.

Tämä minuakin kiinnostaisi. En ole vielä tavannut yhtään ihmistä, jolla on samankaltainen luonne kuin minulla, ja joka olisi onnellinen vanhempana. Esimerkiksi kaikki samat MBTI-tyypin edustajat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia.

No tuota...MBTI ei perustu tieteelliseen tietoon.

Tieteellisen persoonallisuustutkimuksen mukaan persoonallisuudella on hyvin vähän vaikutusta siihen, miten kokee vanhemmuuden.

Laitapa muutama viite näihin tutkimuksiin. Kiinnostaa oikeasti. Itse kun en millään usko, etteikö esimerkiksi oman ajan ja tilan tarpeella, neuroottisuudella/ei-neuroottisuudella, stressinsietokyvyllä, hoivaavuudella, optimismilla ja muilla vastaavilla seikoilla olisi huomattava vaikutus siihen, miten vanhemmuus itselle sopii.

Etenkin haluaisin tietää, miten näissä tutkimuksissa on huomioitu se, että vanhemmat ovat nykyisin itsevalikoitua joukkoa. Toisin sanoen he, joiden persoonallisuudelle vanhemmuus ei sovi, eivät yleensä hanki lapsia.

Sorry, nää asiat on niin hirveän perustavia persoonallisuustutkimuksessa, että en keksi mitkä lähteet laittaisin, siis tuolle, että MBTI ei ole tieteellisesti perusteltu. Mutta siis tällä hetkellä persoonallisuustutkimuksessa nk. Viiden suuren piirteen malli on empiirisesti perustelluin (googlaa Big Five/Five Factor model ja seuraa viitteitä), ja sille on hyvin paljon evidenssiä (tosin sitä on alettu myös kritisoida, mutta mihinkään MBTI:n kaltaiseen malliin ei varmasti olla menossa). Ihmisiä ei siinä laiteta luokkiin vaan ajatellaan, että on olemassa 5 piirrettä, ja jokainen sijoittuu jokaisen piirten suhteen jokaiselle dimensiolle.

Yksi piirteistä on Emotionaalinen tasapainoisuus vs. neuroottisuus, ja on paljon pitkittäisaineistoja, joissa on havaittu, että tämä piirre on selkeässä yhteydessä henkiseen pahoinvointiin ja ongelmiin läpi elämän, myös lisää avioeron todennäköisyyttä, mutta lapsen saanti ei vaikuta pahentavan näitä ongelmia. Ts. korkean neuroottisuuden ihmiset ovat aina jonkin verran onnettomampia ja surullisempia ja alttiimpia ongelmille kuin matalan neuroottisuuden (=tasapainoiset) ihmiset, mutta neuroottisuus ei moderoi lapsensaannin vaikutusta onnellisuuteen tms.

Googlaa vaikka Big Five longitudinal life events well-being (tai life satisfaction tai happiness).

Ylipäätään elämäntapahtumilla ja persoonallisuudella ei ole hirveästi yhteisvaikutuksia mihinkään (=onnellisuuteen tyytyväisyyteen tms.).

Olen kohtuullisen hyvin perillä personaallisuuspsykologiasta ja onnellisusututkimuksesta ja siksi niitä viitteitä kyselinkin. Luonteenpiirteitä kun on paljon muitakin kuin nuo Big Fiven sisältämät. Esimerkiksi oman ajan tarve, stressinsietokyky, ärsykeherkkyys ja itsekkyys ovat kaikki laajasti ymmärrettynä luonteenpiirteitä, ja niillä on ihan arkikokemuksenkin perusteella selvä yhteys siihen, miltä vanhemmuuden vaatimukset tuntuvat.

MBTI on sikäli kurantti itsetuntemuksen väline, että olisi yllättävää, jos ihmiset, jotka vastaavat samalla lailla lukuisiin luonteenpiirteitä kartoittaviin kysymyksiin, eivät olisi luonteeltaan samanlaisia. Itse pidin itseäni hyvin outona ja jopa viallisena, ennen kuin tapasin muita saman tyypin edustajia, ja yhtäkkiä ymmärsin, että omituisuuteni ei ole lainkaan ainutlaatuista vaan ihan tyypillistä.

Kaikki mainitsemasi piirteet voidaan palauttaa johonkin viidestä suuresta piirteestä. Erityisesti stressiherkkyys palautuu täysin neuroottisuuteen.

Mä olen työni puolesta vähän paremmin kuin kohtuullisesti perillä alan tutkimuksesta, ja näitä asioita on vähän vaikea selittää nopeasti netissä, mutta siis konsensus alalla monien laajojen pitkittäisaineistojen julkaisemisen jälkeen on, että elämäntapahtuma x piirre interaktioita ei ole, tai jos on, niiden selitysvoima on äärimmäisen pieni. Tai siis olemassaolevan evidenssin valossa on hyvin vaikea uskoa että uudet tutkimukset yllättäen löytäisivät sellaisia.

Sitten on vielä sellainen seikka, että viimeisten 15-20 vuoden aikana on vakuuttavasti osoitettu, että ihmiset itse asiassa käyttäytyvät persoonallisuutensa vastaisesti jopa suurimman osan ajasta (ks. esim. William Fleeson, 2001; 2007). Persoonallisuus ei mitenkään deterministisesti määrää tunteitamme ja käyttäytymistämme, vaan sekä voimme että myös käytännössä muokkaamme tunteitamme ja toimintaamme tilanteen mukaan. Tämän tietäen mun on vähän vaikea suhtautua vakavasti näihin "Asia X ei sovi ihmistyypille Y" -julistuksiin. Sinänsä tietenkin erinomaisen hyvä, että ihmiset tekevät valintoja, jotka kokevat itselleen sopiviksi, tutkimustuloksista riippumatta.

Oletko siis sitä mieltä, että ihmisellä ei voi olla niin suurta oman ajan tarvetta, alhaista stressinsietokykyä, korkeaa ärsykeherkkyyttä tai voimakasta itsekkyyttä, että vanhemmuus ei olisi hänelle sopiva valinta? Tämähän on se kysymys, josta tässä keskustellaan.

Kukaan ei ole esittänyt, että esimerkiski neuroottisuus laajasti ymmärrettynä estäisi ihmistä olemasta onnellinen vanhempana. Kysymys on siitä, voiko ihminen olla luonteeltaan sellainen, ettei vanhemmuus hänelle sovi. Vaikea uskoa, että kukaan vastaisi kieltävästi tähän.

Kovin suuri jäykkyys noissa asioissa yleensä määritetään jonkinlaatuiseksi häiriöksi, asperger tms. Kuitenkin aspergervanhemmat voivat olla ihan hyviä vanhempia ja haluta lapsia.

Eiköhän se sairauskortti taas löytynyt taskusta, kun äitimyytti on uhattuna: eihän nyt kukaan mieleltään terve voi olla onneton vanhempana! Pakko olla sairautta taustalla![/quote

Pöh, älä pane sanoja suuhuni. Sanoin, että aspergerit, joilla nuo mainitsemasi piirteet ovat äärimmillään voivat olla erittäin hyviä vanhempia ja viihtyä vanhempana. Ei siis voi etsiä luonteenpiirteistä syitä sille miksi ei halua lapsia. Eikö voisi sanoa vaan reilusti, että ei halua lapsia ja mennä johonkin toiseen ketjuun kun tässä oli tarkoitus kertoa onnellisesta perhe-elämästä?

Meillä odotellaan molempien nelikymppisiä. Takana on 12 vuotta yhteistä matkaa. Perheeseen kuuluu 16-vuotias nuori edellisestä liitostani. Yhteisiä lapsia ei kumpikaan ole koskaan halunnut.

Puoliso putosi pysyvästi työelämästä tk-eläkkeelle hieman 30 ikävuoden jälkeen sairastumisen vuoksi. Itse olen terveydellisistä syistä alanvaihtaja, opiskelija vailla kummempia työllisyysnäkymiä, kuten niin moni muukin. Työpaikka on vielä, johon palata, jos muu ei kerta kaikkiaan onnistu. Talous pyörii pienellä, mutta vakaasti, ollaan velattomia ja perustoimeentulo turvattu, laskut on aina maksettu, jääkaapissa ruokaa ja ylimääräistäkin jää jonkin verran. Roinaakin on riittämiin. Nuorellakin on asiat hyvin, on mieluinen opiskelupaikka ja ystäviä.

Joten, meidän onni rakentuu helposta, yksinkertaisesta arjesta ja hitaasta elämästä. "Yhdessä" on varmaankin (ollut ja on edelleen) se avainsana, koski se sitten myötä- tai vastamäkiä tai tulevaisuuden haaveita. Me ollaan jotenkin...kasvettu yhteen, parisuhteessa kumpikin kokee toisen parantavan elämänlaatuaan ihan vain olemalla olemassa. (Kuulostaapa lällyltä.) Tuntuu hyvältä tietää olevansa toisen kanssa samalla puolella, tuli mitä tuli, kun vertaa vaikkapa edellisen elämän sinä vastaan minä -asetelmaan. Olen edelleen ruusunpunaiset lasit silmillä ja mies puhuu symbioosista. :)

Ollaan oltu kahdeksan vuotta yhdessä, kolme lasta. Kiirettä siis pidettiin perheen perustamisessa. Molemmat olemme isosta perheestä ja oli selvää, että lapsia tulisi useampi.

Rakastan miestäni. Onnemme salaisuus on ehkä boheemi elämäntapa, tietynlainen downshiftaus ja yhteiset päämäärät. Ollaan saavutettu se elintaso, jossa viihdytään. Rahaa olisi mahdollista tehdä enemmän, mutta se toisi kiirettä ja stressiä, joten olemme "tyytyneet" tähän. Mistään ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, meillä on kiva koti, matkustellaan ja harrastetaan. Eli hyvä talous yhdistettynä hyvään toimeentuloon tekee elämästä mielekästä, varsinkin kun sen voi jakaa ihmisen kanssa, jolla on samanlaiset arvot ja ideologia.

Me ollaan vähän päälle kolmikymppisiä, ollaan oltu yhdessä 13 vuotta. Meillä on kaksi lasta, 5-v. ja 3-v. Yhdistäviä tekijöitä ovat melko samanlainen perhetausta, sama ammatti ja koulutus, samanlainen hyvin itseironinen ja musta huumorintaju, samanlainen käsitys perheestä ja parisuhteesta, samanlainen arvomaailma, hyvä sopeutumiskyky, samat kasvatusperiaatteet.

Erojakin löytyy: hän on vakaa ja harkitsevainen, minä nopea käänteissäni. Se aiheuttaa oikeastaan eniten riitoja. Yleisesti ottaen riitelemme kuitenkin varsin harvoin. 

10 vuotta yhdessä, 2 lasta. Raskasta on silloin kun lapset vaatii paljon. Se aiheuttaa meillä suurimmat konfliktit (väsymys). Mutta heti kun tilanne rauhoittuu tai kun saadaan kahdenkeskistä aikaa, huomaa ja muistaa mihin toisessa rakastui.

Ollaan rauhoitettu elämää laskemalla elintasoa. Ei isoa omakotitaloa tms, niin voidaan molemmat tehdä melko rentoa osa-aikatyötä ja rahat riittää ihan ok. Meillä on aika vaatimaton elämäntyyli loppujen lopuksi; parasta on netflix-ilta oman puolison kanssa. Joo, ollaan tylsiä.

Ollaan oltu yhdessä 7v ja meillä on yksi neljävuotias lapsi.

Meillä on ollut aina hyvä ja vahva parisuhde. Ei juurikaan tapella koskaan, korkeintaan tiuskitaan väsyneenä. Pyydetään anteeksi, jos ollaan töykeitä. Ollaan samalla aaltopituudella. Tykätään paljon samoista jutuista, mutta samalla annetaan tilaa molempien omille jutuille. Näin on ollut jo ennen lasta. Me vaan sovitaan toisillemme, ei tässä sen kummempaa salaisuutta ole.

Lapsemme on tosi helppo ja kiltti. Meillä on kivaa yhdessä perheenä. Saamme myös viettää paljon aikaa miehen kanssa kahdestaan, koska meillä on hyvät tukiverkostot.

Olemme 32- ja 38- vuotiaat vanhemmat ja olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Meillä on yksi 3- vuotias lapsi ja toinen tulossa. Olemme positiivisia, empaattisia ihmisiä jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Autamme toisiamme ja hoidamme lapsen ja kotityöt tasapuolisesti. Molemmilla on myös omaa aikaa ja vietämme aikaa myös kahdestaan. Tukiverkot ovat hyvät. Meillä oli tasainen elämäntilanne ja molemmilla hyväpalkkainen työ ennen lapsia. Lapsi on todella kiltti ja aurinkoinen ja nukkuu yöt hyvin. Rakastetaan toisiamme ja meidän perhettä

Yhdessä olemme olleet 26 vuotta ja yhä on rakkautta ja myös aidosti viihdymme toistemme seurassa.

Lapset ovat jo 21v. ja 16v. Nuorin asuu enää kotona.

Olemme tiimi ja perhe ja olisi vaikea kuvitella ettei olisi lapsia. Lapsiperhe-elämä oli/on juuri sitä me haluamme. Ehdimme kuitenkin olla kaksin 6 vuotta ennenkuin esikoinen syntyi. Ja lasten saaminen ei ollut ihan helppoa joten yhä olemme kiitollisia siitä että meillä on lapsia. Molemmat lapset ovat olleet perusterveitä mikä helpottaa asioita. Teinit tosin ovat raivostuttavia välillä.

Aluksi olimme köyhiä opiskelijoita, sitten ihan ok keskituloisia ja välillä oli taloudellisesti tiukkaakin kun olin kotiäiti. Mutta kotiäitiys on valinta ja olimme molemmat valmiita tinkimään omista jutuista kunhan lapsilla oli kaikki ok. Nyt on jo opinto-ja asuntolainat maksettu vuosia sitten. Kannatti sinnitellä silloin ja nyt on sitten helpompaa. Olen onnellinen ja kahta en vaihda...miestä ja lapsia ;)

Valitusvirsiä on netissä enemmän koska harvoin kukaan (suomalainen) onnellinen kehtaa hehkuttaa omaa elämäänsä vaikka av:llä. Paskaa tulee niskaan jos niin tekee!

Kiitos kaikille vastauksista, ihana lukea näitä! Täällähän on paljonkin tosi onnellisia perheitä, valaa toivoa siihen omaankin tulevaisuuteen.Kaikkea hyvää teille jatkoonkin :)

-AP

20 vuotta ollaan viihdytty yhdessä. Muutettiin saman katon alle 2 kk kuluttua ensitapaamisesta. Jotenkin vaan tiedettiin molemmat että tässä se nyt on.

2 tytärtä, 17 ja kohta 15. Ihania tyyppejä ovat, ja on ollut suuri etuoikeus seurata heidän kasvuaan nuoriksi naisiksi.

Ollaan hyvin läheinen perhe, vietetään paljon aikaa yhdessä ihan vapaaehtoisesti. Vanhempi tytär suunnittelee muuttoa ulkomaille yliopistoon ensi vuonna, ja ikävä kyllä tulee olemaan kova mutta olen hänestä ihan mielettömän ylpeä.

Nuoremmalla oli vauvana vakava sairaus, josta jäi pysyviä seurauksia. Hän on perheen auringonsäde, vaikkakin aika helposti tulistuva sellainen. Hänelläkin on tulevaisuudensuunnitelmat jo valmiina.

En ole katunut hetkeäkään kumpaakaan lasta. Olisin mielelläni adoptoinut kolmannen jos olosuhteet olisivat sallineet. Pitänee vielä lisätä, että en ole mikään maailman äidillisin äiti, ja muiden lapset ärsyttää suurimmalta osin.

Miehen kanssa olemme ehkä huono yhdistelmä siksi, että olemme molemmat hirveän impulsiivisia. Tapellaan ja rakastetaan vieläkin innolla 😉. Ja yllytetään toistemme kaikenmaailman päähänpistoja. Joskus olisi ehkä ihan hyvä jos jompikumpi olisi "järjen äänenä". Kuitenkin olemme toistemme lempiseuraa, emmekä oikeastaan vietä vapaa-aikaa erossa toisistamme. Tykkäämme hyvin pitkälti samanlaisista asioista ja annamme kuitenkin toiselle tilaa sellaisiin, joista emme itse niin välitä. Kummallista kyllä, olemme molemmat todella introverttejä mutta toistemme seurassa olemme alusta asti voineet olla äärettömän vapautuneita.

Ja kyllä, rakastan edelleen.

Meillä ns. teinirakkaus ja nyt nelikymppisiä. Lapsia on kolme 15, 12 ja 8v. Silloin kun lapset (2 ekaa) oli pieniä niin oli rankempaa, kun ne nukkuivat huonosti. Siihen aikaan ajoittuu myös vähäseksinen aika, väsytti ja minulla hormoniheilahdukset aiheutti sen, että ei paljon huvittanut. Rakastan miestäni ja väsyneenä tietysti joskus äristään, mutta noista pääsee yli. Molemmat on aina älynnyt, että se rääkyminen tulee väsymyksestä ja ei yleensä koske sitä asiaa, mistä se karjahdus tuli. Meillä on samanlainen arvomaailma ja nauretaan samoille asioille. Tykätään myös pohtia ja keskustella yhdessä milloin mistäkin. Silloin kun kaksi ekaa oli pieniä ei hirveästi reissattu, kun rahaa ei ollut, mutta nyt kun talous on paremmalla tolalla reissataan enemmän. Lapset pärjää jo keskenäänkin niin ei ole sen töistä kotiintulonkaan kanssa niin tiukkaa kuin joskus. Viimeinen asia mitä mä kadun on lapset. Niiden kanssa on kiva olla ja perheenäkin on siis kiva olla reissussa ja ihan tavallisia koti-iltoja vaan. Musta arki olisi jotenkin tyhjää ilman lapsia. En mä koko aikaa niiden kanssa höösää vaan tarvitsen itse asiassa melko paljon omaa tilaa ja aikaa. Uskon, että sekin aika, kun lapset ovat muuttaneet pois, on hienoa. Mutta ne lapset on silti olemassa ja niiden kanssa voi jutella ja tavata ja olla elämässään mukana, vaikkakin kauempaa. 

Nuorena olin "epätoivoinen" ja rakastuin ensimmäiseen retkuun joka minut halusi. Olin jopa läheisriippuvaisen rakastunut, ja sitten halusin lapsenkin kun kuvittelin että sitten olisimme onnellisia, mies lopettaisi juomisen ym. No aika nopeasti siinä selvisi totuus, ja muutaman vuoden tein "siistiä" eroa miehestä. 

Vuoden olin yksin ja sitten löysin nykyisen aviomieheni, hän ei ollut koskaan ollut pitkässä vakavassa suhteessa vaikka oli minua vanhempi. Meillä löytyi yhteinen sävel ensin huumorin kautta ja sitten huomattiin että on kummallakin aika paljon "elämänkokemusta" ja elämänarvot samansuuntaisia, vaikka politiikasta jonkin verran tuli kinaa.

Nyt ollaan oltu 17 vuotta yhdessä, ja meinataan pysyäkin vaikka välillä toinen ärsyttää. Rakastetaan kuitenkin toisiamme ja halutaan elää yhdessä loppuun asti. Meillä on yhteiset kaksoset joiden "tekemiseen" meni 8 vuotta. Kun kuultiin että on kaksoset tulossa, olin kauhuissani, mutta mies sanoi että me ollaan molemmat rauhallisia luonteita, joten ei voi meidän lapsistakaan tulla kovin kauheita,  ja oikeassa oli.

Meidän elämä ei ole mitään intohimon tulitusta, harvoin riidellään ja yleensä nekin on jotain muutamia tiuskaisuja. Muutaman kerran näiden vuosien aikana ollaan mökötetty ja pidetty mykkäkoulua. Aika paljon on ollut vastoinkäymisiä mutta ollaan aina päätetty että yhdessä selvitään, kun ollaan aina ennenkin selvitty, ja huumori pelastaa usein tilanteen jos toista alkaa liikaa ahdistaa.

Molemmille lapset on tärkeintä elämässä, ja olemme muutenkin perhekeskeisiä, on hyvät välit lapsuuden perheeseen ja molempien suvussa on tapana pitää omista huolta. Ja tottakai se huumorikin tulee sieltä, meidän molempien perheissä on naurettu paljon. 

Seksi on tärkeä liima joka pitää meidät yhdessä, ilman sitä ei oltaisi parisuhteessa/rakkaussuhteessa.

Hep! Ollaan kohta 50-v ja yhdessä ollaan oltu teini-iästä, lapsia kolme, kohta kaikki aikuisia. Enimmäkseen n ollut tasaista, mutta paljon myös iloa ja naurua, ja joskus tietysti huonompiakin aikoja. Koettelemuksia on ollut myös, yhdessä ollaan kaikesta selvitty. Taloudellisestikin on ollut välillä tiukkaa, mutta siitäkin on selvitty. Ja aina on ollut rakkautta.

Ollaan molemmat vähän sellaisia vanhanaikaisia, että ajatellaan, että kun on naimisiin menty, niin siinä pysytään, ellei mitään aivan kamalaa tapahdu, ei ole tapahtunut, niin yhdessä on pysytty. Rakkaus on vain kasvanut matkan varrella, olemme toistemme parhaat ystävät ja romantiikkaakin on edelleen. Kun lapset olivat pieniä, tietoisesti järjestettiin kahdenkeskistä aikaa, joskus mentiin vain elokuviin tai syömään, joskus mentiin viikonlopuksi hotelliin puhtaasti seksilomalle. Sillä lomalla ei juuri muuta tehty kuin rakasteltiin. Nyt kun lapset on jo aikuistuvia, meillä on aikaa toisillemme yllinkyllin ja elämme vähän jo kuin toista nuoruutta. On haikeaa, kun lapset lentävät pesästä, mutta toisaalta ihan jännittää odottaa aikaa, kun saamme taas olla kahden.

Perhe-elämä on ollut ehdottomasti parasta elämässäni ja mies on samaa mieltä omalta kohdaltaan. Paljon olemme yhdessä tehneet, reissanneetkin sopivasti ja olemme hyvin läheisiä kaikki toisillemme ja se on todella ihanaa. Toinen toisiamme ollaan kasvatettu ja hiottu, päivääkään en vaihtaisi ja sen sanon täydestä sydämestä, en niitä vaikeitakaan päiviä.

Ihanimpia muistoja on kaikenlaiset retket lähiluontoon, perhejoulut, lasten synttärit, rantapäivät, kaikki se pieni, mitä lasten kanssa voi tehdä; askartelut, leipominen, lukeminen, lautapelit yms. Minusta meillä on tähän asti ollut hyvä ja onnellinen elämä, en voisi toivoa muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäisin Ap:n aloitukseen että kertokaa myös millaisia olette luonteeltanne. Millä piirteillä arvelette olevan vaikutusta tilanteeseenne.

Tämä minuakin kiinnostaisi. En ole vielä tavannut yhtään ihmistä, jolla on samankaltainen luonne kuin minulla, ja joka olisi onnellinen vanhempana. Esimerkiksi kaikki samat MBTI-tyypin edustajat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia.

Minusta onnellisuuden edellytys ei ole samanlaiset luonteet, mieluummin se että hyväksyt toisen sellaisena kuin hän on. Toiveet ratkaisee mielestäni enemmän kuin luonne. Jos et ole onnellinen vanhempana tuskin olet onnellinen ihmisen kanssa joka ehdottomasti lapsia haluaa ja on onnellinen vain ollessaan jonkun äiti/isä tai päinvastoin.

???

Sanoin, etten ole tavannut ketään, jolla olisi samanlainen luonne kuin minulla ja joka olisi onnellinen vanhempana.

Ainut "luonteenpiirre" joka estää onnellisuuden perheenä tai yhdessä asumisessa on mielestäni tarve kontrolloida muita. Luonteenpiirteeksi en tosin sitä välttämättä miellä koska usein tarve kontrolloida kohdistuu enemmän itseen ja omaan toimintaan kuin siihen millaisia muiden kuuluisi olla.

On niitä paljon muitakin.

Kuten esimerkiksi?

Esimerkiksi riittävän voimakas oman ajan, tilan ja yksityisyyden tarve.

Minulla on nuo, mutta rakkaus omaa perhettä kohtaan tasapainottaa niitä. Lasten ollessa pieniä pystyin siksi hyväksymään oman tilan puutteen, ja nautin omasta rauhasta nyt myöhemmin sitäkin enemmän.

Me ollaan vähän yli nelikymppisiä ja yhteistä elämää on takana 20 vuotta. Ensimmäinen vuosi otettiin yhteen kovasti ja luulin, ettei koko suhteesta tule mitään, mutta siinä kai ne särmät hiottiin, sillä seuraavat 19 vuotta on mennyt leppoisasti. Siitä huolimatta, että lapsia on neljä - kolme teiniä ja yksi taapero. 

Mieheni on aika introvertti, hyvin lämminhenkinen ja hellä sekä rauhallinen. Minä olen sosiaalisempi, kärsimättömämpi ja kaipaan kovasti toimintaa. Arjessa auttaa, että kumpikin saa olla sellainen kuin on ja vaikka vietämme tosi paljon aikaa perheen kesken, minä teen paljon kaikenlaista myös kavereiden kanssa, koska miestä ko. jutut ei niin huvita. Hän saa sillä välin aikaa olla rauhallisesti ja vaikka lukea kotona.

Meitä yhdistää myös kiinnostus keskustella ja analysoida monenlaisia aiheita. Koska puhumme paljon ja kaikesta niin myös parisuhdekeskusteluja käydään säännöllisesti ja neutraaliin sävyyn. Ongelmat eivät pääse kasvamaan suuriksi, kun osaamme kumpikin avata suumme.

Lapsiperhe-elämä on myös selvästi sopinut meille molemmille. Tykkäämme olla lasten kanssa, seurata heidän kasvuaan, välit ovat läheiset myös noihin teineihin. Arkea helpottaa työelämään liittyvät valinnat sekä se, että lapsilla ei ole liikaa harrastuksia ja että he pääsevät kulkemaan niihin itse (paitsi taapero tietysti). Elämä on mukavaa ja aika helppoa.

Neljä lasta 9-19v, molemmilla omat harrastukset ja menot ja piiiiiitkä pinna. Seksiä melkein joka päivä. Mies kävi kolme vuotta sitten vasektomiassa ja seksin määtä moninkertaistui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäisin Ap:n aloitukseen että kertokaa myös millaisia olette luonteeltanne. Millä piirteillä arvelette olevan vaikutusta tilanteeseenne.

Tämä minuakin kiinnostaisi. En ole vielä tavannut yhtään ihmistä, jolla on samankaltainen luonne kuin minulla, ja joka olisi onnellinen vanhempana. Esimerkiksi kaikki samat MBTI-tyypin edustajat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia.

Mikä MBTI:n tyypeistä olet? Kiinnostaisi tietää onko sama kuin mulla.

Outo ketju. Mikä mahtaa olla koulutusjakauma.