Kotona eri kasvot, vieraissa toiset

Tähän kaksinaamaisuuteen kietoutuu ajatus siitä, että muut ihmiset ovat parempia kuin itse on. Ihmisten edessä pitää osata esittää parempaa kuin onkaan. Kotiseinien sisällä voi tapahtua mitä vain, mutta seinien ulkopuolella näytetään toiset kasvot.

Ap

Tunnistan, todellakin. En ikinä olisi osannut avata tätä kokemusta kirjalliseen muotoon kuten sinä teit, mutta kyllä, tunnistan. Sama oli lapsuudenkodissani, jossa äiti varsinkin käyttäytyi hyvin eri tavoin kuin vieraiden läsnä ollessa.

Kakkonen: Tuota ilmapiiriä tai elämänasennetta on tosiaan vaikea saada sanoin kuvattua. Yksittäisillä esimerkeillä se kuulostaa vain typerältä. Mutta koko elämä tietyllä tavalla oli sellaista varpasillaan oloa, että jo lapsena ymmärsi kahden eri maailman eron. Aikuisena taas on erittäin vaikea olla vanhempien seurassa "normaali", sellainen kuin olisi vaikka ystävien seurassa.

Kaikki elämänilo, pirskahtelevuus, aitous oli kaukana. Jos kavereiden kanssa pystyi lapsenakin olemaan rennosti, rentous katosi heti, jos tiesi, että vanhemmat kuulevat tai näkevät. Silloin ei voi nauraa tai vitsailla. Se tuntui painona niskassa, jopa pienenä lapsena. Toisaalta iloisia, nauravaisia ja rentoja ihmisiä ihastelteltiin, mutta samaa käytöstä ei odotettu omilta lapsilta. Lasten kuului olla näkymättömiä.

Teininä ymmärsi, että oma käytös vaihtelee sen mukaan, kenen seurassa on. Jos oli vaikka viettänyt kaverin kanssa aikaa pihalla ja tuli kotiin, oma käytös muuttui oven avauksessa. Teininä sen ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsti ja sitä vaihtelua tai kaksinaamaisuutta alkoi hävetä.

Löytyykö kokemuksia?

Ei, pikemminkin päinvastoin.. Ei vaadittu kamalasti mitään paitsi tietenkin kohteliaisuutta ja muiden huomioonottamista ja perus käytöstapoja..

Aika samanlainen koti-oloissa kun muualla.. Aika oma itsensä sai olla.. Ei ehkä kamalasti mun äitiä "kiinnostanut" lapset.. :D Siis silleen.... Että sai vaan olla.. Ainakin murrosiästä lähtien.. Enemmän kannustettiin olemaan oma itsensä kun näkymätön..

Koulussa opetettiin (80-luvun alkupuolella) niiaamaan. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kun jouluna sitten kotona niiasin joulupukille hakiessani häneltä lahjoja. Jälkeenpäin äiti kiusoitteli/vittuili siitä, että olin niiannut joulupukille. Tunsi ilmeisesti myötähäpeää minun puolestani. Niiaamiset ja sen sellaiset kuuluvat sinne toiseen maailmaan, eivät kotiin.

Kerran meillä oli vieraita, kun veli kiukutteli jostain. Vieraskoreuden takia äiti otti hänet vain tiukasti syliin eikä sanonut mitään. "Normaalisti" äiti olisi lyönyt ja huutanut. No, kun vieraat poistuivat, niin palattiin normaaliin päiväjärjestykseen.

Kutonen: Tuo kuulostaa tutulta, että lapset jotenkin nolataan ja tehdään naurunalaiseksi. Ja sen ottaa itseensä, eikä varmasti enää toista kertaa tee samaa virhettä. Kaikessa tekemisessä saa miettiä, mitä äiti ja isä tästä sanoisivat, tuleeko ivaa ja tekeekö itsensä naurettavaksi.

Minulla on vaan yleisesti niin etten voi olla oma itseni vanhempien seurassa, en oikeastaan osaa puhua heille mistään. Aina lapsena ja myöhemminkin kaikki mitä sanon on jotenkin oudosti väärin ja ja äiti korjaa kuinka mistäkin pitää oikeasti ajatella. Muutakin tuollaista alistamista aina. Sitten jos jotain omasta persoonastani toisin esille niin sitä kauhisteltaisiin että mistä minä nyt tuollaista opin ja miten minusta on tuollainen tullut. Siis ihan vaikka olisi kyse miten neutraalista maneerista tai sellaisesta. Ja meilläkin aina ihasteltiin muiden ekstrovertteja lapsia. Onhan se kumma että miten minusta sellainen olisi voinutkaan tulla kun kaikki itseilmaisu kitkettiin pois.

Täällä yksi vastaava, ap. Koin ahaa, elämyksen.

Olin ajallut sen niin, että se on häpeäkulttuuria. Että piti esittää parempaa kylässä. En tajunnut tosiaan että ilmiöön liittyi tuo, että _kotona_ ei tarvinnut noudattaa samoja sääntöjä. Kylässä olisi itse pitänyt ymmärtää käyttäytyä oikein.

Vanhempi oli joskus tosi pahalla päällä (yleensä siivouksen vuoksi), mutta kun joku tuttu sattui soittamaan, niin sitä kerrottiin ja oltiin niin hyvällä tuulella, nauraa rätkätettiin ja oltiin niin mukavia. Kun luuri meni paikoilleen, sama painajainen jatkui, vaikka sitä lapsena erehtyi jo ajatella että olisi leppynyt. Yhden kerran muistan erikseen tästä puhelinshowsta, että en voinut uskoa miten ihmisen olemus muuttuu sekunneissa.

Siis oikeasti ulospäin piti näyttää että kaikki niin hyvin ja täydellistä, vaikka paha olo huomattavissa koko perheessä. Ja kasvatus kotona jäi lapsen havainnointikyvyn ja vanhemman mielentilan tulkinnan varaan.

Tuntuu "hyvältä" lukea toisten kokemuksia asiasta, joka on usein aikuisena mieltäni vaivannut. Kai siitä lapsuuuden kotielämästä on jonkinlaista traumaa jäänyt. Omien lasteni kanssa olen yrittänyt toimia toisin. Silti vieläkin käyttäydyn äitini kanssa jotenkin aavistuksen tilanteita tunnustellen. Tämä ketju tuntuu hyvätä lukea ja silti samalla surulliselta. Eletty elämä kulkee kuitenkin aina mukana.

Kerran aivan pienenä lapsena olimme tätini luonna kylässä, siis äidin siskon. Hypin sängyllä, pää osui kattolamppuun heilahti. Olin arka lapsi, en todellakaan normaalisti niin vapautunut että olisin hypellyt aikuisten seurassa. Säikähdin, että olin saanut lampun rikki ja aikuiset suuttuvat. Siitä alkoi show: Äiti höselsi lampun suhteen: voi voi, menikö se rikki, kyllä me korvataan (lamppu todellakin vain heilahti). Täti taas kysyy, sattuiko. Ei lampulla väliä, mutta sattuiko lasta. Se oli sellaista kohteliaisuutta, johon en ollut tottunut. Olin niin arka ja näkymätön lapsi, että pienikin huomautus huonosta käytöksestä olisi riittänyt, mutta yleensä joutui kohtuuttoman ryöpytyksen alle. Tädin kohtelias kysymys sai hämilleen: miten minulle puhutaan noin kivasti, vaikka juuri olin hajottaa lampun.

Elämä oli kauhean estoista. Varottiin muiden paheksuntaa omien lasten kustannuksella.

Samaa paskaa täälläkin. En ole halunnut omia lapsia, en osaisi olla niiden kanssa ollenkaan.

Tämä on erittäin hyvä aihe ja olen tätä itsekin työstänyt elämässäni. On kokemusta lapsuudenkodista ja myös itsestäni. On myös surullista, että tosi monella on aikuisena opitusti monet naamiot joita käyttää tarpeen mukaan. Itsellänikin oli, kunnes ahdistus ristiriidasta kasvoi ja puhuin asiasta ääneen. Siitä lähtien kun sain viisaalta kuulijaltani tähän apua, olen yrittänyt parhaani, että naamioni tulisivat takaisin yhdeksi, ettei ole kotiminää ja työminää ja ties mitä minää erikseen. Pyrin olemaan mahdollisimman rehellinen joka suuntaan. Ettei tarvitse olla täydellinen kenellekään. Toki tämä tuo vähän ongelmiakin, kun ihmiset olettavat naamioiden olevan minullakin. Ja ainahan ne pyrkivät pintaan, olisi niin mukava näyttää paremmalta muiden silmissä.

Äitini kanssa ei tuollaista ollut, mutta isäni oli kotona äreä tuppisuu, jolta en uskaltanut kysyä mitään. Kylässä hän oli hyväntuulinen supliikkimies. Monesti myös minua toruttiin jälkikäteen ankarasti jostain, mitä "ihmisten ilmoilla" oli tapahtunut, vaikka olin oikeastaan aika kiltti lapsi. En vain tajunnut, ettei kylässä jostain saa puhua. Meillä oli äidin kanssa todella rentoa ja mukavaa, kun isäni oli esim. iltavuorossa.

Oliko monikasvoisuus ennen yleistä vai tiettyjen perheiden piirre? Entä nykyään?

Tunnistin myös piirteitä omasta lapsuudestani. Mielestäni äitini on aina itse hävennyt itseään ja siitä se juontaa juurensa. Äidilläni on vieläkin tapana puhua "toisista perheistä", joissa kaikki on ikäänkuin paremmin.

Esim viimeksi hän kehoitti minua viemään 3-vuotias lapseni johonkin musiikkikouluun, koska "toisissa perheissäkin viedään". Siis niissä, joissa lahjakkaat lapset soittavat jotain instrumenttia.

Muistan että minäkin kävin pianotunneilla vähän aikaa, mutta ne tunnit haittasi meidän pihan lasten intiaanileikkejä. Jouduin lähtemään aina kesken kaiken kovalla kiireellä. Sitten sain kotona kuulla, ettei minulla ollut lahjoja siihen(kään).

Joku musiikkiharrastus on siis ok, ja olemme käyneet muskarissa vauvasta lähtien oman lapseni kanssa. Mutta tarkoitus on kuitenkin että se on hauskaa lapselle itselleen. Ei se, että lapsi olisi vanhemmalle joku ylpeydenaihe ja tuottaisi kunniaa.

Vieläkin ahdistaa muistot, kuinka kaikella tekemisellä mitattiin "lahjoja", joita minulta ei siis koskaan löytynyt. Joudun ihan työstämään omia ajatusmallejani vieläkin.

En tunnista muuta kun näin yleisesti ottaen kyllä kai yleensä kotona on paljon vapaampaa kun vierailla. Ei aikuinenkaan kylässä voi heittää jalkoja sohvalle ja alkaa pötköttämään siinä mutta kai tuo useimman kotona on aika normia eikä tökeröä toimintaa. Hyvä vaan jos lapsi tajuaa olla vieraskorea. Useimmat aikuiset ovat myöskin paljon tiukempia kotona kun kodin ulkopuolella ja omasta mielestäni esim. lapselle huutaminen ulkona ihmisten ilmoilla on tökeröä vaikka olisikin kasvatustilanne päällä. Tukistamisia ei kai kukaan enää tällä vuosikymmenellä harrasta.

Vierailija kirjoitti:

En tunnista muuta kun näin yleisesti ottaen kyllä kai yleensä kotona on paljon vapaampaa kun vierailla. Ei aikuinenkaan kylässä voi heittää jalkoja sohvalle ja alkaa pötköttämään siinä mutta kai tuo useimman kotona on aika normia eikä tökeröä toimintaa. Hyvä vaan jos lapsi tajuaa olla vieraskorea. Useimmat aikuiset ovat myöskin paljon tiukempia kotona kun kodin ulkopuolella ja omasta mielestäni esim. lapselle huutaminen ulkona ihmisten ilmoilla on tökeröä vaikka olisikin kasvatustilanne päällä. Tukistamisia ei kai kukaan enää tällä vuosikymmenellä harrasta.

Joo et tunnista mitä eroa on tuolla ja sillä mitä on kuvailtu, mutta ei se mitään.

Tunnistan tämän. Äitini on vieläkin samanlainen. Hän voi huutaa, vittuilla ja haukkua, mutta ääni muuttuu sekunnissa, kun puhelin soi. Siis käsittämätön kaksinaamainen paska. Olen hänelle joksus asiasta sanonut, mutta haukkumista vain sain. Hänelle ei itselleen saa mitään sanoa, mutta itse hän saa solvata.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi vastaava, ap. Koin ahaa, elämyksen.

Olin ajallut sen niin, että se on häpeäkulttuuria. Että piti esittää parempaa kylässä. En tajunnut tosiaan että ilmiöön liittyi tuo, että _kotona_ ei tarvinnut noudattaa samoja sääntöjä. Kylässä olisi itse pitänyt ymmärtää käyttäytyä oikein.

Vanhempi oli joskus tosi pahalla päällä (yleensä siivouksen vuoksi), mutta kun joku tuttu sattui soittamaan, niin sitä kerrottiin ja oltiin niin hyvällä tuulella, nauraa rätkätettiin ja oltiin niin mukavia. Kun luuri meni paikoilleen, sama painajainen jatkui, vaikka sitä lapsena erehtyi jo ajatella että olisi leppynyt. Yhden kerran muistan erikseen tästä puhelinshowsta, että en voinut uskoa miten ihmisen olemus muuttuu sekunneissa.

Siis oikeasti ulospäin piti näyttää että kaikki niin hyvin ja täydellistä, vaikka paha olo huomattavissa koko perheessä. Ja kasvatus kotona jäi lapsen havainnointikyvyn ja vanhemman mielentilan tulkinnan varaan.

Eikö se ole enemmänkin normaalia että vierailla käyttäydytään eri tavalla. Päinvastoin, sehän olisi kamalan ahdistavaa jos kotona pitäisi aina olla superkunnolla ja hienosti. Eikö se ole ihan normaalia että vierailla käyttäydytään normaalia hillitymmin eikö olla "yhtä rempseitä" kun kotona. Riippuu tietenkin paljon siitä kuinka läheiset ja tutut ihmiset on kyseessä!

Ja tuo puhelinesimerkki oli hyvä siinä mielessä että myöskin on normaalia se että jos on pahalla päällä jostain asioista olisi sika tökeröä kaataa sitä jonkun toisen niskaan joka ei ole siinä osallisena. Sanotaan nyt että vaikka kaveri sattuu soittamaan ja on ollut pahalla päällä tai vaikka jotain riitaa äsken niin hieman kyseenalaista olisi alkaa vihaisena juttelemaan tämän "sivullisen" kanssa. En kyllä jaa ollenkaan sellaista näkökulmaa että vieraat olisivat sama asia kun oma perhe. Me ollaan läheisiä perheenjäsenten kesken mutta se ei tarkoita ettei kukaan ikinä saisi tai voisi vihastua kellekään. Yleensä oman perheen kesken on normaalia että ne rakkauden ja vihan tunteet näytetään avoimesti toisin kun vieraille.