Olen yllättynyt ja pettynyt siitä kuinka huonoksi parisuhde muuttui lasten syntymän jälkeen

Noin se monesti menee.

Muistan ne ajat, kun tapeltiin.

Lapset tuo rasitusta suhteeseen ja työmäärä on valtava.

Meillä vieläkin täysrähinä päällä jos teini aiheuttaa jotain.

Lapset muuttaa suhteen, kahden aikuisen yhdessäolo on niin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ette pysty lopettaa riitelyä niin hommaa apua neuvolasta. Saatte ajan hallintaan apua. Ja on väärin ettei teillä ole yhteisiä perheen sääntöjä. Jos mies komentaa lapsia, vesität kasvatuksen jos menet lasten kuullen arvostella häntä. Teidän pitää puhaltaa yhteen hiileen.

Jos oma elämä ennen lapsia on erilaista kuin perhe-elämä niin muutos on rankkaa. Minulla tuota ei ollut. Olin kotona vuosia niin lasten hoito ja kodin siisteys oli pääosin minun homma. Kannattaa lähteä töihin ja jakaa kotityöt tasan jos ajattelee että työssä käyvä töiden jälkeen siivoaa myös kodin.

Vai tekisitkö miehen työttömyyden/hoitovapaan aikana työpäivän jälkeen kotityöt? Jos et ole äitinä ollut vielä työssä, suosittelen!

Sinä olet äiti lapsille mutta kumppani miehelle. Onko teillä mitä yhteistä, kahdestaan tapahtuvaa? Kaikkeen ei tarvitse paljon rahaa, hoitajaa vaan mielikuvitusta ja halua olla kahden. Jos olette yhdessä ja nautitte toistenne läheisyydestä on vaikeaa riidellä. Kännykät pois ja kyselkää miten on päivä mennyt.

Sujuva tapa saada toiselta apua kotitöihin on ehdottaa imuroisiko toinen vai laittaako tiskit.

Perheenkin kanssa vietetty aika yhdistää.

Olen eri kuin ap, mutta minusta nämä ovat vähän kirkasotsaisia phjeita. Toimivat normaalissa perheessä, ei sellaisessa, jossa toinen ei kunnioita eikä koe velvollisuudekseen osallistua.

Minun mieheni oli ennen tapaamistamme eronnut jopa kahdesta avioliitosta ja molemmissa pikkulapsiaikana. Hän selitti miten exät olivat kamalia ja hän teki kaiken. No kyllä arvelinkin, että varmasti vsimoilla olisinohan eri tarina kerrottavana. Itselläni oli jo lapsi ja tiesin, etten enää halua uutta, joten menin yhteen tämän miehen kanssa.

Kyllähän sen nyt näjee, että kotityöt jo alkavat kaatua minulle, vaikka mies alussa teki niitä. Hän ei tee mitään ilman, että joudun pyytämään ja nimittää sitä sitten nalkutukseksi. Ja hän on muuttunut naimisiin menon jälkeen muutenkin epäkunnioittavaksi. Olisi hirveä tilanne olla kotiäitinä taloudellisesti riiåpuvainen hänestä, se voisi todennäköisesti johtaa siihen, että hän yrittäisi alistaa henkisesti.

Omista lapsistaan näyttää ihan hyvin huolehtivat joka toinen viikonloppu, mutta omani suhteen en edes uskalla ihan jättää heitä kaksisteen kotiin. Pelkään, että hän olisi tyly lapselle, kun en ole näkemässä.

Jos tähän liittoon olisi lapsen tehnyt, niin se olisi johtanut nopeaan eroon. Näin se nyt vielä menee ikäänkuin kämppis-seksisuhteena.

Jos itse olisin ap, niin olisi kai vaan pakko laittaa todella kovaa vastaan. Eikä päästää miestä huonon käytöksen kanssa kuin koira veräjästä. Madonluvut peliin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että miehen edellinen suhde on katkennut samoihin aikoihin lasten ollessa pieniä on jo hyvä indikaattori siitä, minkälainen mies isänä ja parisuhteessa on.

Ai? Ai aivan kuten sekin, millainen nainen sä olet äitinä ja parisuhteessa selviää siitä, milloin sun suhde edelliseen kumppaniin on katkennut?

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Mukavatkin ihmiset voivat muuttua stressaavassa tilanteessa kusipääksi, varsinkin jos stressiä ei pääse minnekään pakoon vaan se odottaa kun kotioven aukaisee.  Teillä arki on nähtävästi sen verran tiukkaa, että miehellä pannu räjähtää. Hassua ettei mies ymmärtänyt ensimmäisestä kokemuksesta, että lapsiperhearki ei vissiin ole oikein häntä varten.

Olen eri mieltä tästä. Kaikki ihmiset ovat mukavia kuin elämä hymyilee. Stressaavassa tilanteessa paljastuu kuka on kusipää ja kuka ei.

I hear you sister! Silla erolla, etta mulla mies muuttui heti lapsen synnyttya ja lapsiluku jai yhteen. Paatin, etta yhden kanssa on helpompi olla yksinhuoltaja. MUTTA, mies oli aivan ihana poikaysta, partneri ja lopulta aviomies ja kun oltiin oltu 8 vuotta yhdessa, 1 vuosi naimisissa oli lapsen aika.  Han ei vahat valittanyt perheesta, duuni oli tarkein. Myos illat kavereiden kanssa vei aikaa yllattaen, mutta ei niin paljon kuin tyo, tyo, tyo.. ja tyomatkat. Erottiiin. Han on nyt uudelleen, hiljattain naimisissa. Saapa nahda kuinka nyt kay. Suunnittelevat lasta/lapsia miehen mukaan. Onnea vaan. En ole katkera enka kateellinen, enemman huvittunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Meillä suhde vain parani ja syveni valtavasti lasten myötä.

Mun mielestä parisuhteen solmuja kannattaisi mennä avaamaan ammattilaisen avulla eli parisuhdeterapiaan. Meillä oli tosi vaikeaa tilanne ja parisuhdeterapia kyllä pelasti meidän liiton - ja nyt ollaan ihan perusonnellinen lapsiperhe. Haasteita tulee mutta osaamme suhtautua niihin toisella tapaa ja puhua asioista.

Vierailija kirjoitti:

Mukavatkin ihmiset voivat muuttua stressaavassa tilanteessa kusipääksi, varsinkin jos stressiä ei pääse minnekään pakoon vaan se odottaa kun kotioven aukaisee.  Teillä arki on nähtävästi sen verran tiukkaa, että miehellä pannu räjähtää. Hassua ettei mies ymmärtänyt ensimmäisestä kokemuksesta, että lapsiperhearki ei vissiin ole oikein häntä varten.

Tämä. Meillä oli mahtava seurustelusuhde ja olimme viisi vuotta naimisissa kun nelikymppisinä päätimme yrittää lasta. Suhtauduin avoimin mielin uuteen elämäntilanteeseen. Tiesin, että kaikki muuttuu, mutta en olettanut tietäväni miten.

Mies taas oli rakentanut mielessään pilvilinnoja, kuinka hänestä isyyden myötä tulee yhtäkkiä oikea aikuinen, jolla on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, osaa olla lujasti lempeä ja oikea malli-isä. No eihän siinä tietenkään niin käynyt. Sama huonolla itsetunnolla ja lievällä OCDlla varustettu mieshän sieltä synnäriltä kotiintui. Kun uusi elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan, mies stressaantui, oli aggressiivinen, OCD alkoi häiritä molempien elämää eikä hän pystynyt solmimaan suhdetta vauvaan. Mietin vakavasti eroa vauvan ja oman turvallisuuden takia.

Mutta mies rauhottui ja on nyt todella hyvä isä. Vauvavuosi jätti kuitenkin jälkensä. Minun on vaikea rakastaa häntä kun tiedän miten ilkeä ja väkivaltainen hän voi olla. Yritän koko ajan tulkita äänensävystä, pakkomielteistä jne. millä tuulella hän on. Olen koko ajan varuillani ja se syö omaa jaksamista.

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Mun mielestä joskus on parasta vain hyväksyä toisessa ne ärsyttävät piirteet. Esim. jos toinen on äkkipikainen se on hyväksyttävä ja ehkä vain yritettävä toimia sen mukaan että ei korostaisi tuota piirteen esiintymistä. Kaikesta voi puhua ja yrittää vähän kompromissia joka asiassa mutta aina niitä luonteen peruspiirteitä ei voi muuttaa. Jos kuitenkin toisessa on paljon hyviäkin piirteitä ehkä niiden takia voi ja kannattaakin yrittää hyväksyä myös ne ärsyttävät ja huonot piirteet. Eroa kannattaa miettiä silloin kun hyviä hetkiä ei ole ollenkaan ja mitään tunnesiteitä, siis positiivisia ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Sinä et ilmeisesti ole nähnyt elämää niin paljon, että tietäisit maailmassa olevan todella, todella paljon ihmisiä jotka nauttivat heikompien kiusaamisesta. Pelottelusta, lyttäämisestä, alistamisesta. Tai ehkä sinulla on oma lehmä ojassa, kun haluat että kiusaajien kuvitellaan olevan syyttömiä omaan käytökseensä. Niin raivohullua öykkäriä ei olekaan, että tämä kävisi ikinä vahvemman kimppuun. Se itsehillintä sattuu pettämään aina vain heikomman ihmisen tai puolustuskyvyttömän eläimen kohdalla.

Ennen puhuttiin pahoista ihmisistä, nykyään puhutaan persoonallisuushäiriöisistä. Tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin joutuneen kannalta on tietenkin aivan sama, kumpaa termiä käytetään. Ennen kuvittelin, että nämä persoonallisuushäiriöisten ymmärtäjät ovat kaikki vain kukkahattutätejä ja -setiä. Mutta olen jo tajunnut, että ns. pahat ihmiset ovat kaikkialla, osallistuvat keskusteluun kuten muutkin. Heitä on niin iso prosentti väestöstä, että jokainen tuntee jonkun sellaisen. Ja ennen kaikkea: he itse ovat AINA sitä mieltä, että he ovat pohjimmiltaan ihan kunnon ihmisiä. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään arviota omasta itsestään, kun joku sanoo olevansa ihan kunnon ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä joskus on parasta vain hyväksyä toisessa ne ärsyttävät piirteet. Esim. jos toinen on äkkipikainen se on hyväksyttävä ja ehkä vain yritettävä toimia sen mukaan että ei korostaisi tuota piirteen esiintymistä. Kaikesta voi puhua ja yrittää vähän kompromissia joka asiassa mutta aina niitä luonteen peruspiirteitä ei voi muuttaa. Jos kuitenkin toisessa on paljon hyviäkin piirteitä ehkä niiden takia voi ja kannattaakin yrittää hyväksyä myös ne ärsyttävät ja huonot piirteet. Eroa kannattaa miettiä silloin kun hyviä hetkiä ei ole ollenkaan ja mitään tunnesiteitä, siis positiivisia ei enää ole.

Normaalit ärsyttävät piirteet toisessa eivät ole sellaisia, että omaa käytöstään pitää alkaa varoa.

Vähät yöunet ja työstressi ei ole hyvä yhdistelmä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Ihmisiä ja lapsia on erilaisia. Toiset nukkuvat hyvin ja toiset huonosti. Toisilla yksikin lapsi on liikaa, kun ei edes itsestä pystytä pitämään huolta. Toisilla on on useampia lapsia ilman ongelmia. Myös lasten ikäero vaikuttaa 2 v. on pieni ikäero.

Oletko itse ollut lapsien kanssa kotona, vai käytkö töissä?

Entä mies, onko töissä pitkiäkin päiviä?

Entä kuinka teidän seksi sujuu, vaikka sitä olisi säännöllisesti, oletko henkisesti mukana tilanteessa itse ? Jos et, niin mies varmasti sen huomaa ja voi omalta osaltaan kiristää tunnelmaa.

Työstressi myös.

Rakastatko kuitenkin miestäsi? Joskus toki ihmiset muuttuvat erillaisistakin syistä, ja ei ole enää hyvä olla toisen kanssa. Yhdessä ei kannata pysyä pelkästää lasten vuoksi. Jos miehen lapset ovat jo noinkin isoja, he varmasti haluavatkin tavata sinua ihan vapaaehtoisesti jos teillä on hyvät välit, vaikka laki ei velvoittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Ihmisiä ja lapsia on erilaisia. Toiset nukkuvat hyvin ja toiset huonosti. Toisilla yksikin lapsi on liikaa, kun ei edes itsestä pystytä pitämään huolta. Toisilla on on useampia lapsia ilman ongelmia. Myös lasten ikäero vaikuttaa 2 v. on pieni ikäero.

Tämä ei kyllä vastannut kysymykseen.

"Miksi jotkut pelaavat venäläistä rulettia?"

"Kaikissa pesissä ei ole patruunaa."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Ihmisiä ja lapsia on erilaisia. Toiset nukkuvat hyvin ja toiset huonosti. Toisilla yksikin lapsi on liikaa, kun ei edes itsestä pystytä pitämään huolta. Toisilla on on useampia lapsia ilman ongelmia. Myös lasten ikäero vaikuttaa 2 v. on pieni ikäero.

Tämä ei kyllä vastannut kysymykseen.

"Miksi jotkut pelaavat venäläistä rulettia?"

"Kaikissa pesissä ei ole patruunaa."

Velana et asiaa ymmärrä 🙄 olisiko minun pitänyt jättää lapset hankkimatta, kun ei olla vieläkään erottu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Sinä et ilmeisesti ole nähnyt elämää niin paljon, että tietäisit maailmassa olevan todella, todella paljon ihmisiä jotka nauttivat heikompien kiusaamisesta. Pelottelusta, lyttäämisestä, alistamisesta. Tai ehkä sinulla on oma lehmä ojassa, kun haluat että kiusaajien kuvitellaan olevan syyttömiä omaan käytökseensä. Niin raivohullua öykkäriä ei olekaan, että tämä kävisi ikinä vahvemman kimppuun. Se itsehillintä sattuu pettämään aina vain heikomman ihmisen tai puolustuskyvyttömän eläimen kohdalla.

Ennen puhuttiin pahoista ihmisistä, nykyään puhutaan persoonallisuushäiriöisistä. Tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin joutuneen kannalta on tietenkin aivan sama, kumpaa termiä käytetään. Ennen kuvittelin, että nämä persoonallisuushäiriöisten ymmärtäjät ovat kaikki vain kukkahattutätejä ja -setiä. Mutta olen jo tajunnut, että ns. pahat ihmiset ovat kaikkialla, osallistuvat keskusteluun kuten muutkin. Heitä on niin iso prosentti väestöstä, että jokainen tuntee jonkun sellaisen. Ja ennen kaikkea: he itse ovat AINA sitä mieltä, että he ovat pohjimmiltaan ihan kunnon ihmisiä. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään arviota omasta itsestään, kun joku sanoo olevansa ihan kunnon ihminen.

Tämä. Kaikista karmaisevin kiusaaja/hyväksikäyttäjä/rikollis -ihmishirviö, jonka olen koskaan elämässäni kohdannut kertoi minulle, miten mahtava tyyppi hän on ja kuinka hänellä on "täydellinen luonne". Omakehua ja täysin epärealistisia arvioita itsestä riitti vaikka muille jakaa ja jos tämä ei toiminut, niin alkoi säälipisteiden keruu tarinoilla siitä, miten rankka elämä hänellä on ollut, miten kukaan ei ollut ikinä ymmärtänyt häntä jne. Tyyppi oli täysin sadistinen kiusaaja, joka käytti estoitta itseään heikompia hyväksi ja melkein tappoi kolme ihmistä, tuhosi yhden elämän ja aiheutti piittaamattomuudellaan toisen kuoleman. Siinä sitä "täydellistä luonnetta" ja "mahtavaa persoonaa".