Tiedättekö, todellista onnea saa vain vaikeuksien kautta

Minä todella ymmärrän tämän ketjun aloittajaa. Minullakin ja perheellämme vaikeuksia. Ongelmia. Surua ja murhetta.  Minua on auttanut jaksamaan ajatus, että loppujen lopuksi mikä on tärkeintä elämässä: me, läheisyys, perhe, rakkaus. Mitä jää kaikesta jäljelle? Rakkaus.

Vaikka mitä tulisi, niin rakkautta ei vie minulta kukaan.

Kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, niin sitä enemmän saan lohtua suvustani, elossa olevista vanhemmistani, läheisistäni. Että he ovat olemassa. Että minäkin olen olemassa.

Kolikossa on kaksi kääntöpuolta. Jos niistä vaikeuksista selviää niin todennäköisesti on lähellä onnellisuutta. Saa sen fiiliksen että on turvassa ja selviää. Mutta jos niistä ei selviä niin jää ahdistuneeksi ja pelokkaaksi ja kokee maailman turvattomaksi. Sopivan mittaiset haasteet elämässä ylläpitävät onnellisuutta, mutta liiallisuuksiin mennessä ottaa sen pois.

Ap:n väite muistuttaa mm. tyytyväisyyden/kiitollisuuden tärkeydestä onnellisuuden avaimena. Olen siitä samaa mieltä ja iloitsen hänen onnellisuudestaan, jota hänellä on vaikeuksista huolimatta.

Muutamia ajatuksia aiheeseen liittyen...

Jokaisella ihmisellä on tai on ollut vaikeuksia. Ei siis ole kahta ihmisryhmää, joista toisella on ollut vaikeuksia ja toisella ei, vaan kaikilla meillä on (ollut) vaikeuksia.

Empiirisesti ap:n väite pitää paikkansa, koska kaikilla maailman onnellisilla ihmisillä on (ollut) vaikeuksia, koska kaikilla maailman ihmisillä on (ollut) vaikeuksia. Olisiko mahdollista olla onnellinen, jos ei olisi ollut yhtään vaikeuksia? Kysymys on teoreettinen eikä siihen ole varmaa vastausta.

Ap:n väite vaikeuksien ja onnellisuuden välisestä positiivisesta korrelaatiosta herättää kysymyksen: onko ihminen sitä onnellisempi, mitä enemmän hänellä on (ollut) vaikeuksia? Tähän vastaan kieltävästi.

Loppuyhteenvetona voisi todeta, että vaikeudet eivät ainakaan estä onnellisuutta ja että määrältään ja laadultaan sopivat vaikeudet voivat suhteuttamisen ja kiitollisuuden ansiosta jopa lisätä sitä. Jälkimmäiseen pätee periaate: "Nyt ymmärrän mitä hyvää minulla on, koska olen ollut lähellä menettää sen." Toisaalta taitaa olla sellaisiakin ihmisiä, jotka osaavat olla tyytyväisiä/kiitollisia ja onnellisia siitä, mitä hyvää heillä on, vaikkeivät olisikaan olleet lähellä menettää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ahdingon poistuminen koettelemusten jälkeen ole onnea, vaan helpotusta. Ei pissalla käyminen tee onnelliseksi vaan tuottaa suuren, väliaikaisen helpotuksen tunteen. Kunnes rakko täyttyy taas.

Onni ei vaadi ensin suurta epäonnea edeltäjäkseen. Tämä "vaikeuksien kautta voittoon"-ajattelu tuo kyllä toiveikkuutta niille, jotka rämpivät epäonnen suossa, mutta totta se ei ole. Onnen vuoksi ei tarvitse kärsiä. Suomalaisia pikemminkin vaivaa tämä "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -ajattelu, johtaa kurjuuden maksimointiin ja epäedullisiin tilanteisiin (paska työ, väkivaltainen parisuhde) jäämisen.

Paskassa vellomisen jälkeen koettu helpotus on hieno tunne, mutta onnea se ei ole. Onnen saa oikoteitsekin ilman vellomisia.

On paskassa vellomisen helpotus, kulkeminen pahasta paikasta pois siis, mutta on myös tavoitteen saavuttamisen tyydytys, kulkeminen kohti jotain positiivista. Molemmat on ihmiselle yhtä todellisia, yhtä totta. Se että kulkee vaikeuksien läpi kohti jotain päämäärää on molemmat yhdessä. Ei ole mitään oikoteitä.

Se että ei kulje mihinkään ei ole kumpaakaan, se ei ole mikään onni vaan kuoleman odottamista.

Sana kirjoitti:

Toisaalta taitaa olla sellaisiakin ihmisiä, jotka osaavat olla tyytyväisiä/kiitollisia ja onnellisia siitä, mitä hyvää heillä on, vaikkeivät olisikaan olleet lähellä menettää sitä.

Huomattavasti enemmän on kuitenkin ihmisiä, joilla on kaikki hyvin ja elämä mukavampaa kuin kellään ikinä, silti valittavat pikkuasioista, elämän vaatimuksista ja elämä on surkeaa. Suomikin on täynnä meitä. Perspektiiviä ei ole jos kaikki on aina ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kolikossa on kaksi kääntöpuolta. Jos niistä vaikeuksista selviää niin todennäköisesti on lähellä onnellisuutta. Saa sen fiiliksen että on turvassa ja selviää. Mutta jos niistä ei selviä niin jää ahdistuneeksi ja pelokkaaksi ja kokee maailman turvattomaksi. Sopivan mittaiset haasteet elämässä ylläpitävät onnellisuutta, mutta liiallisuuksiin mennessä ottaa sen pois.

Totta että jos elämästä häviää kaikki, jos arkipäiväinen selviytyminen hetkestä toiseen on epävarmaa, onnellisuuden tunteet on varmasti aika kortilla. Ei kuitenkaan ole mitään sopivaa määrää haasteita. Ei ole mitään objektiivisesti mitattavia asioita, ei mitään listaa siitä, minkä ihminen kestää ja minkä ei. Etukäteen ei voi myöskään tietää. On varmasti lukemattomia keinoja joilla voi objektiivisesti kamalasta tilanteesta tehdä vielä kamalamman, ja on muutama keino, joilla kamalasta tilanteesta voi tehdä vähän paremman.

Oli tilanne mikä tahansa, jos tuntee olonsa avuttomaksi, tuntee ettei ole mitään vaihtoehtoja vaikuttaa mihinkään, on menossa kohti kärsimystä joka hajottaa. Oli tilanne mikä tahansa, jos tuntee että on jotain mahdollisuuksia toimia tilanteen parantamiseksi, on menossa kohti onnellisuutta, koska on mahdollista saavuttaa niitä pieniä onnellisuuden välietappeja toimimalla itse niin kuin haluaa. Elämässä on silloin jotain ennakoitavuutta, jotain järjestystä, vaikka siinä olisikin paljon hallitsematonta ja epävarmuutta.

Eläinten onnellisuustutkimuksissakin on huomattu, että eläimet joilla on vapaus valita missä tilassa oleskelevat, ovat onnellisempia. Vaikka ne tilat olisi vähän pienemmät, vähän huonommat, se että voi siirtyä tilasta A tilaan B silloin kun haluaa, on parempi kuin että olisi yksi tila C.

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Toisaalta taitaa olla sellaisiakin ihmisiä, jotka osaavat olla tyytyväisiä/kiitollisia ja onnellisia siitä, mitä hyvää heillä on, vaikkeivät olisikaan olleet lähellä menettää sitä.

Huomattavasti enemmän on kuitenkin ihmisiä, joilla on kaikki hyvin ja elämä mukavampaa kuin kellään ikinä, silti valittavat pikkuasioista, elämän vaatimuksista ja elämä on surkeaa. Suomikin on täynnä meitä. Perspektiiviä ei ole jos kaikki on aina ollut.

Se että näkee jotain korjattavaa elämässään on ihan terve merkki ja osa kehitystä ihmisenä. Monet eivät kuitenkaan osaa hahmottaa mikä se korjattava asia on joten he päätyvät valittamaan epäoleellisista asioista.

Itseäni ahdistaa tämä varsinkin uskispiireissä suosittu kärsimyksen ihannointi ja ajatus siitä, että kärsimys on jonkunlainen itseisarvo ja automaattisesti aina hyvä asia. Toki vastoinkäymiset usein kasvattavatkin ihmistä, mutta tämähän riippuu vastoinkäymisten määrästä, laadusta ja kestosta sekä ihmisen sietokyvystä, joten mielestäni ei voida sanoa että vastoinkäymiset ovat aina hyvä asia. Joskus kärsimys jalostamisen sijaan ihan vaan tuhoaa ihmisen. Kun ruvetaan viiden litran ämpäriin laittamaan kuutta litraa vettä, on ihan varma että jossain vaiheessa tulvii yli.

Kyllä uskon, että voi olla onnea ilman hirveän repiviä ja hajottavia vaikeuksia. Pahat vaikeudet voivat repiä hermot riekaleiksi ja viedä luottamuksen ihmisiin. Silloin on vaikea elää henkisesti täyspainoisesti.

On harmillista, että vanhempani opettivat tuota kärsimyksen kautta onneen-uskomusta. Yritän pyristellä irti tästä uskomuksesta.