Perheelliset/parilliset; muistatteko ikinä sinkkuystäviänne viikonloppuisin?

Olkoon perheihmiset ja kumppanin vieressä 24/7 kiehnäävät minun puolestani yksikseen, ei kiinnosta enää seura koska olen aina se kakkosvaihtoehto.

Mulla ei lähipiirissä ole ollut kuin kaksi sinkkua, jotka hekin nykyään ovat vakavissa (kauko)suhteissa. Molemmilla oli hyvin kiireinen ja harrastustentäyteinen elämä, eli vaikeaa oli löytää yhteistä aikaa tapaamiselle. Toista näin toki viikoittain yhteisessä harrastuksessa ja toista sitten sukujuhlissa, mutta harvoin ihan ex-tempore sattuivat aikataulut osumaan yksiin.

Tosin mielestäni se, että näkee omia kavereitaan silloin, kun puoliso on poissa kotoa, on pelkkää käytännöllisyyttä. Viikonloppuja on vähän ja jos joskus haluaa tehdä puolisonkin kanssa jotain tai on puolipakollisia sukulointeja, on kätevää hoitaa muut kaverisuhteet samana viikonloppuna kumpikin tahollaan.

Voin kyllä tulla käymään ja kuunnella lasten juttuja jotka kokoajan pyörivät siinä mukana...välillä. Joskus kuitenkin luulisi löytyvän aikaa myös lähteä esim kahville, viinille, syömään jne. eli että pystyisi rauhassa juttelemaan ilman niitä lasten jatkuvia keskeytyksiä. Minä myös tuon aina laspillenne tuliaisia ja ostan joulu- ja synttärilahjoja. Koskaan en itse saa mitään takaisin. Siksi ei enää perheellisiä "ystäviä". t. Sinkku

No, harvakseltaan valitettavasti mutta joskus. 

Kun tilanne nyt on sellainen että viikossa on tasan kaksi päivää jolloin ehdimme perheenä viettää kunnolla aikaa yhdessä niin kyllä se perhe vaan menee etusijalle. Eli joka viikko vähintään toinen päivä viikonlopusta menee oikeastaan ihan vaan oman perheen kesken ja sinä toisena päivänä sitten yritetään tavata kummankin vanhempia ja sisaruksia sekä kavereita. Aika monelle viikonlopulle sattuu joku synttäri/juhlakutsu tai muu meno joka haukkaa sen päivän mutta samalla mahdollistaa sitä läheisten tapaamista. Kuitenkin jos mietitään jotain yksittäistä ystävää niin saattaahan siinä mennä viikkoja ettemme ehdi tapaamaan kun yritämme kuitenkin tavata vähän kaikkia vuorollaan. Varsinkin jotain tyttöjen iltoja vietän ehkä maksimissaan kaksi kertaa vuodessa, kyllä jos minua viikonloppuisin haluaa tavata pitkän kaavan mukaan niin tarjolla on joko ulkoilua/muuta aktiviteettia vaihtelevalla kokoonpanolla tai sitten kyläilyä vaihtelevalla kokoonpanolla/meidän luona. 

En ole ikinä ajatellut että minulla olisi velvollisuus jotenkin erityisesti kiinnittää huomiota sinkkuystäviini ja huolehtia etteivät he ole viikonloppuisin yksinäisiä. Ihan samanlailla teen suunnitelmia heidän kanssaan kuin perheellisten ystävienkin, joskus sopii ja joskus ei. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat konformistisia laumaeläimiä, jotka murtuvat paineen alla. Se oma murunen on niin ihq, että ei sen seurasta voi irtautua edes hetkeksikään, ja mennä ulos ystävien kanssa. Ei suinkaan, jäädään vain sinne hanipuppelin kylkeen kiehnäämään ja tätä jatkuu kuukausitolkulla. Sitten joskus harvoin jaksetaan/viitsitään muistaa niitäkin ihmisiä, jotka ovat olleet mukana kuvioissa jopa vuosia, toisinkuin se tuore kumppani.

Itse en koskaan hylkäisi ketään siksi, että olen suhteessa. En ole koskaan ymmärtänyt enkä tule ymmärtämäänkään tällaista joko-tai-mentaliteettia. Miksi asioita ei voisi tasapainottaa? Onko aina tehtävä valinta puolison ja ystävien välillä? Miksi se seurustelukumppani vie niin ison osan siitä ajasta, ettei ehditä muita huomioimaan laisinkaan?

Sitten sekin, että sinkkuja kohtaan aletaan käyttäytymään ylimielisesti, halveksuvasti ja säälivästi. Oikein hierotaan se oma onni niiden sinkkuystävien naamalle, "mullapa on kumppani, sullapa ei lälläslää". En edes liioittele, tälläisia asenteita ja käytöstä olen kohdannut seurustelevilta ihmisiltä. Ihan pelletouhua. Sitten kun se suhde napsahtaa poikki, tullaan häntä koipien välissä pyytämään kahville, elokuviin, shoppailemaan yms. Yhtäkkiä minusta tulee kiinnostava ja olemassa oloni noteerataan. Arvaa vain, että huvittaako enää pyöriä tuollaisten ihmisten ympyröissä, no ei todellakaan.

Olen ilmeisesti megaluokan luuseri, koska minulla ei ole ketään. Jep, se tekee minusta ihmisenä alempiarvoisen. Joidenkin ihmisten pitäisi katsoa pitkään ja hartaasti sinne peiliin, ja miettiä että miksi kaverit lopulta katoavat heidän elämästään.

Sun tekstistä päätellen ajattelet itsekin olevasi alempiarvoinen. Katkeruus parisuhteesta oikein huokuu kirjoituksestasi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat konformistisia laumaeläimiä, jotka murtuvat paineen alla. Se oma murunen on niin ihq, että ei sen seurasta voi irtautua edes hetkeksikään, ja mennä ulos ystävien kanssa. Ei suinkaan, jäädään vain sinne hanipuppelin kylkeen kiehnäämään ja tätä jatkuu kuukausitolkulla. Sitten joskus harvoin jaksetaan/viitsitään muistaa niitäkin ihmisiä, jotka ovat olleet mukana kuvioissa jopa vuosia, toisinkuin se tuore kumppani.

Itse en koskaan hylkäisi ketään siksi, että olen suhteessa. En ole koskaan ymmärtänyt enkä tule ymmärtämäänkään tällaista joko-tai-mentaliteettia. Miksi asioita ei voisi tasapainottaa? Onko aina tehtävä valinta puolison ja ystävien välillä? Miksi se seurustelukumppani vie niin ison osan siitä ajasta, ettei ehditä muita huomioimaan laisinkaan?

Sitten sekin, että sinkkuja kohtaan aletaan käyttäytymään ylimielisesti, halveksuvasti ja säälivästi. Oikein hierotaan se oma onni niiden sinkkuystävien naamalle, "mullapa on kumppani, sullapa ei lälläslää". En edes liioittele, tälläisia asenteita ja käytöstä olen kohdannut seurustelevilta ihmisiltä. Ihan pelletouhua. Sitten kun se suhde napsahtaa poikki, tullaan häntä koipien välissä pyytämään kahville, elokuviin, shoppailemaan yms. Yhtäkkiä minusta tulee kiinnostava ja olemassa oloni noteerataan. Arvaa vain, että huvittaako enää pyöriä tuollaisten ihmisten ympyröissä, no ei todellakaan.

Olen ilmeisesti megaluokan luuseri, koska minulla ei ole ketään. Jep, se tekee minusta ihmisenä alempiarvoisen. Joidenkin ihmisten pitäisi katsoa pitkään ja hartaasti sinne peiliin, ja miettiä että miksi kaverit lopulta katoavat heidän elämästään.

Koska seurustelukumppanin myötä elämään tulee uusia ihmissuhteita seurustelukumppanin lisäksi. Tämän vanhemmat, sisarukset ja ystävät. Kun vielä pariskunnalle syntyy lapsia, sukulaisten merkitys korostuu, koska lapsille halutaan mieluummin tarjota isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut kuin äidin  tai isän ystävä, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään suoranaista yhteyttä lapseen. Kun olin vielä lapseton sinkku, mulle riitti oikein hyvin pitää satunnaisesti yhteyttä vanhempiini ja sisaruksiini. Hyvin usein riitti vain puhelinsoitto ja kuulumisten kyseleminen. Kun sain lapsia ja kun sisarukseni saivat lapsia, tilanne muuttui. Lapseni eivät saaneet mitään siitä, että soitin vanhemmilleni. He saivat isovanhemmistaan jotain vain silloin, kun tapasivat isovanhempaan. Samoin  oli tätien, setien ja serkkujen kohdalla. En lisännyt sukulaisten tapaamista itseni vuoksi vaan lasteni vuoksi. 

Kannattaa myös muistaa, että yhä harvemmassa ovat ne pariskunnat ja perheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät töitä klo 8-16. Työelämän muututtua (esim kauppojen pidentyneet aukioloajat) perheillä on yhä vähemmän sellaista yhteistä aikaa, jolloin paikalla ovat sekä molemmat vanhemmat että lapset. Perheen yhteinen aika on siis vähentynyt ja sen vuoksi sitä arvostetaan enemmän kuin silloin, kun lähes kaikilla oli lähes kaikki illat ja viikonloput mahdollisuus olla  yhdessä koko perheen kanssa. Kun perheen yhteinen aika on vähentynyt, vähäistä aikaa ei haluta käyttää muiden kuin oman perheen kanssa. 

On tietysti ikävää, että yksinäiset sinkut jäävät vähemmälle huomiolle. Kuitenkin, jos on päätettävä, käytetäänkö tämä harvinainen yhteinen lauantai perheen kesken yhdessä vai kutsuuko perheenisä yksinäisen ystävänsä pelaamaan tietokonepelejä, niin aika monessa perheessä valitaan perheen yhteinen aika isän ja tämän yksinäisen ystävän yhteisen ajan sijasta. Perheenisä kutsuu ystävänsä silloin, kun perheenäidillä on jotain muuta menoa (esim työvuoro) eli muutenkaan vietettäisi lauantaita yhdessä. Tosin yksinäisen ystävän pitää myös ymmärtää, että yhdessäolo on lasten ehdoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija
</p>

<p>On tietysti ikävää, että yksinäiset sinkut jäävät vähemmälle huomiolle. Kuitenkin, jos on päätettävä, käytetäänkö tämä harvinainen yhteinen lauantai perheen kesken yhdessä vai kutsuuko perheenisä yksinäisen ystävänsä pelaamaan tietokonepelejä, niin aika monessa perheessä valitaan perheen yhteinen aika isän ja tämän yksinäisen ystävän yhteisen ajan sijasta. Perheenisä kutsuu ystävänsä silloin, kun perheenäidillä on jotain muuta menoa (esim työvuoro) eli muutenkaan vietettäisi lauantaita yhdessä. Tosin yksinäisen ystävän pitää myös ymmärtää, että yhdessäolo on lasten ehdoilla. [/quote kirjoitti:

Tämän loppukateetin logiikan myötä voin vain todeta, että lapsettomana ihmisenä menetän siis ystävän loppuiäksi, koska vanhemmat tekevät tämän kahtiajaon. Perhe tai sinkkuystävä. On se julmaa ja mustavalkoista, mutta varmaan perhenäkökulmasta katsottuna ihan "ymmärrettävää". Nykyajan vanhemmat. Blah.