Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä kun en halua kertoa syytä surulleni?
07.10.2017 |
Aina sanotaan että parisuhteessa saa olla omiakin asioita, kaikkea ei tarvitse jakaa kumppanin kanssa. Mutta mitä tehdä kun toinen välillä huomaa että jokin vaivaa minua? Pitääkö minun oppia peittämään tunteeni vai valehdella surun syy? Uskoisin että molemmat tavat johtavat siihen, että kumppani luulee minun päässeen asiasta yli. Mutta haluankohan sitä.
Samasta aiheesta on käyty pari kertaa keskustelua. Ihmettelee miksi en voi kertoa. En ainakaan vielä kykene kertomaan. Aihe on todella arka.
Miten muut ovat toimineet samanlaisessa tilanteessa?
Kommentit (37)
No yhdenlaista vallankäyttöähän se on tuokin, ei paljon poikkea mykkäkoulusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies tietää, että minulla on aiemmin ollut traumatisoiva suhde sairaalloiseen ja väkivaltaiseen mieheen. Joskus kun ahdistaa jostain syystä, olen miehelle sanonut, että menneisyyden muistot hönkivät nyt päälle niin rajusti, että haluan olla rauhassa saadakseni taas pääni kuntoon, mutta olen kunnossa taas huomenna.
Mies antaa minun olla eikä kysele tarkemmin. Olen siitä kiitollinen. Jos minun pitäisi puhua jokainen asia halki siitä, mitä silloin tapahtui, se tuntuisi paljon pahemmalta ja tulisi liian lähelle, repisi totaalisesti auki kaikki vanhat haavat.
Minun on itse saatava itseni kokoon ja itkettävä läpi yön ja hengitettävä tietoisesti jokainen hengenveto, ennen kuin pääsen jaloilleni ja taas tajuan, että kaikki on menneisyyttä eikä enää palaa.
Hakeudu terapiaan. Yksin hautominen ei selvästikään toimi, jos joudut vielä vuosienkin jälkeen itkeskelemään kokonaisia öitä ja mennyt on edelleen noin hallitseva osa elämääsi. Kumppanisi varmaankin toivoisi voivansa olla tukenasi tai ainakin haluaisi ymmärtää sinua paremmin. Tai näin oma puolisoni totesi aikanaan, ja nyt meillä ei ole enää vuosiin ollut mitään menneisyyden haamuja välissämme (kokemusta samasta aihepiiristä). Sellaiset myrkyttävät hyvänkin parisuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita paperille ja anna paperi hänelle. Et voi olettaa, että toinen osaa olla tukenasi surussa (tai että hänen pitäisi olla), ellet kerro hänelle.
Jos et kerro, niin sitten elät kipusi kanssa yksin, äläkä vaadi mieheltäsi huomiota sen vuoksi. Ei hän voi mitään asialle tehdä eikä sinulle mitään neuvoja antaa, kun panttaat asiaa.
Siltikin eläisin yksin. Tämä on asia jonka neuvot tiedän, pitää yrittää ajatella positivisesti, ajatella muuta kun asia tulee mieleen, ei saa antaa asian vaikuttaa tekemisiin... Helpompi sanoa kuin tehdä. Samantyyppisen surun aiheen kerroin hänelle(vältyin paljastamasta tätä isompaa) niin eipä ollut hyötyä. Sai tyydyttää uteliaisuutensa. Ap
Tuommoinen puolittainen kertominen voi olla aika rasittavaa kumppanille.
Grow up, girl!
Vierailija kirjoitti:
Mies tietää, että minulla on aiemmin ollut traumatisoiva suhde sairaalloiseen ja väkivaltaiseen mieheen. Joskus kun ahdistaa jostain syystä, olen miehelle sanonut, että menneisyyden muistot hönkivät nyt päälle niin rajusti, että haluan olla rauhassa saadakseni taas pääni kuntoon, mutta olen kunnossa taas huomenna.
Mies antaa minun olla eikä kysele tarkemmin. Olen siitä kiitollinen. Jos minun pitäisi puhua jokainen asia halki siitä, mitä silloin tapahtui, se tuntuisi paljon pahemmalta ja tulisi liian lähelle, repisi totaalisesti auki kaikki vanhat haavat.
Minun on itse saatava itseni kokoon ja itkettävä läpi yön ja hengitettävä tietoisesti jokainen hengenveto, ennen kuin pääsen jaloilleni ja taas tajuan, että kaikki on menneisyyttä eikä enää palaa.
Jaksamista sinulle! Hyvä että miehesi on ollut ymmärtäväinen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka paha se suhde oikein oli, kun kolmenkin vuoden jälkeen ahdistaa noin pahasti? Onhan tyyppi 100 % ulos elämästäsi?
Vierailija kirjoitti:
Mies tietää, että minulla on aiemmin ollut traumatisoiva suhde sairaalloiseen ja väkivaltaiseen mieheen. Joskus kun ahdistaa jostain syystä, olen miehelle sanonut, että menneisyyden muistot hönkivät nyt päälle niin rajusti, että haluan olla rauhassa saadakseni taas pääni kuntoon, mutta olen kunnossa taas huomenna.
Mies antaa minun olla eikä kysele tarkemmin. Olen siitä kiitollinen. Jos minun pitäisi puhua jokainen asia halki siitä, mitä silloin tapahtui, se tuntuisi paljon pahemmalta ja tulisi liian lähelle, repisi totaalisesti auki kaikki vanhat haavat.
Minun on itse saatava itseni kokoon ja itkettävä läpi yön ja hengitettävä tietoisesti jokainen hengenveto, ennen kuin pääsen jaloilleni ja taas tajuan, että kaikki on menneisyyttä eikä enää palaa.
En ymmärrä alapeukkuja. Ensimmäisestä suhteesta on 20 vuotta. Olen ollut nykyisessä liitossa 8 vuotta. Noita pahoja hetkiä tulee ehkä pari kertaa vuodessa ja ne kestävät päivän tai pari. En näe asiassa ongelmaa, eikä mieskään.
Minusta kaikkia asioita ei tarvitse kertoa puolisolleen juurta jaksain sen enempää kuin ystävälleen, äidilleen tai omalle lapselleen. Jos miehelläni olisi paha olla, kysyisin, voinko jotenkin auttaa. Jos mies sanoisi, että en voi auttaa mutta hänen on ajateltava asiat halki ja huomenna kaikki on kunnossa, antaisin asian olla. Olisin lähettyvillä siltä varalta, että mies tuntisikin tarvetta puhua, mutta en alkaisi udella. Jos asia ei kuulu minulle, se ei kuulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietysti hän sen huomaa. Sanot, että sinulla on huolia, joista et voi vielä puhua. Puhut kun itse kestät. Partneri hyväksyy asian, koska tuo hitaus on sinun persoonan ominaisuus. Peitteleminen pahentaa asiaa. Sanot ettei huolet johdu hänestä. Tai jos johtuu, niin sitten sinun on punnerrettava asia esiin itsestäsi. Olet sen velkaa toiselle. Eli kompromissejä.
Tuota olen hänelle yrittänyt sanoa. Suuttuu kun sanon etten vielä pysty. Itse olen kyllä antanut hänelle luvan olla kertomatta kun hän on noin sanonut. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies tietää, että minulla on aiemmin ollut traumatisoiva suhde sairaalloiseen ja väkivaltaiseen mieheen. Joskus kun ahdistaa jostain syystä, olen miehelle sanonut, että menneisyyden muistot hönkivät nyt päälle niin rajusti, että haluan olla rauhassa saadakseni taas pääni kuntoon, mutta olen kunnossa taas huomenna.
Mies antaa minun olla eikä kysele tarkemmin. Olen siitä kiitollinen. Jos minun pitäisi puhua jokainen asia halki siitä, mitä silloin tapahtui, se tuntuisi paljon pahemmalta ja tulisi liian lähelle, repisi totaalisesti auki kaikki vanhat haavat.
Minun on itse saatava itseni kokoon ja itkettävä läpi yön ja hengitettävä tietoisesti jokainen hengenveto, ennen kuin pääsen jaloilleni ja taas tajuan, että kaikki on menneisyyttä eikä enää palaa.
Hakeudu terapiaan. Yksin hautominen ei selvästikään toimi, jos joudut vielä vuosienkin jälkeen itkeskelemään kokonaisia öitä ja mennyt on edelleen noin hallitseva osa elämääsi. Kumppanisi varmaankin toivoisi voivansa olla tukenasi tai ainakin haluaisi ymmärtää sinua paremmin. Tai näin oma puolisoni totesi aikanaan, ja nyt meillä ei ole enää vuosiin ollut mitään menneisyyden haamuja välissämme (kokemusta samasta aihepiiristä). Sellaiset myrkyttävät hyvänkin parisuhteen.
Asia ei hallitse elämääni.
En usko terapiaan. Terapeutit eivät ole kaikkivoipia huoltenpoistajia vaan leipätyöläisiä siinä missä asfalttimiehetkin. Lääkkeisiinkään en usko - ne saattavat viedä ahdistuksen mutta tylsyttävät samalla kaikki aistit.
Minä uskon siihen, että joko kirjoitan asiat paperille tai vain ajattelen ne läpi, jolloin saan taas pääni pinnalle. Se on toiminut minulle hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko puhua siitä asiasta jollekin ystävälle? On totta ettei parisuhteessa tarvi jakaa kaikkea mahdollista. Onhan se välttämättömyyskin jos meinaa ystävänsä ja heidän luottamuksensa säilyttää, niin heidän luottamukselliset asiansa pitää osata pitää vain itsellään. Joistain asioista onkin parempi puhua ystävien kanssa, mikäli ne ei liity omaan kumppaniin ollenkaan. Ystävät ja hyvät välit ystävien kanssa kannattaa aina säilyttää ettei jää ns. tyhjän päälle jos suhde meneekin poikki joskus.
Ikävää, että miehen pitää joutua näkemään ahdistuksesi tietämättä sen syytä tai voimatta auttaa. Voi johtaa suhteen huonontumiseen tai päättymiseen. Tyydytkö nytkin huonoon suhteeseen, joka tuntuu riittävältä superpahan jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli näytät, että jokin asia vaivaa, mutta et voi asiasta mukamas edes läheiselle ihmiselle kertoa. Tuolle on termi: huomiohuoraaminen.
Juu sanokaas miten tällaiseen huomiohuoraamiseen pitäisi suhtautua! Mitä sellainen ihminen oikeasti haluaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli näytät, että jokin asia vaivaa, mutta et voi asiasta mukamas edes läheiselle ihmiselle kertoa. Tuolle on termi: huomiohuoraaminen.
Näin on. Ja jos suhde on kerran kolme vuotta kestänyt, niin pitää sen miehen olla todella omituinen, että tuollaisen eukon kanssa viitsii olla. Ehkä mies ei saa parempaakaan?
Samaa mieltä. Kolmessa vuodessa pitäisi olla aika hyvä luottamus jo muodostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli näytät, että jokin asia vaivaa, mutta et voi asiasta mukamas edes läheiselle ihmiselle kertoa. Tuolle on termi: huomiohuoraaminen.
Kuinka niin mukamas? Noh eivätpä sellaiset ihmiset ymmärrä joille kaikista asioista puhuminen on vaivatonta. Ap
Noh, parisuhde ja salailu ei koskaan ole ollut kovin hyvä yhdistelmä.
Miksi kukaan haluaisi olla sinun kanssasi, kun et voi surua hänelle kertoa? Pidät siis häntä niin kakkana tukijana itsellesi?
Miksi näyttää siltä, että olkoon kyse vanhasta traumasta tai uudesta surusta, niin sinun mielestäsi fiksuinta on vain yrittää sivuuttaa ne ikävät tunteet. Tiedoksi vaan, että tunteiden kieltäminen ei toimi, sillä ne puskevat esiin uudestaan ja uudestaan, kun niitä ei ole käsitelty.
Tietysti hän sen huomaa. Sanot, että sinulla on huolia, joista et voi vielä puhua. Puhut kun itse kestät. Partneri hyväksyy asian, koska tuo hitaus on sinun persoonan ominaisuus. Peitteleminen pahentaa asiaa. Sanot ettei huolet johdu hänestä. Tai jos johtuu, niin sitten sinun on punnerrettava asia esiin itsestäsi. Olet sen velkaa toiselle. Eli kompromissejä.