Jos kerran tiedetään, että ihmiset tulee lajina tuhoutumaan viimeistään kun maapallo tuhoutuu
http://tieku.fi/maailmankaikkeus/aurinkokunta/maa/seks-veje-til-jordens…
Luultavasti jo paljon paljon ennen sitä, voi olla ettei nähdä edes seuraavaa vuosituhatta.
Ja tästä voi helposti johtaa, että millään ei ole mitään väliä suuremmassa mittakaavassa, kaikki tulee olemaan tomuna, ei tule olemaan ketään joka muistaisi mitään mitä tapahtuu tai ei tapahdu tällä pallolla, ja luultavasti näin käy nopeammin kuin myöhemmin. Kaikki isot ja pienet jutut, hyvät ja pahat, kaikki häviää. Voiko edes sanoa että jäävät historiaan, kun ei ole ketään elämässä sitä sen ajan nykyhetkeä.
Niin miksi pitäisi jaksaa yhtään mitään?
Jos tänään on suhteellisen hyvä päivä, niin ehkä jaksaa tämän päivän , mutta sanotaan loppuviikosta kun sataa vettä ja bensa alkaa olla loppu autosta, miksei vaan lakkaisi olemasta sen sijaan että pysähtyy tankkaamaan autoa sateeseen? Jos joku nyt sitten jää kaipaamaan tai työprojektit vähän kärsii kun ei tulekaan seuraavana päivänä töihin tai jotain tällaista, niin mitä väliä silläkään on suuressa mittakaavassa?
Kommentit (53)
Ei pidä paikkaansa. Ihminen lajina tulee häviämään, sille emme mahda mitään. Muistetaan, että maapallolla on ollut elämää miljardeja vuosia. Mannerlaatat shiftaa paikasta toiseen ja kylmenee tai kuumenee niin luonto osaa korjata itse itsensä. Täällä on ollut vaikka minkälaista elämää vuosimiljoonien aikoina. Me olemme tämän hetken dinosauruksia, ja meidän fossiileita aikanaan tutkii joku toinen älykäs laji ja ihmettelee meidän omituista maailmanjärjestystä. Uskotaan jumaliin. Tapetaan toisiamme. Pannaan perseeseen.
Olet elossa vain jonkin aikaa, mutta kuolleena aika paljon kauemmin. Kannattaisiko siis nauttia ainutkertaisesta tripistä, joka varmasti kuitenkin loppuu vai viettää sekin vähä aika kurjaillen ja kaiken turhuutta huokaillen... jaa-a... onpa vaikea dilemma...
Mutta siis jokainen tyylillään.
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä paikkaansa. Ihminen lajina tulee häviämään, sille emme mahda mitään. Muistetaan, että maapallolla on ollut elämää miljardeja vuosia. Mannerlaatat shiftaa paikasta toiseen ja kylmenee tai kuumenee niin luonto osaa korjata itse itsensä. Täällä on ollut vaikka minkälaista elämää vuosimiljoonien aikoina. Me olemme tämän hetken dinosauruksia, ja meidän fossiileita aikanaan tutkii joku toinen älykäs laji ja ihmettelee meidän omituista maailmanjärjestystä. Uskotaan jumaliin. Tapetaan toisiamme. Pannaan perseeseen.
Viimeistään se toinen älykäs laji tulee häviämään kun maapallo häviää. Joten mitä väliä niittenkään äimistelyllä on? Mitä väliä on sillä tuotetaanko me niille ihmettelyn aihetta, mitä väliä on sillä pääseekö ko. laji edes kehittymään?
Mitä väliä on sillä mitä tapahtuu yhdellä pyöreähköllä kivellä .
Juuri siksi jokaisen pitää keskittyä tekemään oma osansa hyvin.
Elämä on vaan joku mikä käydä läpi.
Ei tämän takia tarvi pohtia itseään suljetulle.
Elämä alkoi syntyä planeetallemme 3 miljardia vuotta sitten. Tässä on voinut olla sillä välillä vaikka minkälaisia teknologisia olentoja. Luonto uudistuu ja kaikki kiertää. Minkään eliön jäljet eivät säily ikuisesti. Ihmisen elo on vain tähden lento.
Vierailija kirjoitti:
Olet elossa vain jonkin aikaa, mutta kuolleena aika paljon kauemmin. Kannattaisiko siis nauttia ainutkertaisesta tripistä, joka varmasti kuitenkin loppuu vai viettää sekin vähä aika kurjaillen ja kaiken turhuutta huokaillen... jaa-a... onpa vaikea dilemma...
Mutta siis jokainen tyylillään.
No mutta, mistä tiedät että nautit? Jospa nautinto vasta alkaa kun kuolet? Ja jos sitten kuitenkin kuolleena ollessa ei ole mitään, mitä väliä sillä nautitko vai et nyt, kun kuolemasi jälkeen ei ole ketään sinua sitä miettimässä? Mitä väliä sillä oliko se elämä 10 vuotta vai 100 vuotta pitkä, se pituus on epärelevantti maailmankaikkeuden mittakaavassa ja menettää sinullekin täysin merkityksensä kunhan kuolet.
Meillä on mahdollisuus lähteä täältä Planeetalta toiselle, heti kun opitaan elämään toistemme kanssa. TÄmä homma on nyt AV-mammojen käsissä. Toimikaa!
Mieluummin olen olemassa kuin lakkaan olemasta, riippumatta siitä onko maapallolla elämää minun jälkeeni.
Eläisitkö arkeasi paremmin ja onnellisempana, jos tietäisit että ihmislaji ja maapallo ovat ikuisia? Mitä tekisit eri tavalla kuin nyt?
Vierailija kirjoitti:
Juuri siksi jokaisen pitää keskittyä tekemään oma osansa hyvin.
Elämä on vaan joku mikä käydä läpi.
Ei tämän takia tarvi pohtia itseään suljetulle.
Mitä tarkoittaa hyvin?
Ja jos tosissaan olisi uhka joutua siihen kuntoon että on suljetulla, mitä väliä varsinkaan sitten on enää yrittää? Jos nyt sen auton kuitenkin sateessa vielä tankkaakin, niin miksi enää suljetulle joutuessa elämän jatkamisella olisi mitään väliä? Miksei vaan toteaisi että jaa tällanen kokemus tämä, taidampa siirtyä siihen tilaan jossa ei pelota harhat tai mitkä lie.
Vierailija kirjoitti:
Elämä alkoi syntyä planeetallemme 3 miljardia vuotta sitten. Tässä on voinut olla sillä välillä vaikka minkälaisia teknologisia olentoja. Luonto uudistuu ja kaikki kiertää. Minkään eliön jäljet eivät säily ikuisesti. Ihmisen elo on vain tähden lento.
Kas kun ei sitä muinaistekniikkaa ole löytynyt fossiileista. Kehittyneempi älykkyys on evoluution aikaansaannoksista vielä aika uusi. Ja jo nyt älykkyys alkaa olla liian pitkälle kehittynyt ominaisuus, sillä jo nyt se tuntuu vievän elämänhalun.
Maapallolla syntynyt laji ei lainkaan välttämättä lopu maapallon tuhoutumiseen. Kyse on siitä, ehtiikö ihminen tai joku ihmisen jälkeen kehittynyt laji alta pois vai ei. Jos asteroidi iskee huomenna niin näin ei tapahdu, jos aurinko polttaa kaiken poroksi miljoonien vuosien päästä niin tämä voi olla jo todennäköisestä. Tarvittava teknologia ei nytkään ole kaukana, resurssit kyllä ovat.
Universumin mahdollinen tuhoutuminen satojen miljardien vuosien päästä on tietty kinkkisempi homma.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on mahdollisuus lähteä täältä Planeetalta toiselle, heti kun opitaan elämään toistemme kanssa. TÄmä homma on nyt AV-mammojen käsissä. Toimikaa!
Joka tapauksessa kaikki "lakkaa olrmasta" myöhemmin tai myöhemmin universumin lämpökuoleman johdosta.
Entäpä jos nuo ajatukset tulee siitä että tunnet itsesi merkityksettömäksi ja arvottomaksi, ja käytät tuota "kaikki on loppujen lopuksi turhaa" ajatusta vain puolustusmekanismina sen sijaan että tarvitsisi tuntea sitä mitä tuntee, esim tuntee olevansa huonompi ja vähemmän rakastettu kuin muut ihmiset? Silloin on helpompi järkeillä että kyllä ne muutkin on turhia.
Vierailija kirjoitti:
Maapallolla syntynyt laji ei lainkaan välttämättä lopu maapallon tuhoutumiseen. Kyse on siitä, ehtiikö ihminen tai joku ihmisen jälkeen kehittynyt laji alta pois vai ei. Jos asteroidi iskee huomenna niin näin ei tapahdu, jos aurinko polttaa kaiken poroksi miljoonien vuosien päästä niin tämä voi olla jo todennäköisestä. Tarvittava teknologia ei nytkään ole kaukana, resurssit kyllä ovat.
Universumin mahdollinen tuhoutuminen satojen miljardien vuosien päästä on tietty kinkkisempi homma.
Okei, no se universumin tuhoutuminen sitten. Universumi suljettu systeemi. Universumi syntyy, universumi on, universumi kuolee. Kenties sama toistuu tai sitten ei. Niin mitä väliä on sillä, mitä universumissa on tapahtunut sen olemassaoloaikana, enää sen jälkeen kun ko. universumi on tuhoutunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet elossa vain jonkin aikaa, mutta kuolleena aika paljon kauemmin. Kannattaisiko siis nauttia ainutkertaisesta tripistä, joka varmasti kuitenkin loppuu vai viettää sekin vähä aika kurjaillen ja kaiken turhuutta huokaillen... jaa-a... onpa vaikea dilemma...
Mutta siis jokainen tyylillään.
No mutta, mistä tiedät että nautit? Jospa nautinto vasta alkaa kun kuolet? Ja jos sitten kuitenkin kuolleena ollessa ei ole mitään, mitä väliä sillä nautitko vai et nyt, kun kuolemasi jälkeen ei ole ketään sinua sitä miettimässä? Mitä väliä sillä oliko se elämä 10 vuotta vai 100 vuotta pitkä, se pituus on epärelevantti maailmankaikkeuden mittakaavassa ja menettää sinullekin täysin merkityksensä kunhan kuolet.
Tiedän, että nautin siitä kun tuntuu hyvältä. Vastaavasti kärsimys tuntuu pahalta. Sinäkin tiedät jos olet edes 1% rehellinen, että on hauskempaa istua katselemassa auringon laskua mukavassa tuolissa kuin istua katselemassa sitä venytyspenkissä samalla kun joku kiskoo varpaan kynsiäsi irti... Joka tapauksessa 99,999% ihmisistä valitsisi ensimmäisen.
Toisaalta jos varsinainen nautinto alkaa kuoleman jälkeen niin sehän tulee joka tapauksessa. Vielä kukaan ei ole jäänyt tänne heilumaan, joten miksi kiirehtiä kun kuolleena pysyy ikuisesti eikä asiasta ole varmuutta?
Miksi minun pitäisi pohtia mitä merkitystä elämälläni on kuoleman jälkeen? Miksi minun pitäisi hakea siitä jotain oikeutusta sille mitä teen nyt? Ei huvita. Minua huvittaa nauttia elämästäni ja palvella aistejani sen sijaan että katselisin mustalle taivaalle istuen omassa pissassani "kun kaikki on niin turhaa".
Kukin tyylillään.
Vierailija kirjoitti:
Entäpä jos nuo ajatukset tulee siitä että tunnet itsesi merkityksettömäksi ja arvottomaksi, ja käytät tuota "kaikki on loppujen lopuksi turhaa" ajatusta vain puolustusmekanismina sen sijaan että tarvitsisi tuntea sitä mitä tuntee, esim tuntee olevansa huonompi ja vähemmän rakastettu kuin muut ihmiset? Silloin on helpompi järkeillä että kyllä ne muutkin on turhia.
Niin tai entäpä jos muut eivät ota tätä ilmiselvää merkityksettömyyttä tarpeeksi vakavasti, eivät ehkä pysty näkemään asioiden yhteyksiä oman arkitodellisuutensa ulkopuolelta tai pitävät yllä illuusiota omasta merkityksellisyydestään koska evoluutio on pakottanut aivot siihen tilaan jossa elämää säilytetään, jos sanovat että hei kamoon mitä väliä jollain tollasella kaukaisella tulevaisuudella?
Miksi pitäisi olla jotain väliä jollekin muulle kuin itselle? Useimmat ihmiset ja vielä useammat eläimet kokee elämänsä olevan sen verran mielenkiintoista että sitä halutaan elää, oli sillä jollekin toiselle väliä tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet elossa vain jonkin aikaa, mutta kuolleena aika paljon kauemmin. Kannattaisiko siis nauttia ainutkertaisesta tripistä, joka varmasti kuitenkin loppuu vai viettää sekin vähä aika kurjaillen ja kaiken turhuutta huokaillen... jaa-a... onpa vaikea dilemma...
Mutta siis jokainen tyylillään.
No mutta, mistä tiedät että nautit? Jospa nautinto vasta alkaa kun kuolet? Ja jos sitten kuitenkin kuolleena ollessa ei ole mitään, mitä väliä sillä nautitko vai et nyt, kun kuolemasi jälkeen ei ole ketään sinua sitä miettimässä? Mitä väliä sillä oliko se elämä 10 vuotta vai 100 vuotta pitkä, se pituus on epärelevantti maailmankaikkeuden mittakaavassa ja menettää sinullekin täysin merkityksensä kunhan kuolet.
Tiedän, että nautin siitä kun tuntuu hyvältä. Vastaavasti kärsimys tuntuu pahalta. Sinäkin tiedät jos olet edes 1% rehellinen, että on hauskempaa istua katselemassa auringon laskua mukavassa tuolissa kuin istua katselemassa sitä venytyspenkissä samalla kun joku kiskoo varpaan kynsiäsi irti... Joka tapauksessa 99,999% ihmisistä valitsisi ensimmäisen.
Toisaalta jos varsinainen nautinto alkaa kuoleman jälkeen niin sehän tulee joka tapauksessa. Vielä kukaan ei ole jäänyt tänne heilumaan, joten miksi kiirehtiä kun kuolleena pysyy ikuisesti eikä asiasta ole varmuutta?
Miksi minun pitäisi pohtia mitä merkitystä elämälläni on kuoleman jälkeen? Miksi minun pitäisi hakea siitä jotain oikeutusta sille mitä teen nyt? Ei huvita. Minua huvittaa nauttia elämästäni ja palvella aistejani sen sijaan että katselisin mustalle taivaalle istuen omassa pissassani "kun kaikki on niin turhaa".
Kukin tyylillään.
Heh, no okei. Jos huomasit niin nimenomaan lähdin tuosta samasta ajatuksesta. Jos ideana on palvella aistejaan lyhyen elämänsä ajan, miksi jatkaisit sillä hetkellä kun et nauti vaan kärsit? Ei ole mitään varmuutta että elämäsi muuttuisi enää yhtään sen nautinnollisemmaksi kuin mitä se on ollut tai on nyt. Vanhemmiten varsinkin keho pettää, ei se siitä enää nuorru, ja jos maailmanmeno laajemminkin käy ikäväksi, niin miksi jatkaa? Nautinto on koettu, ikäviä aikoja edessä, kiitos adjöö.
Koska aikaa on vähän, se aika kannattaa elää mahdollisimman hyvin.