Lue keskustelun säännöt.
Masentuneet - onko teillä rooliasu normaaleja varten, kun menette ulos? Millainen se on?
01.10.2017 |
Mä siistiydyn normaalin näköiseksi vaikka väkisin, jos pitää mennä ihmisten ilmoille, jotta mua ei huomata joukosta epäterveenä. Valitsen neutraaleja värejä. Sinistä, harmaata, mustaa, ruskeaa. Ei mitään liian räikeää, koska se kiinnittää huomiota. Ei saa olla kuitenkaan liian pyntätty. Siisti, mutta ei millään lailla huomiota herättävä. Pitää pitää huoli, että asu on täydellisen kokoinen. Jos olen laihtunut, niin ei saa silti laittaa roikkuvaa. Se kiinnittää huomiota. Kuitenkin asun pitää olla sellainen, ettei näytä laihalta. Jos taas olen lihonut, ei saa laittaa liian kireää. Sekin kiinnittää huomiota. Pitää miettiä asu, joka sopii vartalon muotoon. Jos valitsee vääränlaisen asun, voi kiinnittää huomiota. En enää värjää hiuksiani, koska sekin saattaa kiinnittää huomiota. Hiuksia ei saa laittaa liikaa, mutta ne pitää pitää siistinä. Rasvaisuus kiinnittää huomiota. Samoin, jos hiukset ovat liian nätisti. Meikkinä vain puuteri ja ripsiväri. Punaiset huulet kiinnittävät jo liikaa huomiota. Liika huomio aikaansaa mahdollisia kontaktinottoja ja silloin voi olla, että muut näkevät, kuinka epänormaali on.
Kommentit (44)
Minä pyrin myös olemaan huomaamaton, eli en käytä räikeitä värejä, mutta en tiedä mitä iloa se nyt toisikaan jos pukeutuisi räväkästi/paljastavasti ja tuntemattomat ihmiset ohimennen tuijottaisi pari sekuntia ulkona käydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käytän masennuslääkettä koska ilman en pärjää. Olen se sama minä niin kotona kuin ulkonakin.
Pukeudun ja olen aina pukeutunut persoonallisesti, en koskaan mitään muotia seuraavaksi. Tykkään erottua ja olla erilainen. On päiviä kun en jaksa lähteä ulos. Silloin voin kulkea verkkareissa ja t-paidassa koko päivän. Kuitenkin suihkussa käyn ja hampaat harjaan. Tukka ponnarille. Ulos lähtiessä siistit vaatteet on itsestäänselvyys, ei mikään uniformu!
Hyväksyn sen että läheskään kaikki eivät minusta pidä. En minäkään pidä kaikista.
Viihdyn paljon yksin omassa rauhassa, mutta osaan olla seurallinen ja kohtelias kun niin vaaditaan. Olen sairauseläkkeellä en masennuksen vaan nivelsairauden takia joka rajoittaa elämääni ja tekemisiäni. Ehkä sekin on osatekijä masennuksessani?
Olen jo aikoja sitten päättänyt, että napaani tuijottavaksi itseni säälijäksi en suostu! Hyväksyn kun on huono päivä, silloin levätään, mutta muuten pyrin olemaan aktiiivinen mahdollisuuksieni rajoissa enkä halua antaa masennuksen hukuttaa itseäni.
Tuntuu sille, että masennus on suomalaisten perus ominaisuus. Sen taakse paetaan, voi hyvällä syyllä muuttua näkymättömäksi ja vetäytyä rotankoloonsa. Ja sitä nimen omaan ei pidä tehdä!
Eli jos joku masentunut ei ole samanlainen iloisesti pukeutuva reippailija kuin sinä, hän rypee itsesäälissä? Ha! Aikamoista. Miksi kuvitellaan, että masennus vaikuttaa samalla tavalla muihin kuin itseen? Usein masentuneena voi olla monia muitakin ongelmia, mikä vaikuttaa käytökseen. Tässä tapauksessa esim sos. tilanteiden liittyvää ahdistusta. Ehkäpä muutakin ekstraa, mitä sinä et joudu käsittelemään masennuksen lisäksi? Who knows... Sairaus ei tee sitä sairastavista ihmisistä massaa. Kaikilla on omanlaisensa selviytymiskeinot.
Hei ap! Nyt sinä suurentelet asioita. Eivät ne muut ulkona liikkujat, kaupassa kävijät kiinnitä sinuun huomiota. He hoitavat omia asioitaan. Luuletko olevasi niin mielenkiintoisen näköinen, että kaikki kaupassa kävijät huomaavat vain sinut. Lopeta tuollainen. Etkö voi mennä asenteella, että olet mikä olet ja so what. Turhaa energian haaskausta. Etkö ole oppinut elämästä mitään. Mä oon mikä oon...
Yksi masentunut kaveri alkoi myös pukeutua eri lailla sairastuttuaan. Kirkkaat iloiset värit eivät vain kuulemma tuntuneet hyviltä päällä enää. Niihin ei tehnyt mieli pukeutua. Ehkä joillekin ne kirkkaat ja iloiset värit tuntuvat juuri siltä rooliasulta ja neutraali pukeutuminen taas auttaa pääsemään roolista irti. Eli vähän toisin päin kuin alkuperäisessä tapauksessa, jossa neutraali pukeutuminen oli varta vasten rakennettu rooliasun muiden häämiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Hei ap! Nyt sinä suurentelet asioita. Eivät ne muut ulkona liikkujat, kaupassa kävijät kiinnitä sinuun huomiota. He hoitavat omia asioitaan. Luuletko olevasi niin mielenkiintoisen näköinen, että kaikki kaupassa kävijät huomaavat vain sinut. Lopeta tuollainen. Etkö voi mennä asenteella, että olet mikä olet ja so what. Turhaa energian haaskausta. Etkö ole oppinut elämästä mitään. Mä oon mikä oon...
Nyt itseäsi niskasta kiinni vain -neuvo masennusta sairastavalle. Nämähän aina tehoavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihmiset syöpääkään piilottele.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihmiset syöpääkään piilottele.
Syöpä ei aiheuta ihmisissä reaktioita kuten:
- Säälit vain itseäsi
- Ota itseäsi niskasta kiinni, sairaus ei ole todellinen
- Teeskentelet, oikeasti olet vain laiska ja tyhmä
- Vedät muut ihmiset samaan jamaan jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naurettavaa energian tuhlausta AP. Kukaan ns. terve ei jaksa joka päivä miettiä ulkonäköään. Kyllä, voisin jäädä kotiin säälimään itseäni. On terveysongelmia, sydänvaivoja, mutta miksi tekisin niin.
Masennus on itsesääliä.
Hei ap, ymmärrän sua täysin. Vaikka en itse käytäkkään niin paljon aikaa asun miettimiseen tai miltä näytän. Mutta ymmärrän pointtisi. Haluat olla mahdollisimman huomaamaton.
Itselläni myös masennukseen liittynyt tuota sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ja kaupassakäynti on tuntunut tosi vaikealta silloin. Lähes mahdottomalta. Olen mieluummin lähtenyt kauemmas kauppaan, etten vain törmäisi tuttuihin ja joutuisi väkinäisesti vaihtamaan kuulumisia jonkun kanssa. Ennen kauppaanlähtöä olen suunnitellut tarkkaan kauppalistan avulla reittini kaupassa, että pääsen sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Ja kaupassa olen toiminut mahdollisimman nopeasti ja pyrkinyt olemaan ottamatta katsekontaktia kehenkään.
Alkoholisti perheessä kasvaneena ja koulukiusattuna olen oppinut jo lapsena kuinka olla huomaamaton ”näkymätön lapsi”. ☹️ Taistelen arvottomuuden tunteita vastaan varmasti koko loppu elämäni. Olen kyllä oppinut tunnistamaan vähitellen vuosien saatossa mistä mikäkin käyttäytymismallini juontuu ja ymmärrän siksi koko ajan enemmän itseäni. Ja pystyn hallitsemaan jo paremmin arvottomuuden tunnetta kuin nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ap! Nyt sinä suurentelet asioita. Eivät ne muut ulkona liikkujat, kaupassa kävijät kiinnitä sinuun huomiota. He hoitavat omia asioitaan. Luuletko olevasi niin mielenkiintoisen näköinen, että kaikki kaupassa kävijät huomaavat vain sinut. Lopeta tuollainen. Etkö voi mennä asenteella, että olet mikä olet ja so what. Turhaa energian haaskausta. Etkö ole oppinut elämästä mitään. Mä oon mikä oon...
Se on niin helppo sanoa masentuneelle juuri noin, kuin sinä sanot. Helppo vain sanoa toiselle, että lopeta tuollainen. Kenenkään tunteita ei pitäisi tuolla tavalla mitätöidä. Masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa voi ymmärtää vain jos on sen itse kokenut.. Tai on hankkinut tietoa mitä on masennus ja mitä on sosiaalisten tilanteiden pelko. Täytyy myös olla lisäksi empatiakykyä edes yrittääkseen ymmärtää toista ihmistä.
Ihmisen pää vain voi oikeasti mennä niin sekaisin, että vaikka järki sanoo toista niin tunteet on liian todellisia ja ottaa ajattelusta vallan.
Näin kävi minulle muutama vuosi sitten: sairastuin masennukseen johon liittyi sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Aloin nähdä hyvien luotettujen ja läheisten ystävieni ilmeistä ja eleistä, että minusta ajatellaan ja puhutaan pahaa. Aloin myös kuulla heidän puheistaan jotain vihjailua, että olen huono äiti yms. Vaikka oikeasti sellaista siis ei ollut. Kaikki nämä tuntemukset johtui vain omista sisäisistä arvottomuuden tunteistani, jotka olivat niin voimakkaita, että aloin kuulla niitä toisten suusta.
Järki kyllä sanoi, että pääni on sekaisin, koska luotan ystäviini, mutta tunne oli niin todellinen, että aina ystävien tapaamisen jälkeen itkin valtavasti.
Varmasti koulukiusaaminen ja alkoholistiperheessä kasvaminen on tehnyt tehtävänsä minun kohdallani.
Onneksi olen oppinut jo paremmin hallitsemaan noita tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneetko tuollaisia jaksaa pohtia ja puuhata?
Kyllä. Tällaisia on pakko miettiä silloin, jos on esim. pakko käydä kaupassa ostamassa ruokaa. Asun kokoamiseen saattaa mennä useampi päivä, ja jos en löydä huomaamatonta asua, en voi mennä kauppaan. Pitää siis varmistaa, että osaa koota asun, jolla suoriutuu tehtävästä ilman, että kiinnittää ylimääräistä huomiota.
Aha..en mä kyllä vakavasti masentuneena jaksanut miettiä päiväkausia kauppavaatteita. Kauppaan menin niissä mitä päällä oli tai mitä nopeasti päälle sain.
Sulla on enemmän voimia ja mielenkiintoa pukeutumiseen kuin mulla joka tänä päivänä olen terve ja käyn töissä. Onnea, voit aika hyvin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että mua ottaa päähän tää, että masennus näkyy jokaisella ihmisellä samalla tavalla. Ei näy. Jotkut masentuneet vaan makaa päivät, tekemättä mitään. Jotkut masentuneet voivat käydä jopa töissä, jotkut masentuneet jaksavat siivota ja tehdä ruokaa, jotkut ei.
Itselläni on diagnosoitu myös masennus. Eikä mun masennusta ole diagnosoitu pelkästään jonkun "ruksi ruutuun" tehtävän perusteella.
Oon käyny monta kertaa vuosien aikana psykiatrin luona aika säännöllisesti ja joka kerralla on masennus ollut papereissa, aina uudelleen ja uudelleen. Myös psykologi on sanonut, että vaikutat olevan masentunut. Yleislääkäri on sanonut samaa. Nyt käyn psykoterapiassa ja samaa sanotaan sielläkin.
Siltikin jaksan kotona siivota, tehdä ruokaa ja käydä koiran kanssa ulkoilemassa. En aina jaksa näitäkään tehdä (lukuun ottamatta koiran kanssa ulkoilua, sen teen vaikka väkisin, koiran ei tartte kärsiä omasta tilanteestani) ja jos sattuisi etten jaksaisi, mies käyttää sitten.
Mulla masennus näkyy siinä, että koen koko elämäni toivottomaksi, en näe iloa juuri missään. Jos saisin vaikka jonkun lahjan, en jaksa olla onnellinen siitä tai hyvilläni mitenkään, toki en tätä näyttäisi lahjan antajalle vaan väkisin hymyilisin tai olisin että "jee siistii, mahtavaa, voi kiitos!", mutta ei se lahja oikeasti tuo mitään iloa. En mä jaksa iloita, koska ei elämässä oo mitään iloitsemisen arvoista.
Kaikki on vaan samaa, harmaata usvaa. Joka päivä. Mikään ei tunnu miltään. Itkettää melkein päivittäin, ahdistus on välillä valtavaa. Välillä on toiveita että kuolisi pois. Siis ihan tästä vaan yhtäkkiä lakkais sydän lyömästä niin ois enemmän kuin tervetullut asia. En jaksa, ei kiinnosta, en halua.
En käy missään (paitsi siellä ulkoilemassa), en siis käy töissä enkä opiskele. En käy koskaan edes kaupassa.
Masennusta on erilaista, mutta ei kaikki sitä ymmärrä.
Omituisia vastauksia, mutta näkeehän sen että monilla ei ole kokemusta masennuksesta. Jos omaan sairauteen kuuluu jonkinlaista häpeää, niin kyllähän sitä yrittää piilotella. Monilla jopa se sairauden ydin on rakentunut häpeästä, jolloin sitä ei voi poistaa vain toistelemalla jotain tyhjää lausetta "kukaan ei kuitenkaan kiinnitä huomiota". Minä todellakin yritän pukeutua massamaisesti. Varsinkin nuoret ja lapset herkästi saattavat kiinnittää huomiota kaikkeen erilaiseen ja minä pelkään sitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneetko tuollaisia jaksaa pohtia ja puuhata?
Kyllä. Tällaisia on pakko miettiä silloin, jos on esim. pakko käydä kaupassa ostamassa ruokaa. Asun kokoamiseen saattaa mennä useampi päivä, ja jos en löydä huomaamatonta asua, en voi mennä kauppaan. Pitää siis varmistaa, että osaa koota asun, jolla suoriutuu tehtävästä ilman, että kiinnittää ylimääräistä huomiota.
Aha..en mä kyllä vakavasti masentuneena jaksanut miettiä päiväkausia kauppavaatteita. Kauppaan menin niissä mitä päällä oli tai mitä nopeasti päälle sain.
Sulla on enemmän voimia ja mielenkiintoa pukeutumiseen kuin mulla joka tänä päivänä olen terve ja käyn töissä. Onnea, voit aika hyvin!
Niin, me masentuneetkin ollaan kaikki erilaisia ihmisiä ja oireet voi olla hyvinkin erilaisia. Ja masennusta on eriasteista. Toivoisin, että edes me osattais tukea toisiamme, eikä syyllistää tai olla kateellisia, kun tämä on niin väärin ymmärretty sairaus yleensä varsinkin niiden keskuudessa, joilla ei omakohtaista kokemusta ole. Emmehän voi mitenkään tietää toistemme todellista olotilaa, emmehän?
Vierailija kirjoitti:
Omituisia vastauksia, mutta näkeehän sen että monilla ei ole kokemusta masennuksesta. Jos omaan sairauteen kuuluu jonkinlaista häpeää, niin kyllähän sitä yrittää piilotella. Monilla jopa se sairauden ydin on rakentunut häpeästä, jolloin sitä ei voi poistaa vain toistelemalla jotain tyhjää lausetta "kukaan ei kuitenkaan kiinnitä huomiota". Minä todellakin yritän pukeutua massamaisesti. Varsinkin nuoret ja lapset herkästi saattavat kiinnittää huomiota kaikkeen erilaiseen ja minä pelkään sitäkin.
Komppi tälle!
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että sulla on jokin muu ongelma kuin masennus.
Oletko/oletteko kaikki tätä kommenttia peukuttaneet ap:n lääkäreitä?
Sosiaalisten tilanteiden pelkoa nähtävästi ap:lla on ja sitä esiintyy usein masennuksen yhteydessä.
AP, sinulla kun ei juuri energiaa ole, niin miksi haaskaat sen vähäisen energian tuollaiseen miettimiseen. Kun nuo luulosi eivät ole totta. Käännä nyt levyä. Et herätä huomiota. Masentuneelle ei siis saa puhua järkeä? Outoa.
Ei tarvita mitään valeasuja!
möhkäle kirjoitti:
Hei ap, ymmärrän sua täysin. Vaikka en itse käytäkkään niin paljon aikaa asun miettimiseen tai miltä näytän. Mutta ymmärrän pointtisi. Haluat olla mahdollisimman huomaamaton.
Itselläni myös masennukseen liittynyt tuota sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ja kaupassakäynti on tuntunut tosi vaikealta silloin. Lähes mahdottomalta. Olen mieluummin lähtenyt kauemmas kauppaan, etten vain törmäisi tuttuihin ja joutuisi väkinäisesti vaihtamaan kuulumisia jonkun kanssa. Ennen kauppaanlähtöä olen suunnitellut tarkkaan kauppalistan avulla reittini kaupassa, että pääsen sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Ja kaupassa olen toiminut mahdollisimman nopeasti ja pyrkinyt olemaan ottamatta katsekontaktia kehenkään.
Alkoholisti perheessä kasvaneena ja koulukiusattuna olen oppinut jo lapsena kuinka olla huomaamaton ”näkymätön lapsi”. ☹️ Taistelen arvottomuuden tunteita vastaan varmasti koko loppu elämäni. Olen kyllä oppinut tunnistamaan vähitellen vuosien saatossa mistä mikäkin käyttäytymismallini juontuu ja ymmärrän siksi koko ajan enemmän itseäni. Ja pystyn hallitsemaan jo paremmin arvottomuuden tunnetta kuin nuorempana.
Mä teen tätä myös. Yksityiskohtaiset suunnitelmat auttavat selviämään ahdistusta tuottavista tilanteista, joita liittyy juuri julkisilla paikoilla liikkumiseen. Suunnittelen päässäni reitin vaihe vaiheelta etukäteen. Joudunko olemaan monissa liikennevaloissa (tämä tuottaa ahdistusta, koska joutuu ohittamaan autoilijoita, jotka luultavasti tarkkailevat sinua), missä reitin varrella joutuu törmäämään eniten ihmisiin (ihmismassoissa liikkuminen ahdistaa). Mietin, mitä tarvikkeita minun pitää ottaa missäkin kohtaa kaupassa, jotta pääsen mahdollisimman nopeasti kaupasta ulos enkä joudu kiertelemään edes takaisin. Kauppareitti pitää siis suunnitella etukäteen, jotta ei tarvitse olla liian kauan ihmisten silmien alla. Yksityiskohtaiseen suunnitelmaan keskittyminen auttaa myös ignooraamaan muut ihmiset ympäriltä, jolloin on helpompi välttää panikointia.
Jestas, jospa vain olisitte noteeramatta muita kaupassa olevia. Ei siellä tarvitse edes ottaa katsekontaktia. Sen kun kerää tavarat.
Käytän masennuslääkettä koska ilman en pärjää. Olen se sama minä niin kotona kuin ulkonakin.
Pukeudun ja olen aina pukeutunut persoonallisesti, en koskaan mitään muotia seuraavaksi. Tykkään erottua ja olla erilainen. On päiviä kun en jaksa lähteä ulos. Silloin voin kulkea verkkareissa ja t-paidassa koko päivän. Kuitenkin suihkussa käyn ja hampaat harjaan. Tukka ponnarille. Ulos lähtiessä siistit vaatteet on itsestäänselvyys, ei mikään uniformu!
Hyväksyn sen että läheskään kaikki eivät minusta pidä. En minäkään pidä kaikista.
Viihdyn paljon yksin omassa rauhassa, mutta osaan olla seurallinen ja kohtelias kun niin vaaditaan. Olen sairauseläkkeellä en masennuksen vaan nivelsairauden takia joka rajoittaa elämääni ja tekemisiäni. Ehkä sekin on osatekijä masennuksessani?
Olen jo aikoja sitten päättänyt, että napaani tuijottavaksi itseni säälijäksi en suostu! Hyväksyn kun on huono päivä, silloin levätään, mutta muuten pyrin olemaan aktiiivinen mahdollisuuksieni rajoissa enkä halua antaa masennuksen hukuttaa itseäni.
Tuntuu sille, että masennus on suomalaisten perus ominaisuus. Sen taakse paetaan, voi hyvällä syyllä muuttua näkymättömäksi ja vetäytyä rotankoloonsa. Ja sitä nimen omaan ei pidä tehdä!