Koen voimakasta viallisuutta, kun en osaa nauttia ystävistä/ystävyydestä

Olen viime aikoina hyvin paljon pohtinut itseäni, ystävyyssuhteitani, ystäviäni, käytöstäni ja tuntemuksiani ystäviäni kohtaan/ fiiliksiä ollessani heidän kanssaan.

Ja huomannut, että ystävieni seurassa oleminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito on minulle jostain syystä lähestulkoon pelkkä rasite. On ollut kauheaa huomata tämä, ja koen voimakkaasti olevani jotenkin viallinen ja epäkiitollinen, ja koen myös suurta syyllisyyttä ajatuksistani.

Olen pohtinut syitä, miksi tunnen ystävät ja ystävyyssuhteet rasittaviksi ja voimia vieviksi, tässä ainakin osa syistä:
-olen introvertti, nautin ja viihdyn itsekseni, tykkään olla ja tehdä asioita yksin
- en jotenkin osaa olla oma itseni muiden seurassa. Tarkoitan sitä, että ihmisten kanssahan täytyy olla sosiaalinen ja keskustella ja kuunnella, ja kun yleensä koen että tykkäisin vain olla itsekseni ja ajatuksissani hiljaa, joudun ponnistelemaan jotta keksin sanottavaa ja että olen "hyvää keskusteluseuraa" (osaan tämän kyllä, olen hyvin empaattinen, ystävällinen ja kohtelias sekä erityisen hyvä kuuntelija, halutessani.. Mutta tämä vie minulta paljon voimia)
-suurimmaksi osaksi ystävieni kertomat jutut eivät kiinnosta minua (tämä tuntuu pahalta myöntää) ...jotenkin vain en taida yleisestikään olla kovin kiinnostunut muista ihmisistä. Tästä johtuu varmaan myös se usein saamani "kehu" siitä, että "en tuomitse ihmisten valintoja enkä puhu kenestäkään pahaa" ...no, oikeasti uskon tämän johtuvan siitä, että minua ei juurikaan kiinnosta mitä ihmiset tekevät elämässään (kunhan eivät suoranaisesti vahingoita ketään), ei siitä että olisin jotenkin poikkeuksellisen hyvä ihminen...
-en koe että mulla on juurikaan mitään tarvetta kertoa ajatuksistani tai tekemisistäni muille. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat suu vaahdossa puhua päivän askareistaan, niistä ihan tavallisista.. Ketä ne kiinnostaa? Mulla lasittuu katse (en toki näytä sitä, kohteliaisuussyistä) kun joku kertoo minulle mitä laittoi ruoaksi, mitä heidän koiralleen kuuluu, minkälaiset vaatteet osti viime viikon ostosreissullaan tai minkä koenumeron lapsensa juuri sai.

No, jos jollain on oikeasti jotain uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa, jostain poikkeuksellisesta tapahtuneesta, tai joku on erityisen humoristinen ihminen joka osaa kertoa asiansa hauskasti, sellaista jaksan kuunnella (hetken). Vaivaannun tosin jos minun pitäisi jotenkin fiksusti kommentoida takaisin, en ole järin sanavalmis, tilannetajuinen kyllä.

Anteeksi tämä vuodatus ja kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun. Lähinnä kirjoitin selkiyttääkseni ajatuksiani ja kertoakseni siitä päätöksestä, että aion pyrkiä eroon tästä, että koen syyllisyyttä siitä etten jaksa enkä halua pitää ystävyyssuhteita yllä. (tai, korjaan, mulla on muutama läheinen ihminen joihin aion pitää yhteyttä, muut hiivutan.)
Aion antaa itselleni luvan olla yksinäni viihtyvä. Vaikka se onkin vaikeaa... Joka puolella ohjeistetaan kuinka "tärkeää on tavata ihmisiä ja pitää ystävyyssuhteet yllä ja vilkas sosiaalinen elämä on terveydrnkin kannalta tärkeää" ..ONKO tämä muuten joku absoluuttinen totuus, joka pätee introverttienkin kohdalla?? Syyllistyn ja ahdistun suuresti kaikista elämänohjeista, joissa kehotetaan voimakkaasti hankkimaan ystäviä ja olemaan ihmisten kanssa. Entä jos oikeasti vaan väsyy siitä? Jäänkö tosiaan jostain oleellisesta paitsi ja sairastunko, jos olen enemmän yksin ja tapaan vain muutamia läheisiäni silloin tällöin...?