Lue keskustelun säännöt.
Koen voimakasta viallisuutta, kun en osaa nauttia ystävistä/ystävyydestä
29.09.2017 |
Olen viime aikoina hyvin paljon pohtinut itseäni, ystävyyssuhteitani, ystäviäni, käytöstäni ja tuntemuksiani ystäviäni kohtaan/ fiiliksiä ollessani heidän kanssaan.
Ja huomannut, että ystävieni seurassa oleminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito on minulle jostain syystä lähestulkoon pelkkä rasite. On ollut kauheaa huomata tämä, ja koen voimakkaasti olevani jotenkin viallinen ja epäkiitollinen, ja koen myös suurta syyllisyyttä ajatuksistani.
Olen pohtinut syitä, miksi tunnen ystävät ja ystävyyssuhteet rasittaviksi ja voimia vieviksi, tässä ainakin osa syistä:
-olen introvertti, nautin ja viihdyn itsekseni, tykkään olla ja tehdä asioita yksin
- en jotenkin osaa olla oma itseni muiden seurassa. Tarkoitan sitä, että ihmisten kanssahan täytyy olla sosiaalinen ja keskustella ja kuunnella, ja kun yleensä koen että tykkäisin vain olla itsekseni ja ajatuksissani hiljaa, joudun ponnistelemaan jotta keksin sanottavaa ja että olen "hyvää keskusteluseuraa" (osaan tämän kyllä, olen hyvin empaattinen, ystävällinen ja kohtelias sekä erityisen hyvä kuuntelija, halutessani.. Mutta tämä vie minulta paljon voimia)
-suurimmaksi osaksi ystävieni kertomat jutut eivät kiinnosta minua (tämä tuntuu pahalta myöntää) ...jotenkin vain en taida yleisestikään olla kovin kiinnostunut muista ihmisistä. Tästä johtuu varmaan myös se usein saamani "kehu" siitä, että "en tuomitse ihmisten valintoja enkä puhu kenestäkään pahaa" ...no, oikeasti uskon tämän johtuvan siitä, että minua ei juurikaan kiinnosta mitä ihmiset tekevät elämässään (kunhan eivät suoranaisesti vahingoita ketään), ei siitä että olisin jotenkin poikkeuksellisen hyvä ihminen...
-en koe että mulla on juurikaan mitään tarvetta kertoa ajatuksistani tai tekemisistäni muille. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat suu vaahdossa puhua päivän askareistaan, niistä ihan tavallisista.. Ketä ne kiinnostaa? Mulla lasittuu katse (en toki näytä sitä, kohteliaisuussyistä) kun joku kertoo minulle mitä laittoi ruoaksi, mitä heidän koiralleen kuuluu, minkälaiset vaatteet osti viime viikon ostosreissullaan tai minkä koenumeron lapsensa juuri sai.
No, jos jollain on oikeasti jotain uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa, jostain poikkeuksellisesta tapahtuneesta, tai joku on erityisen humoristinen ihminen joka osaa kertoa asiansa hauskasti, sellaista jaksan kuunnella (hetken). Vaivaannun tosin jos minun pitäisi jotenkin fiksusti kommentoida takaisin, en ole järin sanavalmis, tilannetajuinen kyllä.
Anteeksi tämä vuodatus ja kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun. Lähinnä kirjoitin selkiyttääkseni ajatuksiani ja kertoakseni siitä päätöksestä, että aion pyrkiä eroon tästä, että koen syyllisyyttä siitä etten jaksa enkä halua pitää ystävyyssuhteita yllä. (tai, korjaan, mulla on muutama läheinen ihminen joihin aion pitää yhteyttä, muut hiivutan.)
Aion antaa itselleni luvan olla yksinäni viihtyvä. Vaikka se onkin vaikeaa... Joka puolella ohjeistetaan kuinka "tärkeää on tavata ihmisiä ja pitää ystävyyssuhteet yllä ja vilkas sosiaalinen elämä on terveydrnkin kannalta tärkeää" ..ONKO tämä muuten joku absoluuttinen totuus, joka pätee introverttienkin kohdalla?? Syyllistyn ja ahdistun suuresti kaikista elämänohjeista, joissa kehotetaan voimakkaasti hankkimaan ystäviä ja olemaan ihmisten kanssa. Entä jos oikeasti vaan väsyy siitä? Jäänkö tosiaan jostain oleellisesta paitsi ja sairastunko, jos olen enemmän yksin ja tapaan vain muutamia läheisiäni silloin tällöin...?
Kommentit (43)
Sama juttu. Hyvän tekstin teit ap. Hulluinta on se, että teen ihmisläheistä työtä hoitoalalla haastavan porukan parissa. Olen työssäni tosi hyvä ja pidetty. Mutta sitten vapaa-ajalla olen yksin tai perheen kanssa. Toisaalta koen olevani välillä yksinäinen, mutta en vaan ole löytänyt sellaista ns. sielunkumppaniystävää. Kaveriporukassa (silloin harvoin kun se porukka kokoontuu) vetäydyn helposti. Olen kuitenkin kuulemma hyvä kuuntelija. Ihmeellistä tämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ihanasta viestistä ap, on niin helppo samaistua. Minä en yksinkertaisesti kaipaa muita ihmisiä ympärilleni, kaikista eniten nautin yksinolosta. Tunnen vain muutaman ihmisen joiden kanssa on helppo ja luonteva olla, muiden kanssa joutuu esittämään jotain muuta mitä on. Usein työkaverit kysyvät mitä teen viikonloppuna ja ihmettelevät, kun kerron että mielestäni paras viikonloppu on sellainen etten tee mitään ihmeellistä enkä varsinkaan tapaa muita ihmisiä. On kyllä ihana käydä vaikka lenkillä ja kaupassa, mutta sielläkin viihdyn parhaiten yksin, lenkki menee suorastaan piloille jos joutuu samaan aikaan juttelemaan jonkun kanssa turhanpäiväisyyksiä. Mieheni oli nyt viikonloppuna reissussa ja ai että miten nautin, ei tarvinnut sillekään puhua mitään. Lasten kanssa toki pitää jutella, mutta se on ok. Välillä tuntuu että olen maailman epäsosiaalisin ihminen, mutta viihdyn oikein hyvin näin. Tarvittaessa pystyn kyllä skarppaamaan, töissä käyn normaalisti ja siellä on pakko olla ainakin vähän sosiaalinen.
Ap oletko minä? Täällä täsmälleen samoja ajatuksia. Tulee niin huono omatunto..olen tosi kiitollinen lukuisista ystävistäni, mutta en jaksa olla niin aktiivinen mitä usein ystävyys vaatii. Moni ystävyys on hiipunut. Minne menenkin, saan useimmiten heti liudan ystäviä. Mukavaahan se on mutta sitten tunnen itseni ylimieliseksi ja epäonnistuneeksi kun en jaksa enää alun innostuksen jälkeen osallistua yhteisiin tapahtumiin. Perun ja jään mieluummin kotiin.
Täällä myös yksi samoin ajatuksin!
Ihanaa tosiaan etten minäkään ole ainut tällainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tietääkseni ole kirjoittanut tätä tänne, mutta täällä tää vaan seisoo
Joka päivä yksin. Seurassa oltuani olen väsynyt ja päätä särkee, mutta tyytyväinen toteutettuni edes joskus tämän normi-ihmisen rituaalin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä pitäis olla joku oma foorumi missä voitais jakaa vertaistukea yms. Itse en käytä naamakirjaa.
Tuolla ois ainakin hyvin tilaa: hymy-lehden sivut, siellä keskustelut ja se terveys. Siellä ei paljoo ketään käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen miettinyt, että miten tuollaisiin "Mun serkulla alkoi eilen flunssa" tyyppisiin kertomuksiin pitäisi kommentoida? En mä osaa sanoa ikinä mitään muuta kuin, aijaa, no höh tai vastaavaa.
Vierailija kirjoitti:
-suurimmaksi osaksi ystävieni kertomat jutut eivät kiinnosta minua (tämä tuntuu pahalta myöntää) ...jotenkin vain en taida yleisestikään olla kovin kiinnostunut muista ihmisistä. Tästä johtuu varmaan myös se usein saamani "kehu" siitä, että "en tuomitse ihmisten valintoja enkä puhu kenestäkään pahaa" ...no, oikeasti uskon tämän johtuvan siitä, että minua ei juurikaan kiinnosta mitä ihmiset tekevät elämässään (kunhan eivät suoranaisesti vahingoita ketään), ei siitä että olisin jotenkin poikkeuksellisen hyvä ihminen...
Niin tutun kuuloista! Haluaisin olla kiinnostuneempi ihmisistä, mutta hyvin harvoin kohtaan tyyppejä, joilla olisi tarpeeksi kiinnostavat puheenaiheet. Tykkään silloin tällöin olla ihmisten seurassa, ja annan usein itsestäni uusien ihmisten seurassa hyvän ja sosiaalisen kuvan. Mutta kaveruussuhteita en enää oikein nykyään onnistu luomaan, se vaatisi toiselta osapuolelta niin suurta paneutumista, että saisi tehtyä itsestään tarpeeksi kiinnostavan.
Olen potenut tästä huonoa omaatuntoa ja pahaa mieltä, haluaisin, että olisin normaalilla tasolla kiinnostunut ihmisistä ja voisin luoda normaaleja kaverisuhteita. Välillä kateellisena katselen sellaisia kaveriporukoita, missä ollaan jatkuvasti tekemisissä ja kiinnostuneita toisten menoista, mutta tiedän, etten itse vain kykene siihen.
Toisaalta tähän on jo tottunut, ja kyllä mulla on kavereita, joiden kanssa tehdä asioita silloin kun on sellainen olo, joten aivan yksinäinen ei tarvitse olla, mutta haluaisin vain olla kiinnostuneempi niidenkin asioista. Joskus mietin, että ehkä vaan olen väärien ihmisten ympäröimänä, kuten joku aiempi kirjoitti, että tykkää miettiä maailmankaikkeutta mielummin kuin arkisempia juttuja, niin olen itse vähän samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten AP nyt voi havaita, suurin osa ihmisistä on kuvailemasi kaltaisia. Joten keksi jotakin muuta, minkä perusteella tuntea itsesi Erityiseksi.
Tästä intro-ekstroverttiasiasta on jankutettu vuosikausia ja aina joku jaksaa yllättyä, kun yksinkin on ihan kivaa.
Samoja kokemuksia ja ajatuksia on minullakin.
Toisaalta tuli mieleen, että onko ap:lla "samanhenkisiä" ystäviä? Ei ole kumma, jos on itse kiinnostunut filosofiasta ja taiteesta, ettei jaksa kuunnella ystävänsä arkisia juttuja. Ns. introvertti ei jaksa keskustella pitkiä aikoja myöskään omasta mielestään kiinnostavista aiheista, mutta molempia kiinnostavat keskustelunaiheet silti tekevät ne lyhyet ja harvat vuorovaikutustilanteet mielekkäiksi.
Usein törmää siihen, mistä ap. mainitsi, että mediassa asiantuntijat yms. korostavat sosiaalisten kontaktien aktiivisen ylläpitämisen tärkeyttä kokonaishyvinvoinnille. En usko, että tuo ohje soveltuu kaikille. Osalle ihmisistä minimaalinen kontakti on riittävä. Täyttä erakoitumista en pidä hyvänä, jos sen ehkäisemiseksi voi jotain tehdä. Toisaalta kyllä kai kai sellaisiakin yksilöitä, joille täyserakkona eläminen on ok, taitaa olla olemassa, mutta se lienee hyvin harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja huomioita minullakin.
Välillä kaipaan ihmisten seuraa oikein kovasti, mutta sitten kun sitä on, haluan pian olla vain yksin. En osaakaan nauttia seurasta enkä keksi mielenkiintoista puhuttavaa, kaikki puheenaiheet tuntuu tylsiltä ja turhilta. Poikkeuksena on kun joskus harvoin löytää ihmisen, joka haluaa keskustella vaikka politiikasta, maailmantilanteesta ja muista isommista aiheista, sellaisista keskusteluista nautin. En halua puhua itsestäni koska aiheessa ei ole paljon puhuttavaa, muuta kuin syvä ahdistus josta en halua tai osaa avautua.
Tämä ulottuu myös seurustelusuhteisiin ja koenkin etten oikeasti kaipaa niitä, mutta silti olen sellaisia päätynyt kokeilemaan useasti.
Vierailija kirjoitti:
Kuten AP nyt voi havaita, suurin osa ihmisistä on kuvailemasi kaltaisia. Joten keksi jotakin muuta, minkä perusteella tuntea itsesi Erityiseksi.
Tästä intro-ekstroverttiasiasta on jankutettu vuosikausia ja aina joku jaksaa yllättyä, kun yksinkin on ihan kivaa.
Samaa mieltä. Kuvailisin tällaisia ihmisiä enemmänkin jollain tavalla epäsosiaalisiksi, helposti loukkaantuviksi, itsekkäiksi jonkin verran jne. Ilmankos Suomessa on helkkaristi yksinäisiä ihmisiä, kun ei osata ajatella kuin omaa napaa ja yhteisöllisyys on jokin vastenmielinen ajatus.
Asuin vuosia ulkomailla väkirikkaassa maassa ja oli todella mukavaa oppia miten ihmisistä, ystävistä ja naapureista välitetään. Toisaalta nyt asuessani Suomessa tilalle on tullut tunne, että en enää siedä typeriä ja mulkkuja ihmisiä vaan olen heivannut ne pois lähipiiristäni. Ikävien ihmisten kanssa viettäminen on ajanhukkaa ja, ikävä kyllä, jos pariskunnasta toinen on mulkku niin siinä menettää samalla molemmat.
Tämä kaikki on joskus vaikeaa, mutta mieti miten aiot elämäsi viettää. Yksinäisyys on tuskin hyvä valinta; ajan myötä se alkaa rasittamaan, mutta sen muuttaminen voi olla myöhäistä ja ne entiset tutut, ystävät eivät enää välitä sinusta.
Siis, oppikaa viihtymään mukavien ihmisten seurassa ja paljon.
Mielestäni tämä vauvapalstalla hengailu on juuri sitä ihmisten tarinoiden kuuntelua ja seurustelua, suuri osa jutuista aika mielenkiinnottomia mutta silti jotenkin oudon vangitsevia. Ei vain tarvitse tavata ketään henkilökohtaisesti ja koneen voi sulkea halutessaan.
Mutta kerro, AP, miksi käyt täällä AV:lla?
Ei se tavallaan kai ole kovin kaukaa haettua sanoa meitä introverttejä epäsosiaalisiksi. Itseäni se ei ainakaan haittaa. En todellakaan loukkaannu helposti, olen harvinaisen pitkäpinnainen, suvaitsevainen ja anteeksi antavainen. Itsekäs? Miten niin? En ymmärrä.
Olen aina sinänsä kiinnostunut ihmisistä, tykkään kuunnella ja seurailla ihmisiä, pohtia heitä - mutta siis tällä tavalla sopivan etäältä. En halua ystävystyä, tutustua syvemmin. Etenkään omista asioistani en halua uskoutua, paitsi joskus pieninä annoksina, jos toinen on puhunut itsestään tai elämästään jotakin, mihin voin samaistua. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta tosi lyhyitä ajanjaksoja kerrallaan, ja kammoan niitä takertujia, joita kohdalleni ihmeen usein osuu. Mielestäni yritän vain kohdella muita niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan, yritän toimia hyvien tapojen mukaisesti - ja ehkä noista syistä olen varsin pidetty, ja haluttua seuraa. Vuosien varrella olen opetellut vähän jyrkemmäksi, opetellut pitämään rajojani jne, mutta vielä ei näytä ihan riittävän. En voi mitään sille että olen ihmisistä kiinnostunut persoonina, mutta en halua heitä lähelle enkä liian usein seuraani. Uuvun kaikesta sosiaalisuudesta ihan mahdottomasti, ja esim. töissä minulle höpöttäjät häiritsevät keskittymistäni.
Jos tämä kaikki on jonkun mielestä itsekkyyttä, niin olkoon. Ihan kuin olisin jotakin kerrassaan tärkeää ja arvokasta ihmisiltä kieltämässä, kun ystävyyteen en ole valmis, vain tuttavuuteen. Hyvin harva ihminen on niin syvästi minua kiehtonut, että olen valmis avautumaan enemmän ja viettämään aikaa yhdessä enemmän. Yllättäen monet heistä ovat olleet aika saman tapaisia omissa oloissaan hyvin viihtyviä kuin minäkin, eli eivät takerru kiinni. Vaikka törmättäisiin parin vuoden välein, juttu jatkuu melkein siitä mihin se viimeksi jäi, ilman sen kummempaa. Hieno homma!
Ihan kuin minä..
Tosin omalla kohdallani on vielä sellainen ongelma, että olen estynyt ja kaipaan kuitenkin jollain tavalla ihmisiä, ja olla hyväksytty.
Olen ratkaissut ongelman niin, että ryyppään ihmisten kanssa. Kännissä estot häviää ja ihmisten seurassa on nautinnollista. Kaikenlainen paskanjauhantakin on mielenkiintoista.
Selvin päin en kaipaa seuraa oikeastaan lainkaan. Tai no seurustelukumppani olisi kiva, yksi sellainen ihminen jonka kanssa voisi olla täysin oma itsensä ja saisi läheisyyttäkin...
Et ole löytänyt sopivia ystäviä ap. Itselläni on kaksi samanhenkistä ystävää, esim.toisen kanssa meitä yhdistää kirjallisuus ja matkustelu ja välillä on tosi kiinnostavaa myös vaihtaa reseptejä tms.arkista. Hyvän ystävän tunnistaa juuri siitä että haluaa innolla vaihtaa ajatuksia.
Itseäni ahdistaa myös ystävyydessä tietyt jutut: en tykkää kontrolloivista ihmisistä jotka pistävät nokkansa asioihini. Jotkut ovat tuntuneet myös liian vaativilta, pitäisi tavata usein jne.
Kuulostaa tutulta tosin sillä erituksella että välillä kaipaan seuraa, mutta väsyn siitä helposti