Lue keskustelun säännöt.
Koen voimakasta viallisuutta, kun en osaa nauttia ystävistä/ystävyydestä
29.09.2017 |
Olen viime aikoina hyvin paljon pohtinut itseäni, ystävyyssuhteitani, ystäviäni, käytöstäni ja tuntemuksiani ystäviäni kohtaan/ fiiliksiä ollessani heidän kanssaan.
Ja huomannut, että ystävieni seurassa oleminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito on minulle jostain syystä lähestulkoon pelkkä rasite. On ollut kauheaa huomata tämä, ja koen voimakkaasti olevani jotenkin viallinen ja epäkiitollinen, ja koen myös suurta syyllisyyttä ajatuksistani.
Olen pohtinut syitä, miksi tunnen ystävät ja ystävyyssuhteet rasittaviksi ja voimia vieviksi, tässä ainakin osa syistä:
-olen introvertti, nautin ja viihdyn itsekseni, tykkään olla ja tehdä asioita yksin
- en jotenkin osaa olla oma itseni muiden seurassa. Tarkoitan sitä, että ihmisten kanssahan täytyy olla sosiaalinen ja keskustella ja kuunnella, ja kun yleensä koen että tykkäisin vain olla itsekseni ja ajatuksissani hiljaa, joudun ponnistelemaan jotta keksin sanottavaa ja että olen "hyvää keskusteluseuraa" (osaan tämän kyllä, olen hyvin empaattinen, ystävällinen ja kohtelias sekä erityisen hyvä kuuntelija, halutessani.. Mutta tämä vie minulta paljon voimia)
-suurimmaksi osaksi ystävieni kertomat jutut eivät kiinnosta minua (tämä tuntuu pahalta myöntää) ...jotenkin vain en taida yleisestikään olla kovin kiinnostunut muista ihmisistä. Tästä johtuu varmaan myös se usein saamani "kehu" siitä, että "en tuomitse ihmisten valintoja enkä puhu kenestäkään pahaa" ...no, oikeasti uskon tämän johtuvan siitä, että minua ei juurikaan kiinnosta mitä ihmiset tekevät elämässään (kunhan eivät suoranaisesti vahingoita ketään), ei siitä että olisin jotenkin poikkeuksellisen hyvä ihminen...
-en koe että mulla on juurikaan mitään tarvetta kertoa ajatuksistani tai tekemisistäni muille. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat suu vaahdossa puhua päivän askareistaan, niistä ihan tavallisista.. Ketä ne kiinnostaa? Mulla lasittuu katse (en toki näytä sitä, kohteliaisuussyistä) kun joku kertoo minulle mitä laittoi ruoaksi, mitä heidän koiralleen kuuluu, minkälaiset vaatteet osti viime viikon ostosreissullaan tai minkä koenumeron lapsensa juuri sai.
No, jos jollain on oikeasti jotain uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa, jostain poikkeuksellisesta tapahtuneesta, tai joku on erityisen humoristinen ihminen joka osaa kertoa asiansa hauskasti, sellaista jaksan kuunnella (hetken). Vaivaannun tosin jos minun pitäisi jotenkin fiksusti kommentoida takaisin, en ole järin sanavalmis, tilannetajuinen kyllä.
Anteeksi tämä vuodatus ja kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun. Lähinnä kirjoitin selkiyttääkseni ajatuksiani ja kertoakseni siitä päätöksestä, että aion pyrkiä eroon tästä, että koen syyllisyyttä siitä etten jaksa enkä halua pitää ystävyyssuhteita yllä. (tai, korjaan, mulla on muutama läheinen ihminen joihin aion pitää yhteyttä, muut hiivutan.)
Aion antaa itselleni luvan olla yksinäni viihtyvä. Vaikka se onkin vaikeaa... Joka puolella ohjeistetaan kuinka "tärkeää on tavata ihmisiä ja pitää ystävyyssuhteet yllä ja vilkas sosiaalinen elämä on terveydrnkin kannalta tärkeää" ..ONKO tämä muuten joku absoluuttinen totuus, joka pätee introverttienkin kohdalla?? Syyllistyn ja ahdistun suuresti kaikista elämänohjeista, joissa kehotetaan voimakkaasti hankkimaan ystäviä ja olemaan ihmisten kanssa. Entä jos oikeasti vaan väsyy siitä? Jäänkö tosiaan jostain oleellisesta paitsi ja sairastunko, jos olen enemmän yksin ja tapaan vain muutamia läheisiäni silloin tällöin...?
Kommentit (43)
Kiitos kannustavasta viestistä, introvertti nainen.
Itseni hyväksymisestä tässäkin kai siis on kyse. Sitä kohti lienen matkalla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en halua ylläpitää montaa ihmissuhdetta, olen onnellisimmillani yksin tai perheeni kanssa. En milloinkaan ole ajatellut, että olisin sen takia mitenkään viallinen. Ei voisi ollakaan niin, että vain yhdenlainen tapa elää ja verkostoitua sopisi kaikille ja olisi tarpeen kaikille. :) En halua olla huono ystävä kenellekään, sellainen jota ei kiinnosta (tunnistan tuon mitä ap puhui itsestään, että on tuntuu pahalta huomata, ettei kiinnosta) ystävän asiat. Ne joitten asiat kiinnostaa, olen hyvä ja luotettava ystävä, muttei minulla kertakaikkiaan voi olla montaa sellaista ystävyyssuhdetta. Eikä tarvikaan, en ole mitenkään tarpeellinen ystävänä noin ylipäätään kenelle hyvänsä.
Ap oletko vielä linjoilla. Luin aamulla aloituksesi mutta en ehtinyt töiden takia vastata sinulle.
Koko tekstisi olisi voinut olla aivan minun kynästä. Olen tullut siihen tulokseen, että minulla osasyy asiaan on jonkinasteinen työuupumus (olen sote-alalla, ja tulee tavallaan "mitta" täyteen muiden ihmisten ongelmia jo töissä ja empatianimääräni ja kiinnostusmääräni tulee käytettyä ihan täysin jo töissä). Ja yksi osasyy on se, että en muutenkaan edes yksin ollessa oikein mieti mitään sellaista arkista tai ns. pinnallista vaan pyörittelen päässäni vain jotain monimutkaisia teorioita. En katso telkkaria, koska en jaksa telkkaristakaan mitään "kepeää" vaan luen vain jotain filosofian alan kirjoja tms. Miksi siis jaksaisin keskustella mistään ns. kevyestä kun en sellaista edes yksin mieti. Olen ratkaissut asian niin, että en varmaan edes tarvi ystäviä, olen ihan tyytyväinen näin. Parisuhde minulla on, joten silleen yksin en ole.
On keskustelua ja keskustelua. Usein äänessä on yksinkertaisimmat, jotka saattavat kertoa vaikka vartin tarinaa miten ottivat aamulla sateenvarjon mukaan. Siinä vaiheessa ei syvällisempiä aiheita kaipaavat enää jaksa tuoda ajatuksiaan esiin, varsinkaan jos puheliaat henkilöt myös ovat hieman itsekeskeisiä ja pitävät omia puuhiaan kaikkia kiinnostavina aiheina. Tällainen seura on uuvuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitit sitten ihan uuden "minä minä minä" -ketjun aiheesta. Ole sitten yksin, tuli jo selväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole edes introvertti, mutta siltikään en ole kovin kiinnostunut ihmisistä tai arkisista asioista. Kaksi ystävää löytyy ja hekin hyvin valikoiden ihmismassasta, johon olen elämäni aikana törmännyt. Turhaan tunnet itsesi vialliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ap millaisesta perheestä itse lähtöisin? Perheen kokoa lähinnä mietin, onko lapsuudenkokemuksilla vaikutusta aikuisuuden jaksamiseen ystävyyssuhteissa. Tunnistan tuosta tekstistä nimittäin itseni nyt +35.v iässä ja itse uskon että lapsuuden ydinperheen koko on tähän vaikuttanut kyllä. -N+35
Samaistun AP. Olen ollut hukassa itseni kanssa ties montako vuotta/ vuosikymmentä. Tähän pitääkin pyrkiä, muu on sitten ekstraa/sovinnollisuutta, ihan miten itsekukin tykkää asian ottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myös uuvun ihmisistä, ja ihan niiden muutaman lähimmänkin ystävän jutut jaksavat kiinnostaa silloin kuin puhutaan muustakin kuin koiran ulkoilutuksesta. Toisaalta saatan itsekin heittäytyä sellaiseksi ärsyttäväksi höpöttäjäksi. Nämä ovat sellaisessa tilanteessa kun ihminen on vieras tai muuten vaan kliinisen tuntuinen, eikä tilanteesta ole poispääsyä (ja pelkkä hiljaisuus kyseisen ihmisen kanssa tuntuu vaivaannuttavalta).
Minuakaan ei rehellisesti sanoen kiinnosta pätkääkään ystävien arki. En sitä heille tosin kyllä päin naamaa sanoisi koskaan, mutta varmaan vaikutan jotenkin poissaolevalta kun he puhuvat pitkään siitä että mitä ostivat ruokakaupasta eilen ja mitä lapsi teki kerhossa eilen ja millaisia huonekaluja he kävivät miehen kanssa katsomassa kaupoilla viikonloppuna. Ei vain kiinnosta yhtään tippaa. En myöskään tosin rankaise ketään toista ihmistä puhumalla omasta arjestani, koska en oleta että sekään ketään kiinnostaa. Minulla on kyllä ystäviä, mutta ystäviksi on valikoitunut ne muutamat, jotka eivät myöskään koskaan puhu arjesta vaan vain tieteestä, taiteesta, politiikasta jne. Niistä käymme hyvin vilkkaita keskusteluita, ja sellainen seura minua kiinnostaa paljon ja ystävien mielipiteet noista aiheista kiinnostaa myös hyvin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aikaisemmin tpsi introvertti ja tykkäsin suunnilleen miettiä maailmankaikkeutta ja avaruutta, kuin ihmisten päivittäisiä juttuja.
Ok, olen teoreettinen. Mut sit ymmärsin että se oli ylpeyttä. Kyllä jonkun ihmisen koiran eläinlääkärireissu tai lapsen vanhempainilta ON yhtä tärkeä kuin mun teoriani.
Tulin sieltä omasta kuplastani pois, ja pakotin itseni kiinnostumaan tavisten ajattelusta. Nyt se antaa voimaa, eikä vie sitä.
Aloitus olisi voinut olla omakirjoittama. Itselläni oli pidemmän aikaa samoja tuntemuksia. Ystävien tapaamiset enemmänkin stressasivat kuin tuottivat iloa. Tapaamisten jälkeen olin suorastaan helpottunut, että nyt se on ohi, eikä tarvitse taas vähään aikaan sopia tapaamisia. Suorastaan hävetti tuntea näin ja ihmettelin paljon mistä se saattoi johtua. Tajusin sitten, että olemme ystävieni kanssa etäännytty, enkä pysty täysin olemaan oma itseni tapaamisissa, jolloin näkeminenkin tuntui suorastaan raskaalta. Tajusin myös, että yksi ystävistäni on todellinen energiasyöppö, ollut sitä koko ystävyytemme ajan. Mutta tajusin tämän vasta, kun emme nähneet enää niin usein.
Itselläni ehkä sillä erotuksella ap:n nähden, että olen kyllä kiinnostunut ystävien ja muidenkin asioista mutta rajansa kaikella. Tämä energiasyöppö ystävä saaattoi tapaamisella kertoa pitkästi vaikka sukulaislapsen ruokailuhetkestä ja tarinan kohokohta oli soseiden tippuminen rinnuksille. Tästä ei ihan hirveästi keskustelua synny, jollen sitten heittele ilmoille lisäkysymyksiä esim. soseen väristä tai tapahtuma-ajankohdasta. Lähinnä näihin pitäisi reagoida sellaisella ihastuneella ilmeellä "aaaaaw- huudahduksien" kera. Itse koen olevani empaattinen ihminen ja reaktioini toisten juttuihin ovat aitoja siksi mm. tällaiset tarinat ovat itselleni todella vaivaannuttavia, kun mitenkään luonnostaan en niin ihastuneesti osaa niihin suhtautua.
Tein sitten ratkaisuni ja katkaisin välit tähän ystävään. Muutama ystävä on jäljellä mutta koen myös paineita siitä, että viihdyn yksin ja jotenkin pakosta joudun välillä "aktivoitumaan." En tiedä onko tämä edelleen väliaikainen olotila raskaiden ystävyyssuhteiden jälkeen, vai olenko vain muuttunut "sosiaaliseksi erakoksi."
Samaa mieltä 14. kanssa, yritä löytää ihmisiä, jotka eivät harrasta (pelkästään) "jutustelua". Tai ehkä voisit tehdä nykyisten ystäviesi kanssa jotain sellaista, mikä ei vaadi kovin paljoa verbaalista kommunikaatiota, jotkin urheilulajit esimerkiksi (tosin ei kävely).
Turhaudun itsekin pitkällisistä keskusteluista esimerkiksi säästä tai alkavista flunssan oireista, minkä takia yritän välttää tällaisia ihmissuhteita. Parempi heillekin, että viettävät aikaa ihmisten kanssa jotka ovat samalla aaltopituudella.
AP, olen just samanlainen kuin sinä, olen aina ollut. Enää en edes yritä ihmisten mieliksi suostua niiden ystäväksi, ei jaksa, ei pysty. T: nainen 44-wee.
Sama täällä. Ihmiset eivät kiinnosta minua sinänsä. Olen kuitenkin aina ystävällinen, mikäli minuun otetaan kontaktia. Kuitenkin ystävällisempi olen ventovieraille kuin lähipiirilleni. Hetkittäiset kohtaamiset vieraiden kanssa (joku kysyy kaupungilla tietä) ovat kivoja, mutta ärsyynnyn, jos kaveri soittaa minulle illalla.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Ihmiset eivät kiinnosta minua sinänsä. Olen kuitenkin aina ystävällinen, mikäli minuun otetaan kontaktia. Kuitenkin ystävällisempi olen ventovieraille kuin lähipiirilleni. Hetkittäiset kohtaamiset vieraiden kanssa (joku kysyy kaupungilla tietä) ovat kivoja, mutta ärsyynnyn, jos kaveri soittaa minulle illalla.
Minäkin ärsyynnyn aina jos joku kaveri soittaa. En ärsyynny meseviestistä. Mutta puhelimessa se menee aina niin, että kaverit jauhaa ja jauhaa itsestään ja arjestaan tunnin, enkä saa sanaakaan väliin eikä kaveri halua keskustella mistään minua kiinnostavasta. Saattavat kyllä kysyä hyvin yksityiskohtaisesti minun arjesta että monelta kävin kaupassa ja mitä ostin ja mitä mies tekee juuri nyt jne jne mutta en halua enkä jaksa tuollaisista puhua, ei vain kiinnosta.
Jotkut vaan on tällaisia, ei kaikki ihmiset sovi yhteen "täydelliseen" ja "oikeaan" muottiin. Itsensä hyväksyminen on itselleni ollut ainoa vaihtoehto, jolloin opin myös ymmärtämään omaa käytöstäni muutamien ystävieni seurassa.
t. introvertti nainen