Millaisia oireita tai piirteitä erityisherkällä AIKUISELLA usein on? Mitkä ovat normaaleja asioita, ja mitkä luokittelevat erityisherkäksi?

Nuo on aivan normaaleja ihmisen rektioita :)

Se on niin yksilöllistä. Elaine Aron on kirjoittanut aiheesta useamman kirjan. Kannattaa lukea niitä. Myös Janna Satri on kirjoittanut aiheesta, mutta hänen kirjojaan en ole itse lukenut. Uskon, että ovat myös hyviä.

Jos erityisherkkä aikuinen ei esimerkiksi töissä siedä sellaista että 5-10 metrin päässä jotkut juttelevat normaalilla äänensävyllä keskenään (työasioita) niin meneekö erityisherkkä siinä vaiheessa ihan toimintakyvyttömäksi vai miten se ilmenee?

Noissa googlen erityisherkkä-hakulistauksissa on vain lähinnä jotain kliseitä, ja luetteloita jotka sopii lähes jokaiseen, siksi kysyn täältä jos täällä on yksilöitä joilla on jotain erityisiä piirteitä jotka tekevät hänestä erityisherkän tai jos täällä kirjoittelevat tuntevat jonkun aikuisen jotka kärsivät siitä.

-ap-

korjaan, eli: joitakin aikuisia jotka kärsivät siitä.

Trendidiagnoosia "erityisherkkä" itsestään käyttävä ihminen on kokonaan oman tuntemusmaailmansa vietävissä oleva vauva-aikuinen. Pienikin fyysinen tai psyykkinen epämukavuus on hänelle sietämätöntä. Samoin mikä tahansa ympäröivästä todellisuudesta syntyvä mielivaltaisesti mahdottomaksi päätetty vaatimus.

Parisuhteessa erityisherkkä on ruttolepraripuliin verrattavissa oleva kokemus, jonka erottaa narsistista vain aggressiivisuuden passiivinen luonne.

Ystävänä erityisherkkä on tiiliskivillä täytetty reppu, joka lisäksi valittaa koko ajan ja kaikesta.

Ohittakaa vasemmalta.

kuuluuko tuohon jotain extremejä oireiluja tai tuntemuksia, sitä kai tässä lähinnä haetaan ?

Joku täällä kirjoitti että jollain tuntemallaan erityisherkällä oli sellaisia oireita ettei saanut makuulle mentyään unta kun aina jokin kohta vartalossa painoi johonkin patjaan tai tyynyyn inhottavalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Trendidiagnoosia "erityisherkkä" itsestään käyttävä ihminen on kokonaan oman tuntemusmaailmansa vietävissä oleva vauva-aikuinen. Pienikin fyysinen tai psyykkinen epämukavuus on hänelle sietämätöntä. Samoin mikä tahansa ympäröivästä todellisuudesta syntyvä mielivaltaisesti mahdottomaksi päätetty vaatimus.

Parisuhteessa erityisherkkä on ruttolepraripuliin verrattavissa oleva kokemus, jonka erottaa narsistista vain aggressiivisuuden passiivinen luonne.

Ystävänä erityisherkkä on tiiliskivillä täytetty reppu, joka lisäksi valittaa koko ajan ja kaikesta.

Ohittakaa vasemmalta.

Joo, no tässä on kanssa tiiliskivillä täytetty reppu, mutta toisenlainen sellainen.

Vierailija kirjoitti:

kuuluuko tuohon jotain extremejä oireiluja tai tuntemuksia, sitä kai tässä lähinnä haetaan ?

Toisessa ketjussa kirjoittelin että mulla tavalliset asiat aiheuttaa voimakkaampia reaktioita kuin muilla. Esim. jos istumme ruokapöydässä juttelemassa rennosti ja kaverin kovaääninen koira haukahtaa yhtäkkiä, minä hätkähdän todella kovasti. Stressaantuneena pienetkin äänet saa aikaan sellaista niinkuin tajunta pimenisi, esim. lintu kraakuu pihalla. Juuri mietin sitä että kaverit hehkuttaa Ikitie-leffaa ja tuntuu ihan hirveältä rangaistukselta että joutuisin menemään sen katsomaan, edes silloin jos olisin ottanut juonesta kokonaan selvää etukäteen. Ei kerta kaikkiaan jaksa niitä voimakkaita tunteita mitä tuollaisessa joutuu kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kuuluuko tuohon jotain extremejä oireiluja tai tuntemuksia, sitä kai tässä lähinnä haetaan ?

Toisessa ketjussa kirjoittelin että mulla tavalliset asiat aiheuttaa voimakkaampia reaktioita kuin muilla. Esim. jos istumme ruokapöydässä juttelemassa rennosti ja kaverin kovaääninen koira haukahtaa yhtäkkiä, minä hätkähdän todella kovasti. Stressaantuneena pienetkin äänet saa aikaan sellaista niinkuin tajunta pimenisi, esim. lintu kraakuu pihalla. Juuri mietin sitä että kaverit hehkuttaa Ikitie-leffaa ja tuntuu ihan hirveältä rangaistukselta että joutuisin menemään sen katsomaan, edes silloin jos olisin ottanut juonesta kokonaan selvää etukäteen. Ei kerta kaikkiaan jaksa niitä voimakkaita tunteita mitä tuollaisessa joutuu kärsimään.

Lisäänpä vielä että suurin ongelma tässä on fysiikka, henkisesti kestän kyllä. Esim. kun ajattelen että joutuisin katsomaan tuon leffan, jo ajatus stressaa niin paljon että tulee pahoinvoiva olo. Olen vetänyt kroppani aika lailla piippuun yrittäessäni olla niin kuin muut, alan nyt ymmärtää sen.

Elaine Aron on kirjoittanut aiheesta hyviä kirjoja, niihin kannattaa perehtyä. Olen itse erityisherkkä, mutta myönnän, että joskus komppaan tätä ajatusta, että erityisherkät ovat tunteidensa armoilla olevia vellojia, joiden pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni tms. Tuntuu, että vaikka nykyaika ei herkkyyttä ehkä niin suosi, niin kaikenlainen tunteella eläminen ja intuition seuraaminen, jatkuva sen kyttääminen, tuntuuko minusta nyt varmasti hyvältä (ja jos ei tunnu, heti tehdään umpimähkäinen muutos elämässä) on suosiossa. Sinänsä sellainen tunteiden riepoteltavana oleminen ei varmaan ole mikään erityisherkän ihmisen elämäntavoite vaikka jonkun Aronin mukaan, mutta käytännössä monet puolustelevat toisia satuttavia, päättömiä loikkiaan sillä, että "olen herkkä ja seuraan vaistoani" tai vaikeita asioita ei haluta kohdata, koska "ne satuttavat". Eli kuka tuntee itsensä erityisherkäksi, hänen kannattaa tutustua aiheeseen ja mm. noihin kirjoihin ja pyrkiä sitten iloitsemaan vahvuuksistaan ja vahvistamaan heikkouksiaan. Olen lukenut nyt muuta psykologian kirjallisuutta, myönteistä ajattelua, tavoitteiden asettamista jne. ja noloa myöntää, minulle oli yllätys, että tunteitaan voi kyllä ihan oikeasti hallita. Ennen esim. lasten ongelmat mullistivat koko elämäni, enkä voinut keskittyä mihinkään, ikään kuin se nyt olisi joku rakastavan äidin mitta!

Tunteitaan voi hallita mutta se on kaksipiippuinen juttu, koska menee herkästi tukahduttamisen puolelle, ja sitten ihmetellään miksi ahdistaa ja masentaa "ilman syytä".

Vierailija kirjoitti:

Tunteitaan voi hallita mutta se on kaksipiippuinen juttu, koska menee herkästi tukahduttamisen puolelle, ja sitten ihmetellään miksi ahdistaa ja masentaa "ilman syytä".

Tukahduttaminen on tietysti huono juttu sekin ja pitäisi olla itselleen avoin ja rehellinen, että jos pelottaa niin sitten myöntää, että pelottaa. Mutta ongelma on se, jos jää siihen pelkoonsa vapisemaan sen sijaan, että miettii, mitä tehdä. Minulle isoin opettaja ovat juuri olleet etenkin toisen lapsen ongelmat. Tunsin, että kaikki hajoaa, ja koska olen rakastava äiti, en tietenkään voi iloita mistään, koska lapsellani on vaikeaa. Käytännön asioitakin oli vaikea hoitaa. Jälkeen päin aloin ihmetellä, että mitä se hyödytti. Lapsi olisi tarvinnut tukeani, ei sitä huolesta ja valvomisesta sekapäistä "tunteella eläjää". Tietysti helpompi sanoa kuin tehdä, mutta tuntuu, että usein ei ole edes pyrkimystä asettua tunteensa herraksi ja ratkoa ongelmia vaan siihen tunteeseen jäädään epätoivoisina roikkumaan, koska "niin vain tehdään". Etenkin naisilla tuntuu olevan tätä, että järkiperäinen ongelmien ratkominen nähdään kylmäksi ja tunteettomaksi toiminnaksi, vaikka se perustuisikin rakkauteen ja olisi nimenomaan rakastava TEKO. En siis aja takaa mitään robottimaista elämää, jossa punnitaan viileästi haittoja ja hyötyjä ja se siitä, vaan sitä, että tunteet eivät kuitenkaan ole mikään ulkopuolinen luonnonvoima, joka heittelee avutonta ihmistä kuin räsynukkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteitaan voi hallita mutta se on kaksipiippuinen juttu, koska menee herkästi tukahduttamisen puolelle, ja sitten ihmetellään miksi ahdistaa ja masentaa "ilman syytä".

Tukahduttaminen on tietysti huono juttu sekin ja pitäisi olla itselleen avoin ja rehellinen, että jos pelottaa niin sitten myöntää, että pelottaa. Mutta ongelma on se, jos jää siihen pelkoonsa vapisemaan sen sijaan, että miettii, mitä tehdä. Minulle isoin opettaja ovat juuri olleet etenkin toisen lapsen ongelmat. Tunsin, että kaikki hajoaa, ja koska olen rakastava äiti, en tietenkään voi iloita mistään, koska lapsellani on vaikeaa. Käytännön asioitakin oli vaikea hoitaa. Jälkeen päin aloin ihmetellä, että mitä se hyödytti. Lapsi olisi tarvinnut tukeani, ei sitä huolesta ja valvomisesta sekapäistä "tunteella eläjää". Tietysti helpompi sanoa kuin tehdä, mutta tuntuu, että usein ei ole edes pyrkimystä asettua tunteensa herraksi ja ratkoa ongelmia vaan siihen tunteeseen jäädään epätoivoisina roikkumaan, koska "niin vain tehdään". Etenkin naisilla tuntuu olevan tätä, että järkiperäinen ongelmien ratkominen nähdään kylmäksi ja tunteettomaksi toiminnaksi, vaikka se perustuisikin rakkauteen ja olisi nimenomaan rakastava TEKO. En siis aja takaa mitään robottimaista elämää, jossa punnitaan viileästi haittoja ja hyötyjä ja se siitä, vaan sitä, että tunteet eivät kuitenkaan ole mikään ulkopuolinen luonnonvoima, joka heittelee avutonta ihmistä kuin räsynukkea.

Tuskin kukaan on tästä eri mieltä? Olen itse erityisherkkänä aina edustanut järkiperäistä suhtautumistapaa tunteisiin ja ongelmanratkaisuun siinä määrin, että se on mennyt liian pitkälle. Koska olen tottunut pienestä asti siihen että tunteeni ovat aina "vääränlaisia", olen tottunut jättämään ne täysin huomiotta eikä sekään ole hyviin tuloksiin johtanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteitaan voi hallita mutta se on kaksipiippuinen juttu, koska menee herkästi tukahduttamisen puolelle, ja sitten ihmetellään miksi ahdistaa ja masentaa "ilman syytä".

Tukahduttaminen on tietysti huono juttu sekin ja pitäisi olla itselleen avoin ja rehellinen, että jos pelottaa niin sitten myöntää, että pelottaa. Mutta ongelma on se, jos jää siihen pelkoonsa vapisemaan sen sijaan, että miettii, mitä tehdä. Minulle isoin opettaja ovat juuri olleet etenkin toisen lapsen ongelmat. Tunsin, että kaikki hajoaa, ja koska olen rakastava äiti, en tietenkään voi iloita mistään, koska lapsellani on vaikeaa. Käytännön asioitakin oli vaikea hoitaa. Jälkeen päin aloin ihmetellä, että mitä se hyödytti. Lapsi olisi tarvinnut tukeani, ei sitä huolesta ja valvomisesta sekapäistä "tunteella eläjää". Tietysti helpompi sanoa kuin tehdä, mutta tuntuu, että usein ei ole edes pyrkimystä asettua tunteensa herraksi ja ratkoa ongelmia vaan siihen tunteeseen jäädään epätoivoisina roikkumaan, koska "niin vain tehdään". Etenkin naisilla tuntuu olevan tätä, että järkiperäinen ongelmien ratkominen nähdään kylmäksi ja tunteettomaksi toiminnaksi, vaikka se perustuisikin rakkauteen ja olisi nimenomaan rakastava TEKO. En siis aja takaa mitään robottimaista elämää, jossa punnitaan viileästi haittoja ja hyötyjä ja se siitä, vaan sitä, että tunteet eivät kuitenkaan ole mikään ulkopuolinen luonnonvoima, joka heittelee avutonta ihmistä kuin räsynukkea.

Tuskin kukaan on tästä eri mieltä? Olen itse erityisherkkänä aina edustanut järkiperäistä suhtautumistapaa tunteisiin ja ongelmanratkaisuun siinä määrin, että se on mennyt liian pitkälle. Koska olen tottunut pienestä asti siihen että tunteeni ovat aina "vääränlaisia", olen tottunut jättämään ne täysin huomiotta eikä sekään ole hyviin tuloksiin johtanut.

Kyllä minäkin opin tunteeni tukahduttamaan ainakin siinä määrin, etten ulkopuolisille näyttänyt, koska koin ne tosiaan "vääränlaisiksi", mutta sisäisesti olen ollut ihan tuulien vietävänä. Kukin nyt tulkitsee ympäristöä ja kulttuuria eri tavalla, mutta itselleni oli todellakin ahaa-elämys, että tunteitaan voi hallita muuttumatta kylmäksi ihmiseksi, koska minä olen aina aistinut, että pitäisi olla räväkkä ja suorapuheinen ja itkeä ja nauraa hersyvästi. Ehkä minulle tällaista tolkutettiin siksi, että tunteeni tukahduttaneena olin päällisin puolin hyvin viileä ihminen - kukaan ei varmaan aavistanut, millainen myllerrys päässäni oli jatkuvasti menossa. Ja kun yritin muuttua "välittömäksi ihmiseksi", myllerrys ei totisesti helpottanut!

Läheiseni on määritellyt itsensä erityisherkäksi ja varmaan siis sellainen onkin, en kiistä. On toki helpottavaa, että on saanut nyt aikuisiällä selvyyttä, miksi usein on tuntenut olonsa hankalaksi jne. Kirjoitan näin "ei-erityisherkän" näkökulmast, miltä hänen toimintansa näyttää:

- jää pahasti jumiin asioihin, takertuu yksityiskohtiin eikä tunnu pääsevän niistä eteenpäin tai näe kokonaisuutta

- stressaantuu todella helposti, ei tunnu kestävän epävarmuutta

- kun innostuu jostain, tekee sen tosissaan ja käy aivan ylikierroksilla (saattaa esim. järjestää täysin yksityiskohtia myöten viilatut juhlat, pukeutumisen tms.)

- pelkää / stressaa asioista mutta ei helposti mene ns. epämukavuusalueelle ratkaistakseen niitä. pelkää esim. metsää ja pimeyttä

Ihmiset mittaavat aina muiden ihmisten tunteiden käsittelyä omalla mitallaan, mutta tunteiden kanssa voi olla häikkää niin monella tasolla. Pahimmillaan omiin tunteisiin ei ole mitään yhteyttä eli henkilö ei itse tiedä mitä tuntee, ja tukahdutettu tunne tuntuu vain näennäisen järjettöminä ahdistuksen ja alakulon ja vaikean olon tunteina. Tunne-energia ei häviä mihinkään jos se ei pääse tietoisuuteen, se vain muuntaa muotoaan. Seuraavalla asteella omista tunteista on tietoisuus, mutta ei siitä että on mahdollista olla menemättä mukaan tunteeseen. Henkilökohtaisesta kokemuksesta voin kertoa että on mahdollista käydä terapiassa ilman että tätä ihan perus tunteidenkäsittelytaitoa koskaan sanoitetaan. Sitten kun kun tiedostaa että tunteisiin on mahdollista ottaa etäisyyttä, se ei ole ollenkaan helppoa toteuttaa kätännössä. Itse pystyin siihen aluksi muutama sekunti kerrallaan, ts. tietoiseen läsnäoloon ja hyväksymiseen. Nyt se tuntuu itsestään selvältä mutta ei todellakaan aluksi ollut sitä. Tässä vaiheessa on rahkeita ruveta harjoittamaan positiivista ajattelua. Jos yhteys omaan tunne-elämään on täysin katki, positiivinen ajattelu on pahimmillaan sitä että yrittää toteuttaa jonkun toisen haaveita ja tavoitteita ja mittapuita ja onnistuminen tässä ei johda onneen vaan epätoivoon ja tyhjyyden tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

- pelkää / stressaa asioista mutta ei helposti mene ns. epämukavuusalueelle ratkaistakseen niitä. pelkää esim. metsää ja pimeyttä

Minäkin olen erityisherkkä enkä tosiaankaan pelkää pimeää tai metsää, mutta on hyvin todennäköistä, että ystäväsi on lapsena pakotettu johonkin aivan sietokyvyn yli menevään tässä asiassa, ja seurauksena ei ole siedättyminen ja tottuminen vaan trauma. Ja sitten aikuisena kun on niin tottunut kävelemään totaalisesti omien "vääränlaisten" tunteiden ja reagointitapojen yli, yritykset mennä epämukavuusalueelle ovat aina sitä samaa sietokyvyn ylitystä, jolloin ei taaskaan siedäty, vaan traumatisoituu yhä uudestaan ja uudestaan. Minulla on tästä musta vyö ja se on haitannut elämääni ihan järkyttävän paljon, ja on hirveä harmi, että olen ymmärtänyt tämän 20 vuotta liian myöhään. Nyt on traumaa trauman päällä.

Ensimmäinen oire on se että eritysherkkyyttä pitää koko ajan nostaa kaikkialla esille ja puhua miten kamalaa on kun kukaan ei ymmärrä että kova meteli ahdistaa ja ruuhkassa ei ole kiva liikkua.