Onko muita jotka kokee että ei pärjää työssään?

Minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä.

Sama mulla mutta vapaapäivät meneeihan hyvin mutta töissä taas ahdistaa.

Ap

Kannattaa yrittää selvittää miksi sinusta tuntuu tuolta. Onko perehdytys ollut olematon, minkä takia työtehtävät tuntuvat haastavilta.

Musta tuntuu että pärjään liian hyvin työssäni. Olen siis tekstinkäsittelijä ja meillä on vähimmäismäärä (mikä siis tulisi saada päivässä purettua) 40 sanelua. Mä puran 40 sanelua kahdessa tunnissa :(

Voi miten hyvin joku kiteytti "minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä!". Kuin minun suustani voisivat olla nuo sanat.

Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, missä meni vikaan. Olenko koskaan oppinut olemaan työssä, tekemään työtehtäviä kunnolla? En - hutaisen vain. Kiireesti vapaa-aikaa viettämään, hengailemaan.

Olen ilmeisesti laiska, saamaton, veltto ja raukea työssäni. Luultavasti viestitän ilmeilläni ja eleilläni, miten tympääntyneenä teen hommia.

Sen sijaan olen ollut erittäin ahkera, aikaansaapa, työteliäs, jne. vapaa-ajallani. En sentään taloa ole rakentanut, mutta omakotitalon hommat remontteineen minä - nainen - olen lähes kaikki tehnyt. Hoitanut ja sisustanut kivan kodin. Ja ennen kaikkea, määrätietoisesti perustanut ja hoitanut talomme ympärille kukoistavan puutarhan! Työtunteja ja vaivaa en laske, kun teen jotain mielekästä.

Tämän lisäksi hoitanut kaksi lastamme kotiäitinä pitkään, 24/7 -tyyliin työnarkomaanimiehen ollessa poissa.

Olen ollut pätkätyöläinen aina. Nyt olen pitkäaikaistyötön.

Pätkätyöt: minussa on jotain vikaa, koska kukaan ei ole palkannut minua myöhemmin uudestaan pidemmäksi ajaksi. On turha sanoa, että tein vakituisen opettajan sijaisuutta - eikä sijaisten tarvetta ole tullut. Otan henkilökohtaisesti kaiken, mikä eteeni tulee. Päättelen, että en ole tehnyt työtäni niin hyvin, että minut kukaan haluaisi uudelleen palkata.

Minuakin on ahdistanut työssä tosi paljon. Niin paljon, että olen käynyt vessassa itkemässä ja vatsaan koskee. Mitä teen niin oudosti ja väärin, että ahdistaa? Mitä teen niin väärin, että kukaan ei minua uudelleen ota työhön? Palautetta en ole saanut, en ole tosin kysynytkään. Varmaan olisi kannattanut saada kuulla "mikä meni pieleen", että olisi voinut toimintaansa muuttaa.

Vapaa-ajallani useimmat asiat sujuvat hyvin ja energisesti.

Haluaisin totisesti kanavoida tarmokkuuteni (minulle mielekkääseen) työtehtävään. Mutta en osaa löytää mielekkyyttä oikein mistään.

Olen ollut pätkätyöläinen vuodesta 1999. Nykyään päivittäin ajattelen - tämän viimeisimmän työttömyysputken vuoksi - että en ole pärjännyt elämässä, koska en ole työllistynyt. Ja nekin vaatimattomat silppu- ja pätkätyöt ovat aina päättyneet työttömyyteen.

En ole ikinä tuntenut, että pärjään työssäni. En ole toisaalta saanut  - oma vika - edes mahdollisuutta osoittaa itselleni ja muille, että pärjään työssäni.

Nyt en enää usko, että työasiani muuksi muuttuvat. Olen 48v. En voi taloudellisista syistä johtuen kouluttautua uudelleen. Olen yhden opintolainan maksanut (aineenopettajaksi valmistuen). Maisterin tutkinnolla jotkut ovat työllistyneet muualle kuin koulumaailmaan, minä en.

Niin että elämäni on ohi. Ei tulevaisuudenuskoa minulla.

Sinulle, ap, toivon, että rohkaistut jotenkin puhumaan esimiehesi kanssa "pärjäämättömyyden" tunteesta. Sinulla on olennainen kysymys tekstissäsi: "mitä aiotte tehdä?". Sinulla on toimintatarmoa ja selvä pyrkimys muuttaa tilanne! Se on voimavarasi.

Juolahti muuten mieleen: saatko koskaan mitään kannustusta ja kiitosta työssäsi? Useimmissa tapauksissa kiitoksella ja kannustuksella saa parhaimpia tuloksia aikaan, sekä tunteen, että pärjää!

Hei, kerrot hyvin lyhyesti tilanteestasi, joten en voi sitä oikein kommentoida. 

Mutta ihan yleisellä tasolla: Jos työssä on ongelmia, esimerkiksi mainitsemasi kokemus, ettei pärjää työssään, kannattaa asia ilman muuta ottaa puheeksi työterveyshuollossa, esimiehen kanssa tai vaikkapa työsuojeluvaltuutetun kanssa, asian näkökulmasta riippuen.

On kaikkien etu, niin sinun itsesi kuin työpaikankin, että työviihtyvyys on korkea ja työntekijä voi kokea tyydytystä ja onnistumista tekemästään työstä. Jatkuva pärjäämättömyyden tunne nitistää elämänlaatua.

Työterveys voi esim. järjestää kolmikantapalaverin, jossa työnkuvaa tarkastellaan ja pohditaan, mitä tukea tai millaisia järjestelyjä/muuutosta tarvitaan, että tilanne muuttuisi paremmaksi kannaltasi.

Älä kanna taakkaa vain sisälläsi, se lisää epäonnistumisen kokemuksia ja turhaa kipua. Ota asia esille ja pyri löytämään hyviä ratkaisuja pulmiin.

Vierailija kirjoitti:

Voi miten hyvin joku kiteytti "minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä!". Kuin minun suustani voisivat olla nuo sanat.

Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, missä meni vikaan. Olenko koskaan oppinut olemaan työssä, tekemään työtehtäviä kunnolla? En - hutaisen vain. Kiireesti vapaa-aikaa viettämään, hengailemaan.

Olen ilmeisesti laiska, saamaton, veltto ja raukea työssäni. Luultavasti viestitän ilmeilläni ja eleilläni, miten tympääntyneenä teen hommia.

Sen sijaan olen ollut erittäin ahkera, aikaansaapa, työteliäs, jne. vapaa-ajallani. En sentään taloa ole rakentanut, mutta omakotitalon hommat remontteineen minä - nainen - olen lähes kaikki tehnyt. Hoitanut ja sisustanut kivan kodin. Ja ennen kaikkea, määrätietoisesti perustanut ja hoitanut talomme ympärille kukoistavan puutarhan! Työtunteja ja vaivaa en laske, kun teen jotain mielekästä.  Jos se sun ahdistus näkyy työnantajalle?

Tämän lisäksi hoitanut kaksi lastamme kotiäitinä pitkään, 24/7 -tyyliin työnarkomaanimiehen ollessa poissa.

Olen ollut pätkätyöläinen aina. Nyt olen pitkäaikaistyötön.

Pätkätyöt: minussa on jotain vikaa, koska kukaan ei ole palkannut minua myöhemmin uudestaan pidemmäksi ajaksi. On turha sanoa, että tein vakituisen opettajan sijaisuutta - eikä sijaisten tarvetta ole tullut. Otan henkilökohtaisesti kaiken, mikä eteeni tulee. Päättelen, että en ole tehnyt työtäni niin hyvin, että minut kukaan haluaisi uudelleen palkata.

Minuakin on ahdistanut työssä tosi paljon. Niin paljon, että olen käynyt vessassa itkemässä ja vatsaan koskee. Mitä teen niin oudosti ja väärin, että ahdistaa? Mitä teen niin väärin, että kukaan ei minua uudelleen ota työhön? Palautetta en ole saanut, en ole tosin kysynytkään. Varmaan olisi kannattanut saada kuulla "mikä meni pieleen", että olisi voinut toimintaansa muuttaa.

Vapaa-ajallani useimmat asiat sujuvat hyvin ja energisesti.

Haluaisin totisesti kanavoida tarmokkuuteni (minulle mielekkääseen) työtehtävään. Mutta en osaa löytää mielekkyyttä oikein mistään.

Olen ollut pätkätyöläinen vuodesta 1999. Nykyään päivittäin ajattelen - tämän viimeisimmän työttömyysputken vuoksi - että en ole pärjännyt elämässä, koska en ole työllistynyt. Ja nekin vaatimattomat silppu- ja pätkätyöt ovat aina päättyneet työttömyyteen.

En ole ikinä tuntenut, että pärjään työssäni. En ole toisaalta saanut  - oma vika - edes mahdollisuutta osoittaa itselleni ja muille, että pärjään työssäni.

Nyt en enää usko, että työasiani muuksi muuttuvat. Olen 48v. En voi taloudellisista syistä johtuen kouluttautua uudelleen. Olen yhden opintolainan maksanut (aineenopettajaksi valmistuen). Maisterin tutkinnolla jotkut ovat työllistyneet muualle kuin koulumaailmaan, minä en.

Niin että elämäni on ohi. Ei tulevaisuudenuskoa minulla.

Sinulle, ap, toivon, että rohkaistut jotenkin puhumaan esimiehesi kanssa "pärjäämättömyyden" tunteesta. Sinulla on olennainen kysymys tekstissäsi: "mitä aiotte tehdä?". Sinulla on toimintatarmoa ja selvä pyrkimys muuttaa tilanne! Se on voimavarasi.

Juolahti muuten mieleen: saatko koskaan mitään kannustusta ja kiitosta työssäsi? Useimmissa tapauksissa kiitoksella ja kannustuksella saa parhaimpia tuloksia aikaan, sekä tunteen, että pärjää!

Olen aina kokenut huonommuutta toisiin jo opiskellessa ammattiin. Kärsinyt burnoutin ja vakavan masennuksen. En oikein osaa sanoa missä on mennyt vikaan. Työterveydessä kävin jo juttelemassa mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi esimiehen kanssa. Palaveria ei siis vielä ole ollut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voi miten hyvin joku kiteytti "minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä!". Kuin minun suustani voisivat olla nuo sanat.

Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, missä meni vikaan. Olenko koskaan oppinut olemaan työssä, tekemään työtehtäviä kunnolla? En - hutaisen vain. Kiireesti vapaa-aikaa viettämään, hengailemaan.

Olen ilmeisesti laiska, saamaton, veltto ja raukea työssäni. Luultavasti viestitän ilmeilläni ja eleilläni, miten tympääntyneenä teen hommia.

Sen sijaan olen ollut erittäin ahkera, aikaansaapa, työteliäs, jne. vapaa-ajallani. En sentään taloa ole rakentanut, mutta omakotitalon hommat remontteineen minä - nainen - olen lähes kaikki tehnyt. Hoitanut ja sisustanut kivan kodin. Ja ennen kaikkea, määrätietoisesti perustanut ja hoitanut talomme ympärille kukoistavan puutarhan! Työtunteja ja vaivaa en laske, kun teen jotain mielekästä.

Tämän lisäksi hoitanut kaksi lastamme kotiäitinä pitkään, 24/7 -tyyliin työnarkomaanimiehen ollessa poissa.

Olen ollut pätkätyöläinen aina. Nyt olen pitkäaikaistyötön.

Pätkätyöt: minussa on jotain vikaa, koska kukaan ei ole palkannut minua myöhemmin uudestaan pidemmäksi ajaksi. On turha sanoa, että tein vakituisen opettajan sijaisuutta - eikä sijaisten tarvetta ole tullut. Otan henkilökohtaisesti kaiken, mikä eteeni tulee. Päättelen, että en ole tehnyt työtäni niin hyvin, että minut kukaan haluaisi uudelleen palkata.

Minuakin on ahdistanut työssä tosi paljon. Niin paljon, että olen käynyt vessassa itkemässä ja vatsaan koskee. Mitä teen niin oudosti ja väärin, että ahdistaa? Mitä teen niin väärin, että kukaan ei minua uudelleen ota työhön? Palautetta en ole saanut, en ole tosin kysynytkään. Varmaan olisi kannattanut saada kuulla "mikä meni pieleen", että olisi voinut toimintaansa muuttaa.

Vapaa-ajallani useimmat asiat sujuvat hyvin ja energisesti.

Haluaisin totisesti kanavoida tarmokkuuteni (minulle mielekkääseen) työtehtävään. Mutta en osaa löytää mielekkyyttä oikein mistään.

Olen ollut pätkätyöläinen vuodesta 1999. Nykyään päivittäin ajattelen - tämän viimeisimmän työttömyysputken vuoksi - että en ole pärjännyt elämässä, koska en ole työllistynyt. Ja nekin vaatimattomat silppu- ja pätkätyöt ovat aina päättyneet työttömyyteen.

En ole ikinä tuntenut, että pärjään työssäni. En ole toisaalta saanut  - oma vika - edes mahdollisuutta osoittaa itselleni ja muille, että pärjään työssäni.

Nyt en enää usko, että työasiani muuksi muuttuvat. Olen 48v. En voi taloudellisista syistä johtuen kouluttautua uudelleen. Olen yhden opintolainan maksanut (aineenopettajaksi valmistuen). Maisterin tutkinnolla jotkut ovat työllistyneet muualle kuin koulumaailmaan, minä en.

Niin että elämäni on ohi. Ei tulevaisuudenuskoa minulla.

Sinulle, ap, toivon, että rohkaistut jotenkin puhumaan esimiehesi kanssa "pärjäämättömyyden" tunteesta. Sinulla on olennainen kysymys tekstissäsi: "mitä aiotte tehdä?". Sinulla on toimintatarmoa ja selvä pyrkimys muuttaa tilanne! Se on voimavarasi.

Juolahti muuten mieleen: saatko koskaan mitään kannustusta ja kiitosta työssäsi? Useimmissa tapauksissa kiitoksella ja kannustuksella saa parhaimpia tuloksia aikaan, sekä tunteen, että pärjää!

Ei sussa mitään vikaa ole. Opettajien työmarkkinat ovat huonot. Olleet jo vuosikausia ja huonommiksi menevät aina vaan. 

Up

Nytkin ruokatunnilla saan syödä yksin, kun tulin tänne niin muut lähti pois.

Ap

Eikö ole yhtään neuvoja?

Vierailija kirjoitti:

Voi miten hyvin joku kiteytti "minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä!". Kuin minun suustani voisivat olla nuo sanat.

Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, missä meni vikaan. Olenko koskaan oppinut olemaan työssä, tekemään työtehtäviä kunnolla? En - hutaisen vain. Kiireesti vapaa-aikaa viettämään, hengailemaan.

Olen ilmeisesti laiska, saamaton, veltto ja raukea työssäni. Luultavasti viestitän ilmeilläni ja eleilläni, miten tympääntyneenä teen hommia.

Sen sijaan olen ollut erittäin ahkera, aikaansaapa, työteliäs, jne. vapaa-ajallani. En sentään taloa ole rakentanut, mutta omakotitalon hommat remontteineen minä - nainen - olen lähes kaikki tehnyt. Hoitanut ja sisustanut kivan kodin. Ja ennen kaikkea, määrätietoisesti perustanut ja hoitanut talomme ympärille kukoistavan puutarhan! Työtunteja ja vaivaa en laske, kun teen jotain mielekästä.

Tämän lisäksi hoitanut kaksi lastamme kotiäitinä pitkään, 24/7 -tyyliin työnarkomaanimiehen ollessa poissa.

Olen ollut pätkätyöläinen aina. Nyt olen pitkäaikaistyötön.

Pätkätyöt: minussa on jotain vikaa, koska kukaan ei ole palkannut minua myöhemmin uudestaan pidemmäksi ajaksi. On turha sanoa, että tein vakituisen opettajan sijaisuutta - eikä sijaisten tarvetta ole tullut. Otan henkilökohtaisesti kaiken, mikä eteeni tulee. Päättelen, että en ole tehnyt työtäni niin hyvin, että minut kukaan haluaisi uudelleen palkata.

Minuakin on ahdistanut työssä tosi paljon. Niin paljon, että olen käynyt vessassa itkemässä ja vatsaan koskee. Mitä teen niin oudosti ja väärin, että ahdistaa? Mitä teen niin väärin, että kukaan ei minua uudelleen ota työhön? Palautetta en ole saanut, en ole tosin kysynytkään. Varmaan olisi kannattanut saada kuulla "mikä meni pieleen", että olisi voinut toimintaansa muuttaa.

Vapaa-ajallani useimmat asiat sujuvat hyvin ja energisesti.

Haluaisin totisesti kanavoida tarmokkuuteni (minulle mielekkääseen) työtehtävään. Mutta en osaa löytää mielekkyyttä oikein mistään.

Olen ollut pätkätyöläinen vuodesta 1999. Nykyään päivittäin ajattelen - tämän viimeisimmän työttömyysputken vuoksi - että en ole pärjännyt elämässä, koska en ole työllistynyt. Ja nekin vaatimattomat silppu- ja pätkätyöt ovat aina päättyneet työttömyyteen.

En ole ikinä tuntenut, että pärjään työssäni. En ole toisaalta saanut  - oma vika - edes mahdollisuutta osoittaa itselleni ja muille, että pärjään työssäni.

Nyt en enää usko, että työasiani muuksi muuttuvat. Olen 48v. En voi taloudellisista syistä johtuen kouluttautua uudelleen. Olen yhden opintolainan maksanut (aineenopettajaksi valmistuen). Maisterin tutkinnolla jotkut ovat työllistyneet muualle kuin koulumaailmaan, minä en.

Niin että elämäni on ohi. Ei tulevaisuudenuskoa minulla.

Sinulle, ap, toivon, että rohkaistut jotenkin puhumaan esimiehesi kanssa "pärjäämättömyyden" tunteesta. Sinulla on olennainen kysymys tekstissäsi: "mitä aiotte tehdä?". Sinulla on toimintatarmoa ja selvä pyrkimys muuttaa tilanne! Se on voimavarasi.

Juolahti muuten mieleen: saatko koskaan mitään kannustusta ja kiitosta työssäsi? Useimmissa tapauksissa kiitoksella ja kannustuksella saa parhaimpia tuloksia aikaan, sekä tunteen, että pärjää!

Miten tämä kirjoituksesi kuvaa sitä, ettet pärjää elämässä? Ärsyttävää itsekehua siitä, miten kaikki paitsi työelämä on sulle helppoa, niin eiköhän se ole juuri niin, ettet pärjää työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina kokenut huonommuutta toisiin jo opiskellessa ammattiin. Kärsinyt burnoutin ja vakavan masennuksen. En oikein osaa sanoa missä on mennyt vikaan. Työterveydessä kävin jo juttelemassa mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi esimiehen kanssa. Palaveria ei siis vielä ole ollut.

Ap

Mulla on ihan samaa mutta kouluttauduin alalle, jota osaisi tehdä unessa oleva yksikätinen apinakin, niin menee hyvin.

Siis vertaan työtäni siihen, mihin kykenisin, jos luottaisin siihen mitä osaan, ja kestäisin sen, että minäkin mokaan joskus, mutta että nykyinen työni on minusta noin helppoa parhaaseeni verrattuna.

Muut työpaikallani ovat siellä ihan "tosissaan" varmaan parhaassaan, mihin oikeastaan yltäisivätkään. Kivet heille.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole yhtään neuvoja?

Siis mitä neuvoja tällaisiin kahden lauseen kirjoituksiin voisi antaa? 

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että pärjään liian hyvin työssäni. Olen siis tekstinkäsittelijä ja meillä on vähimmäismäärä (mikä siis tulisi saada päivässä purettua) 40 sanelua. Mä puran 40 sanelua kahdessa tunnissa :(

No ne sanelut taitaa olla sanelijan puolelta 5 - 15 sekkaa, ei siinä ihmeitä tarvii tehdä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina kokenut huonommuutta toisiin jo opiskellessa ammattiin. Kärsinyt burnoutin ja vakavan masennuksen. En oikein osaa sanoa missä on mennyt vikaan. Työterveydessä kävin jo juttelemassa mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi esimiehen kanssa. Palaveria ei siis vielä ole ollut.

Ap

Mulla on ihan samaa mutta kouluttauduin alalle, jota osaisi tehdä unessa oleva yksikätinen apinakin, niin menee hyvin.

Siis vertaan työtäni siihen, mihin kykenisin, jos luottaisin siihen mitä osaan, ja kestäisin sen, että minäkin mokaan joskus, mutta että nykyinen työni on minusta noin helppoa parhaaseeni verrattuna.

Muut työpaikallani ovat siellä ihan "tosissaan" varmaan parhaassaan, mihin oikeastaan yltäisivätkään. Kivet heille.

Mun koulumenestys ja yo-arvosanat vastaa varmaan alani esimiestason työntekijöiden koulumenestystä, mutta silti olen suorittavan tason työssä. Harmittaahan se, mutta estää sen, että tarttis murehtia, etten pärjää. En siis nyt osaa lohduttaa muuten kuin että tiedostatko, ettet ole oikeasti niin huono, mutta et vain saa uskottua itseesi, jotta olisit tasollasi, vai missä mättää?

Jos saisit tukea että olet riittävä, niin auttaisiko se? Kelahan korvaa psykoterapiaa työssäjaksamisen mahdollistamiseksi. Auttaisiko terapia vääristyneeseen ajatteluusi?

Minä myös koen aina olevani todella huono siinä työssä, mitä milloinkin teen. Tämä johtuu ihan puhtaasti kehnosta itsetunnosta ja ylitunnollisuudesta. Ruoskin itseäni aina ja kaikesta ja olen hirveä stressaamaan. Työpaikan ja alan vaihto ei ole auttanut. Ongelma on pääni sisällä, ei ulkoisissa asioissa. En tiedä, mitä tälle tekisin. Toivon, että helpottaa iän myötä. Psykologeista ja lääkkeistä ei ole apua.

Vierailija kirjoitti:

Voi miten hyvin joku kiteytti "minusta lähinnä tuntuu, etten pärjää elämässä!". Kuin minun suustani voisivat olla nuo sanat.

Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, missä meni vikaan. Olenko koskaan oppinut olemaan työssä, tekemään työtehtäviä kunnolla? En - hutaisen vain. Kiireesti vapaa-aikaa viettämään, hengailemaan.

Olen ilmeisesti laiska, saamaton, veltto ja raukea työssäni. Luultavasti viestitän ilmeilläni ja eleilläni, miten tympääntyneenä teen hommia.

Sen sijaan olen ollut erittäin ahkera, aikaansaapa, työteliäs, jne. vapaa-ajallani. En sentään taloa ole rakentanut, mutta omakotitalon hommat remontteineen minä - nainen - olen lähes kaikki tehnyt. Hoitanut ja sisustanut kivan kodin. Ja ennen kaikkea, määrätietoisesti perustanut ja hoitanut talomme ympärille kukoistavan puutarhan! Työtunteja ja vaivaa en laske, kun teen jotain mielekästä.

Tämän lisäksi hoitanut kaksi lastamme kotiäitinä pitkään, 24/7 -tyyliin työnarkomaanimiehen ollessa poissa.

Olen ollut pätkätyöläinen aina. Nyt olen pitkäaikaistyötön.

Pätkätyöt: minussa on jotain vikaa, koska kukaan ei ole palkannut minua myöhemmin uudestaan pidemmäksi ajaksi. On turha sanoa, että tein vakituisen opettajan sijaisuutta - eikä sijaisten tarvetta ole tullut. Otan henkilökohtaisesti kaiken, mikä eteeni tulee. Päättelen, että en ole tehnyt työtäni niin hyvin, että minut kukaan haluaisi uudelleen palkata.

Minuakin on ahdistanut työssä tosi paljon. Niin paljon, että olen käynyt vessassa itkemässä ja vatsaan koskee. Mitä teen niin oudosti ja väärin, että ahdistaa? Mitä teen niin väärin, että kukaan ei minua uudelleen ota työhön? Palautetta en ole saanut, en ole tosin kysynytkään. Varmaan olisi kannattanut saada kuulla "mikä meni pieleen", että olisi voinut toimintaansa muuttaa.

Vapaa-ajallani useimmat asiat sujuvat hyvin ja energisesti.

Haluaisin totisesti kanavoida tarmokkuuteni (minulle mielekkääseen) työtehtävään. Mutta en osaa löytää mielekkyyttä oikein mistään.

Olen ollut pätkätyöläinen vuodesta 1999. Nykyään päivittäin ajattelen - tämän viimeisimmän työttömyysputken vuoksi - että en ole pärjännyt elämässä, koska en ole työllistynyt. Ja nekin vaatimattomat silppu- ja pätkätyöt ovat aina päättyneet työttömyyteen.

En ole ikinä tuntenut, että pärjään työssäni. En ole toisaalta saanut  - oma vika - edes mahdollisuutta osoittaa itselleni ja muille, että pärjään työssäni.

Nyt en enää usko, että työasiani muuksi muuttuvat. Olen 48v. En voi taloudellisista syistä johtuen kouluttautua uudelleen. Olen yhden opintolainan maksanut (aineenopettajaksi valmistuen). Maisterin tutkinnolla jotkut ovat työllistyneet muualle kuin koulumaailmaan, minä en.

Niin että elämäni on ohi. Ei tulevaisuudenuskoa minulla.

Sinulle, ap, toivon, että rohkaistut jotenkin puhumaan esimiehesi kanssa "pärjäämättömyyden" tunteesta. Sinulla on olennainen kysymys tekstissäsi: "mitä aiotte tehdä?". Sinulla on toimintatarmoa ja selvä pyrkimys muuttaa tilanne! Se on voimavarasi.

Juolahti muuten mieleen: saatko koskaan mitään kannustusta ja kiitosta työssäsi? Useimmissa tapauksissa kiitoksella ja kannustuksella saa parhaimpia tuloksia aikaan, sekä tunteen, että pärjää!

Hei te kaikesta ahdistujat. Verbi "ahdistua" on kärsinyt pahan inflaation. Se, että sinua jännittää jokin tilanne tai koet, että et osaa, ei ole patologista mielisairautta vaan ihan NORMAALI arkitunne. Ne, jotka eivät ikinä ole joutuneet mitään oikeita vastoinkäymisiä kohtaamaan, "ahdistuvat" ihan mistä tahansa hevonpaskasta: kollegoiden kanssa rupattelusta, puhelimen käytöstä, ihmisjoukoista, siitä, että joku katsoo heitä.

Lopettakaa ruikutus ja tehkää työt, niitä sen kummemmin märehtimättä. Aina ei voi olla kivaa, paitsi tietty silloin, kun saa puuhata ihan mitä itse huvittaa. Tämäkin henkilö, jota tässä lainaan, saa kovasti aikaan nyt kun on työtön. Ei sulle sitten jäänyt yhtään vapaa-aikaa työssäkäyvänä? Kuinka monta tuntia päivässä sun pitää terapiaremontoida mörskääsi?

Vituttaa, kun Suomessa naisilla on samat oikeudet kuin miehilläkin, mutta kukaan ei muista, minkä työn aiemmat sukupolvet ovat tehneet esim. juuri työssäkäynti- ja äänioikeuden eteen. Pehmoisia ovat nykynaiset. Jos ei työelämää kestä, rupeaa sitten lisääntymään. Vai onko sekin ahdistavaa?

Huijarisyndrooma