Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan pärjännyt elämässään niin, että kukaan muu kuin sinä itse ei ole uskonut menestymiseesi? (työ, opiskelu ym.) vertaistukea?
24.09.2017 |
Lähestyn kolmeakymppiä ja viimeiset kymmenen vuotta elämästäni on ollut aika kaaosmaista. Ei nyt mitenkään ylidraamaattisesti mutta enpä juurikaan onnistumisen kokemuksia ole saavuttanut, lähinnä pettymyksiä ja epäonnistumisia. Pelkästään arjenhallinta, tai työhakemuksen kirjoittaminen on ollut melkeinpä ylivoimaista, näin esimerkkinä. En kuitenkaan masentunut ole ollut tai ole nykyäänkään. Paljon suunnitelmia ja ideoita mutta en ole oikein saanut otetta mistään.
Tässä jokin aika sitten sain ADHD- diagnoosin (inattentiivinen) ja myös lääkkeet tähän. Lääkkeiden myötä avautui ihan uusi maailma. Pystyn keskittymään ja suorittamaan asioita alusta loppuun asti. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen myös suunnittelut tulevaa. Tavoitteena korkeakouluopinnot alalta, josta olen tehnyt jo avoimen opintoja hyvällä menestyksellä. Tuntuu että vasta nyt alan siis löytämään omaa paikkaani, josta olen luonnollisesti iloinen. Olen läheisilleni kertonut suunnitelmistani ja vastaanotto ei ole ollut ihan yhtä iloista. Välittömästi olen saanut tyrmäystä aikeistani ja samantien ehdotettu muita suunnitelmia, jotka olisivat heidän mielestään itselleni soveltuvampia.
En kaipaa siis mitään hyväksyntää valinnoilleni. Mutta täysin vastakkainen suhtautuminenkin on suoraan sanottuna aika raskasta. Toisaalta olen läpi elämäni tottunut alisuoriutumiseen ja sitä kautta aliarviointiin.
Olen aiemminkin opiskellut korkeakoulussa (valmistumatta) ja lukiossa pärjäsin ihan ok menestyksellä minimaalisella panostuksella. Tiedän siis itse pärjääväni opinnoissa tai ainakin uskon itseeni. Mutta jotenkin on vain kyllästynyt puolustelemaan itseään ja omia vallintojaan. Ajattelinkin siis etten jatkossa puhu mistään tuleaisuudensuunnitelmista mitään, vaan aion yksin ja itsneäisesti pusertaa tieni läpi kouluun ja siitä eteenpäin.
Onko täällä muita, jotka ovat olleet ainoita itseensä ja omaan onnistumiseen luottavia, kun kaikki muut ovat olleeet vastaan? Ja miten olette pärjänneet?
Kommentit (21)
Veljelläni on adhd ja lukihäiriö ja hän opiskelee jo toista tutkintoa. Ja toimii myyntijohtajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en todellakaan kertonut perheelle tai sukulaisille että pyrin yliopistoon. Kahdelle ystävälle kerroin ja varsinkin toiselta heistä sain kannustusta. Sillä oli kyllä merkitystä jaksamisen kannalta. Perheeltä en olisi saanut tukea, mutta irvailua olisi tullut, jos en olisi päässyt. Kun sitten tulin valituksi, kerroin, että aloitan opinnot. Ei voi sanoa, että olisivat olleet ylpeitä tai edes iloisia saavutuksistani. Valmistujaisjuhlia en pitänyt, joten ilmeisesti he kuvittelevat, että en koskaan valmistunut. Olen kuitenkin ollut koulutustani vastaavassa työssä jo kohta 10 vuotta.
Minä en ole ikinä saanut kannustusta kotoa. Siis koskaan.
Hain taidekouluun, jossa opiskelusta olin haaveillut pitkään. Kun sain kutsun pääsykokeisiin, äitini kommentoi aihetta seuraavasti: "Onhan se mukavaa, että pääset yrittämään". Kun koulusta sanottiin, että pääsin sisään (mutta virallista kirjettä ei ollut vielä tullut), sanoi äitini: "En kyllä juhli vielä, eihän se ole varmaa. Uskotaan sitten, kun se kirje tulee".
Eipä siinä, onhan se hyvä ettei lähde soitellen sotaan ja huudellen, että näin sitä vaan marssitaan kouluun sisään. Mutta onhan se latistavaa, kun ei kuulu ikinä onnitteluja saavutuksista, vaan oletus on, että tässä on varmasti käynyt virhe.
You go girl! Tiedät itse mihin pystyt ja tavoittelet rohkeasti unelmiasi. Anna tulosten puhua puolestasi. Olen aina ihmetellyt joidenkin ihmisten tarvetta lytätä toisten sunnitelmat, vaikka niiden onnistumisella tai epäonnistumisella ei olisi mitään merkitystä lyttääjälle. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman näitä totuudentorveloita.
Anna palaa vaan ihan kunnon liekillä eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haltijatarkummi kirjoitti:
You go girl! Tiedät itse mihin pystyt ja tavoittelet rohkeasti unelmiasi. Anna tulosten puhua puolestasi. Olen aina ihmetellyt joidenkin ihmisten tarvetta lytätä toisten sunnitelmat, vaikka niiden onnistumisella tai epäonnistumisella ei olisi mitään merkitystä lyttääjälle. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman näitä totuudentorveloita.
Anna palaa vaan ihan kunnon liekillä eteenpäin!
Paitsi, että adhd-ihmisen läheisille sillä epåonnistumisella todennäköisesti ON merkitystä. Ne ovat nähneet näitä innostuksen puuskia, joissa ap on varma siitä, että tällä kerralla kaikki menee putkeen jo lähes 30 vuotta. Eikä ikinä ole mennyt. Heille pn sitten jäänyt palasten keräily ja aapeen kasaan paikkaaminen, vahinkojen maksu ja todennäköisesti osin elättäminen ja niin edelleen. Että kyllä heitä vähän ymmärtää, kun suhtautuvat epäileväisesti.
Jos aapee nyt on säänut lääkityksensä kuntoon ja pysyy siinä, eikä sen kanssa tule liian suuria ongelmia, hän voi kyllä olla kokonaan toisessa asemassa kuin ennen ja tosiaan pystyä opiskeluunsa. Se ei vieläkään tule olemaan helppoa, mutta hänellä on tällä kertaa sentään jotain keinoja tarkkailla itseään ja panna itsensä töihin vaikeissa kohdissa. Jos siis hän jaksaa ja haluaa ja on valmis töihin. Mutta koska nämä asiat ei ole ihan yksinkertaisia, mä tosiaan antaisin tulosten puhua puolestaan, enkä huutelisi aikeistani kaikille tässä vaiheessa.
Jos tarvitset tukea niin pyydä sitä koulusi henkilökunnalta. Kerro jollekin luotto-opellesi taustastasi. Se on mielestäni luotettavampaa kuin sukulaisten ja kavereiden tuki, koska henkilökunta ei ala kadehtia ja vähätellä sinua menestyessäsi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haltijatarkummi kirjoitti:
You go girl! Tiedät itse mihin pystyt ja tavoittelet rohkeasti unelmiasi. Anna tulosten puhua puolestasi. Olen aina ihmetellyt joidenkin ihmisten tarvetta lytätä toisten sunnitelmat, vaikka niiden onnistumisella tai epäonnistumisella ei olisi mitään merkitystä lyttääjälle. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman näitä totuudentorveloita.
Anna palaa vaan ihan kunnon liekillä eteenpäin!
Paitsi, että adhd-ihmisen läheisille sillä epåonnistumisella todennäköisesti ON merkitystä. Ne ovat nähneet näitä innostuksen puuskia, joissa ap on varma siitä, että tällä kerralla kaikki menee putkeen jo lähes 30 vuotta. Eikä ikinä ole mennyt. Heille pn sitten jäänyt palasten keräily ja aapeen kasaan paikkaaminen, vahinkojen maksu ja todennäköisesti osin elättäminen ja niin edelleen. Että kyllä heitä vähän ymmärtää, kun suhtautuvat epäileväisesti.
Jos aapee nyt on säänut lääkityksensä kuntoon ja pysyy siinä, eikä sen kanssa tule liian suuria ongelmia, hän voi kyllä olla kokonaan toisessa asemassa kuin ennen ja tosiaan pystyä opiskeluunsa. Se ei vieläkään tule olemaan helppoa, mutta hänellä on tällä kertaa sentään jotain keinoja tarkkailla itseään ja panna itsensä töihin vaikeissa kohdissa. Jos siis hän jaksaa ja haluaa ja on valmis töihin. Mutta koska nämä asiat ei ole ihan yksinkertaisia, mä tosiaan antaisin tulosten puhua puolestaan, enkä huutelisi aikeistani kaikille tässä vaiheessa.
Varmasti tästä ainakin osittain kyse. Ehkä kuitenkin muotoilin aloituksen vähän huonosti "-paljon ideoita ja suunnitelmia", en tarkoittanut, että säntäilen duracell pupumaisesti jatkuvasti eri ideoideni perässä, vailla järjen häivää. Lähinnä tarkoitin sitä, että suhtaudun optimistisesti tulevaisuuteen. Koen, että tulevaisuus on omissa käsissäni ja on ideoita tulevaisuuden varalle. En ole siis ADHD vaan ADD. Suurin ongelmani on nimenomaan sellainen "jumittaminen. " Teen monia asioita yhtä aikaa mutta oikeasti en tee yhtään mitään, fokus puuttuu. Nämä opintosuunnitelmat ovat myös kuitenkin realistisia ja samaa alaa olen opiskellut aiemminkin, vain "alemmalla tasolla." Mutta toi sun viimeinen lause miten pitää antaa tuosten puhua puolestaan. Niin tiedän itse, että potentiaalia, motivaatiota ja älliäkin löytyy. Se on todella turhauttavaa, kun ajattelen että kukaan muu ei taida ajatella näin. Tuntuu juuri siltä, että tarvitsen sen tutkintotodistuksen, jota voin heilutella läheisten silmien edessä osoittaakseni väitteeni todeksi. Se on jotenkin..surullista. Olen kuitnenkin aiemminkin yrittänyt mutta minusta johtumattomista syistä on vain epäonnistumisia takana. Ap
Haltijatarkummi kirjoitti:
You go girl! Tiedät itse mihin pystyt ja tavoittelet rohkeasti unelmiasi. Anna tulosten puhua puolestasi. Olen aina ihmetellyt joidenkin ihmisten tarvetta lytätä toisten sunnitelmat, vaikka niiden onnistumisella tai epäonnistumisella ei olisi mitään merkitystä lyttääjälle. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman näitä totuudentorveloita.
Anna palaa vaan ihan kunnon liekillä eteenpäin!
Tietysti jos läheinen ihminen on kyseessä niin ymmärrän myös sen, että suhtaudutaan skeptisesti, jos haaveet ovat melkeinpä täysin mahdottomia. Mutta tietysti senkin voi sanoa monella tyylillä. Itselläni kuitenkin aika realistiset suunnitelmat. Kiitos!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoin kolmikymppisrnä vanhemmilleni, että aion saavuttaa asian x (en halua mainita mikä, mutta itselleni iso juttu). He puuskahtivat halveksivasti, että ei kannata edes yrittää, en ikinä onnistuisi, en ole hyvä sellaisessa ja että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia, että pystyisin mitenkään saavuttamaan tavoitettani edes osaksi. Otti päähän ja olin järkyttynyt reaktiosta. Itse uskoin, että voisin olla siinä jutussa hyväkin. Niinpä ryhdyin siihen ja... onnistuin upeasti! Ja sitten onnistuin siinä uudedtaan ja vielä kerran uudestaan. Sitten otin askelen pidemmälle ja tähtädin korkeamnalle, ja onnistuin hienosti taas. Arvaa olinko vähän tyytyväinen. Mainitsin sitten monen vuoden päästä vanhemmilleni, että huomaatteko, onnistuin vaikette uskoneet. He eivät ollenkaan siinä vaiheessa enää edes muistaneet, että olivat olleet niin skeptisiä vaan väittivät kirkkain silmin, että miten niin, hehän ovat aina olleet sitä mieltä, että olisin hyvä siinä. Kumpa olisin nauhoittanut ne kommentit silloin alussa... Mutta pääasia, että uskalsin yrittää.
Hei siskot!
I feel you.
Olen ostanut talon, joka äitini mielestä on ihan paska.
Autoni on paska.
Olen naimisissa miehen kanssa, josta äitini ei pidä.
Työstäni totesi viimeksi tänään, että jonkunhan se tuokin työ pitää tehdä (Ihan kiva työ minusta mun mielestä on ja mielenkiintoinen ja siistiä sisätyötä akateemisella koulutuksella :/ )
Lapsistani ei ole onneksi uskaltanut sanoa vielä mitään.
Itse on opiskellut aikuisiällä opettajaksi. Sitä ennen teki ihan tavallista duunarin työtä pitkään ja asui paskassa talossa. Osti kirpparilta tavaraa. Tosin rakennutti sitten myöhemmin uuden ja markkojen vaihtuminen euroiksi pelasti velkavankeudelta ja kurjuudelta.
Nyt sitten päivittelee, että ei voisi ikinä ostaa kirpparilta mitään koska niissä voi olla lutikoita. Eikä halua mitään vanhaa.
Ihmetelen, että mikä hienostorouva siitä on kasvanut vuosien myötä.
Äitini saa minut kyllä tuntemaan itseni niin huonoksi ja elämässään epäonnistuneeksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen menestynyt yrittäjä on kokenut saman, minua ei ole ainakaan koskaan vaivannut mitä muut sanoo, olen aina tehnyt mitä olen halunnut....
En enää puhu mistään haaveistani tai tavoitteistani kenellekään.
Oli asia mikä tahansa, se lytätään, sille naureskellaan, tai kerrotaan miten kauhena rankkaa se on.
Yleensä ihmiset alkavat luetella innokkaasti mikä minulle olisi suotavaa. Ainakin nämä asiat ovat kuulema minulle suotavia: joku kauppa, joku siivoushomma, maatalon emäntä, leipuri, kokki, lastenhoitaja, lähihoitaja, joku askartelija.
Itse ruksin kaikki minulle luetellut hommat yli, etten ainakaan niitä tee.
Älkää ihmiset alkako luettelemaan kenellekään mitään ammatteja, kuin idiootille. Kyllä jokainen normaali ihminen tietää jo itsekin että on sellainen ammatti kuin joku siivooja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskollani on adhd. Hän kokee varmaankin minun latistavan ja lannistavan, mutta kun.
Hän innostuu hirveän helposti ja aika holtittomasti. Milloin hänestä tulee nukketaiteilija, milloin kirjailija. Milloin hakee kauppikseen, milloin oikikseen, milloin valtiotieteelliseen.
Kaikki raukeaa.
Ja sitten ne raha-asiat. Ne ei pysy hallussa.
Ja sitten kun homma kusee, se syy on yleensä minun. Ja saan aina sitten maksaa rästivuokria jne.
Vierailija kirjoitti:
Siskollani on adhd. Hän kokee varmaankin minun latistavan ja lannistavan, mutta kun.
Hän innostuu hirveän helposti ja aika holtittomasti. Milloin hänestä tulee nukketaiteilija, milloin kirjailija. Milloin hakee kauppikseen, milloin oikikseen, milloin valtiotieteelliseen.
Kaikki raukeaa.
Ja sitten ne raha-asiat. Ne ei pysy hallussa.
Ja sitten kun homma kusee, se syy on yleensä minun. Ja saan aina sitten maksaa rästivuokria jne.
Valitettavaa siskosi kannalta mutta itse en kuitenkaan ole samanlainen. Ap
Epäilitkö itse ADD:ta vai miten sait diagnoosin? Minulla on ollut aina keskittymisvaikeuksia, kaikki on suoritettu rimaa hipoen. Innostun joka päivä jostain uudesta, johon pian kyllästyn. En jaksaisi tätä enää, haluaisin kouluttautua ja tiedän että rahkeita olisi muuten.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole ikinä saanut kannustusta kotoa. Siis koskaan.
Yes you can!!!!!!!!
Näytä niille että niiden (omilla geeneillä) varustettu tyyppi on mahtava!!
aiemmin noissa tarinoissa ei ole kyse enää "kannustuksen puutteesta" vaan suorasta henkisestä väkivallasta mitä jatkuva mitätöinti, arvostelu, kiusaaminen jne "vanhemman" taholta on. Ja koskaan lapsella ei ole mitään tekemistä vanhempiensa psyykkisten ongelmien kanssa, mikä tietysti lohduttaa vain vähän kun joutuu kohtelunsa seurauksia itse korjailemaan mutta toimii hyvänä ohjenuorana kun yrittää ymmärtää asioita.
aikoinaan kun lähdin ulkomaille tutut ja ystävät (mukaanlukien perhe) vähätteli ja sanoi että en pärjää yksin kaukana, sanoivat "vitsillä" asioita kuten tulen pian häntä jalkojen välissä takaisin ulkomaalainen vauva masussa (!!?)
tuntuu että muiden mollaajilla on itsellään jotain vikana. ei normaali ihminen paina toisten tavotteita tai unelmia alas.. hyväksy että muut saavat ajatella mitä ajattelevat mutta sinä voit ja tulet saavuttamaan haluamasi asiat riippumatta siitä mitä sanotaan. yksin pusertaminen voi olla raskasta mutta tsemppiä sinulle