Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan pärjännyt elämässään niin, että kukaan muu kuin sinä itse ei ole uskonut menestymiseesi? (työ, opiskelu ym.) vertaistukea?
24.09.2017 |
Lähestyn kolmeakymppiä ja viimeiset kymmenen vuotta elämästäni on ollut aika kaaosmaista. Ei nyt mitenkään ylidraamaattisesti mutta enpä juurikaan onnistumisen kokemuksia ole saavuttanut, lähinnä pettymyksiä ja epäonnistumisia. Pelkästään arjenhallinta, tai työhakemuksen kirjoittaminen on ollut melkeinpä ylivoimaista, näin esimerkkinä. En kuitenkaan masentunut ole ollut tai ole nykyäänkään. Paljon suunnitelmia ja ideoita mutta en ole oikein saanut otetta mistään.
Tässä jokin aika sitten sain ADHD- diagnoosin (inattentiivinen) ja myös lääkkeet tähän. Lääkkeiden myötä avautui ihan uusi maailma. Pystyn keskittymään ja suorittamaan asioita alusta loppuun asti. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen myös suunnittelut tulevaa. Tavoitteena korkeakouluopinnot alalta, josta olen tehnyt jo avoimen opintoja hyvällä menestyksellä. Tuntuu että vasta nyt alan siis löytämään omaa paikkaani, josta olen luonnollisesti iloinen. Olen läheisilleni kertonut suunnitelmistani ja vastaanotto ei ole ollut ihan yhtä iloista. Välittömästi olen saanut tyrmäystä aikeistani ja samantien ehdotettu muita suunnitelmia, jotka olisivat heidän mielestään itselleni soveltuvampia.
En kaipaa siis mitään hyväksyntää valinnoilleni. Mutta täysin vastakkainen suhtautuminenkin on suoraan sanottuna aika raskasta. Toisaalta olen läpi elämäni tottunut alisuoriutumiseen ja sitä kautta aliarviointiin.
Olen aiemminkin opiskellut korkeakoulussa (valmistumatta) ja lukiossa pärjäsin ihan ok menestyksellä minimaalisella panostuksella. Tiedän siis itse pärjääväni opinnoissa tai ainakin uskon itseeni. Mutta jotenkin on vain kyllästynyt puolustelemaan itseään ja omia vallintojaan. Ajattelinkin siis etten jatkossa puhu mistään tuleaisuudensuunnitelmista mitään, vaan aion yksin ja itsneäisesti pusertaa tieni läpi kouluun ja siitä eteenpäin.
Onko täällä muita, jotka ovat olleet ainoita itseensä ja omaan onnistumiseen luottavia, kun kaikki muut ovat olleeet vastaan? Ja miten olette pärjänneet?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut potkaistiin pihalle kotoa 16-vuotiaana. Näkemyserot uskonnon suhteen olivat sen verran suuria eikä perheeni hyväksynyt sitä tosiasiaa että en usko kuten he. Opiskelin ja kävin töissä ja maksoin oman elämäni. Kävi sekä fyysisesti että henkisesti hiukan liian rankaksi tuon ikäiselle, joten opinnot kärsi. Kotiin en ollut juurikaan yhteydessä ja se vähä mitä kuulin muualta oli sitä että vanhempani jatkuvasti dissasivat miten huonosti minulla menee, miten en pärjää ja palaan kyllä uskonnon ja heidän pariinsa häntä koipien välissä.
Parikymppisenä minulla oli pienimuotoinen päihdeongelma ja mielenterveysongelmia johtuen perheeni hylkäämisestä. Olin pari vuotta sairaslomalla ja luulin silloin itsekin ettei minusta ole mihinkään.
Sitten tapasin entisen aviomieheni ja tulin nopeasti raskaaksi. Aikuistuin ja otin vastuuta lapsesta ja itsestäni. Hankin ammatin, työpaikan ja sain elämäni raiteilleen. Mies kuitenkin osoittautui isyyteen epäkypsäksi sekä uskottomaksi, joten meille tuli ero ja lapsi jäi minulle. Tässä vaiheessa entinen mieheni aloitti minun mustamaalaamiseni siitä että en tule koskaan pääsemään urallani eteenpäin menneisyyteni takia, en tule koskaan saamaan miestä, ja uskomatonta kyllä exän perhe lähti tähän paskaan mukaan. Minusta tehtiin perheenrikkoja ja täydellinen epäonnistuja jokaisen silmissä joka vain jaksoi kuunnella. Pari vuotta eron jälkeen mieheni veli oli törmännyt lapseni kummitätiin ja ensimmäisenä aloittanut minun haukkumiseni. Kuulemma hänen kävi sääliksi kun en pystynyt pitämään mitään työpaikkaa pidempään ja olin korviani myöten veloissa (olin silloin ollut 3,5 vuotta samassa työpaikassa eikä minulla ollut edes luottokorttivelkaa).
Nyt erosta on 7 vuotta ja olen 35-vuotias uudelleen naimisissa oleva nainen. Lapsi on jo reilu 10 vuotias ja olen kasvattanut hänet käytännössä yksin. Asun omakotitalossa helsingissä ja olen maksanut asuntolainaa yli 50% pois jo. Olen noussut urallani ja minulla on erään yrityksen kokonainen osasto vastuullani, toistakymmentä alaista. En käytä mitään päihteitä enkä kärsi enää mielenterveysongelmista. Perheeni ei ole kanssani edelleenkään missään tekemisissä, enkä tiedä miten kovasti tämä että olenkin pärjännyt elämässä palaamatta uskonnon piiriin takaisin, heitä syö. Samoin varmaan exäni ja hänen perheensä ovat kovin harmissaan kun olen päässyt elämässä lähtökohtiin nähden eteenpäin ja täysin omin avuin.