Mitä vastaat esim. harrastusporukassa kun joku kysyy ammattiasi tai työstäsi etkä halua paljastaa sitä?

Vierailija kirjoitti:

Voi myös olla ettei halua kertoa ammattiaan ja/tai koulutustaan, koska muut voivat olla kateellisia.

Toimii se toisinkinpäin eli aikanaan huomasi koulutetun keskustelukumppanin naamasta kun kiinnostus katosi sillä hetkellä kun kerroin tekeväni jotain p-duunia ja käyneeni nuorempana vuoden jotain koulua muttei sillon kiinnostanut.

Oletus taisi siis olla että kouluttamaton p-duunari = tyhmä ja mistä sen kanssa edes keskustelee.

Lähisukulaisissa on kuitenkin enemmän hyvin toimeentulevia maistereita yms. kuin yhden mutanttikäden sormilla pystyy laskemaan Nykyään minäkin olen yliopistokoulutettu kun löysin sen ns. oman alani. 

En minä halunut kertoa esim. hoitovapaalla ollessani leikkipuistossa, että olen sossun täti, lastensuojelussa töissä. Jos se tuli jossain ilmi, kaikki jäykistyivä ja tunnelma oli pilalla. Onneksi työpaikkani on vaihtunut ajat sitten.

No ainakin mulla heti kun sanoo mitä tekee, alkaa "sinähän voisit sitten neuvoa..." ja yleensä kysytään neuvoa sellaisiin asioihin, mitä en edes osaa, mutta oletetaan automaattisesti, että osaisin, ammattini perusteella. Olen insinööri suunnittelutoimistossa ja mun oletetaan osaavan korjata kaikki koneet ja laitteet. En osaa korjata mitään, tiedän miten ne toimivat, mutta jostain kumman syystä insinöörejä halveksutaan, jos nämä eivät ole käsistään käteviä. Asentajat on näitä hommia varten. 

Valehtelen, että olen suunnittelija. Se on niin ympäripyöreätä.

"Toimistohommia"

Olen sosiaalityöntekijä ja olen havainnut pääseväni satunnaisten tuttavien kanssa helpommalla, kun en kerro asiasta. En häpeä koulutustani ja ammattiani, mutta en myöskään jaksa vapaa-ajallani siitä puhua. Niin monta kertaa olen kuullut, kuinka " se on varmaan rankkaa, mä en pystyisi" ja parin lauseen jälkeen tuleekin jo vahvaa mutua siitä, miten minun työni oikeasti pitäisi tehdä...

Yritän puhua toimistotöistä, mutta ihmuset huomaavat, kyselevät enemmän ja aina jään kiinni. Olenkin alkanut suoraan sanoa mitä teen työkseni, vaikka saankin siitä yleensä ns paskaa niskaani. Julkinen sektori on vähän sellainen, että kaikki luulee voivansa siellä olevia arvostella.

Olen kaupan kassa. Tuntemattomat ihmiset kysyvät voinko antaa heille henkilökunta-alennuksia. Mistä ? Mekään ei saada ruuasta mitään alennusta. Vaatteista saa, mutta meidän liikkeessä ei ole niitä.

Siskoni on Lindexillä töissä. Käytän töissä työvaatteita ja muualla siskoni tuomia.

Nykyään sanon olen noita. Kun kysyvät lisää, vastaan uteliaat ihmiset olen taikonut rupikonniksi ja kysyminen loppuu heti.

Olen tehnyt sivutyönä ennustamista, mutta lopetin, kun se oli niin tylsää. Näen asioita, mutta ihmiset haluavat enemmän.

Esimerkki. Hyvin lihava nainen kysyi pääseekö hän ikinä naimisiin. Kortit antoivat tiedon elämänmuutos ja kyllä. Hän kuuli vaan sanan kyllä. Vuoden päästä tuli uudestaan ja kysyi missä mies viipyy. Kysyin mitä elämän muutosta on tehnyt koska oli vaan lihavampi.

Jos olet hyvin lihava , sinun pitää hurmata toinen jollain muulla ominaisuudella. Helpommalla pääset kun aloitat uuden elämän. Ala pitämään itsestäsi huolta, opi rakastamaan itseäsi. Mutta minun olisi pitänyt hommata hänelle mies. En minä taikuri ole.

Mä en halua tulla arvotetuksi työni takia vapaa-ajalla.

Joten olen vastannut kysymykseen: "olen nyt vapaalla, en halua puhua työasioista!" Jos ihmetys lisääntyy, niin sitten vastaan: "en halua tulla arvotetuksi työni perusteella, en kerro."

Työni ei ole salaisuus. Sen saa pienellä googlaamisella selville tai vaikka kysyy vierustoverilta. Osa ihmisistä vetää roolin päälle, olenko siivooja, opettaja tai lääkäri. joko ei pidä mua minään tai sitten tulee täsmä kysymyksiä tai "ymmärrystä" yms rasittavaa.

En kysele muidenkaan duuneja vaan otan ihmiset vastaan ihmisinä. Se oli yllättävän vapauttavaa, kun tämän itse tajusin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin sanon olevani terveydenhuoltoalalla. Olen siis lääkäri. En halua kertoa ammattiani, koska '' parhaillaan'' se on johtanut siihen, että yöllä joku hyvänpäivän tuttu soittaa kotiin ja kysyy diagnoosia johonkin vaivaan, joka ei kaikenlisäksi edes ole omaa alaani.

Miksi annat hyvänpäiväntutuille yhteystietosi? Ja miksi yleensä edes seurustelet noin typerien ihmisten kanssa?

Ja kolmanneksi, jos kerran yksi ihminen käyttäytyi noin epäsopivasti, niin miksi oletat että kaikki muut tulevaisuudessa tapaamasi ihmiset ovat yhtä tyhmiä ja huonokäytöksisiä?

Kummallinen maailmankuva sulla.

Suppea on sun maailmasi, jos kuvittelet, ettei toisten yhteistietoja voi saada muutenkin kuin itse antamalla. Harrasteissa on kaikenlaisia ihmisiä, seurusteltavaa riittää, vaikka lasten koulun vanhempainillassakin... Siellä opettaja on ottanut tavakseen jakaa yhteystiedot, että lapset pysyy tallessa.

Että kummallinen on sun maailmasi mun vinkkelistä

ohikulkija

En muistakaan, että en olisi kertonut mitä teen. Varmaan vastaisin, että teen toimistotyötä tai että olen sihteeri.

Sanon olevani ICT-alalla. Kukaan ei kysele enempää kun eivät tajuaisi kuitenkaan mitään tietokonejutuista.

Opiskeluaikoina sain kesätöitä yhdestä ministeriöstä. Vierailin isoäitini luona, joka oli pakahtua onnesta ja ylpeydestä kuullessaan työpaikastani. Hän mielellään sitten kesäjuhlissa esitteli mua tyttärentyttärenään, joka oli ensimmäisessä (ei pitänyt paikkansa) työpaikassaan parhaillaan, ministeriössä.

Monelle ehti esitellä ja sitten yksi kerkes kysymään multa, että mitä hommia siellä teen. Tuumin hetken ja vastasin "paperihommia, mitä nyt kesäduunarit yleensä tekee..". Se riitti sillä erää.

Myöhemmin kun kotiuduttiin isoäidin luokse takaisin, isoäiti sitten itse kysyi, että niin muuten, että mitä ne "paperihommat" siellä ministeriössä pitää sisällään? - paperiroskisten tyhjentämistä ja paperipinkkojen siirtelyä rätin tieltä. "oletko SIIVOOJA!?!" Se oli hienolle isoäidille liikaa. Mummo järkytty, hän silminnähden häpesi mua sillä hetkellä.

Itse ihmettelin, että mitä ikinä kuvittelikaan 17 vuotiaan lukiolaisen ministeriössä tekevän? Silloin oli kesähommat: tsuppari, keskus ja siivooja. Valtionsalaisuuksiako se kuvitteli mun siellä hautovan?

Siihen aiheeseen ei ikinä enää palattu. Olin häpäissyt isoäitini. Ei se enää kutsunut mua kyläänkään.

Tämän takia en herkästi kerro, mikä olen ammatiltani. Opin se tuolloin nuorena, että ihmiset herkästi lokeroi toisensa ja tekee omat johtopäätöksensä.

Varsinkin näin kansankynttilänä. Kyselijöille vastaan usein, että olen konsulttina kustantamolla(sivutyö). Usein se ymmärretään, että olen kirjailija.

Välttelen itsekin ammattini kertomista jos sitä joku uusi tuttavuus kysyy. Olen poliisi ja tuon kertominen yleensä saa aikaan niitä vaivaannuttavia: "Ethän anna sitten mulle ylinopeussakkoja jos tien päällä nähdään, hehhe?" tai "Oho, tässähän pitää ruveta varomaan mitä tekee tai puhuu!" tai "Älä hitossa, onko sulla ase ja kaikki?" tai kertomuksia siitä, miten tutun tutun tuttukin oli poliisi silloin joskus 70-luvulla. Lisäksi tietenkin kerrotaan kaikki vääryydet, joita on elämänsä aikana kohdannut ja tiedustellaan, voiko sellaisesta tehdä rikosilmoitusta. Parhaimmillaan joku laittoi kerran facebookin kautta viestiä ja kysyi, saako moposkootterilla ajaa ilman kenkiä. Kysyttäessä kerron, että teen perus duunarihommia tai että työni on vähän sekalaista joko tien päällä olemista tai paperihommia. Riittävän epämääräisestä vastauksesta kuulija usein ymmärtää, että en halua enempää kysymyksiä tai sitten että työ on tylsää eikä siitä riitä enempää kyseltävää.

Vastaan ihan kongreettisesti naurahtain, että:

No pääsääntöisesti ihan toimistotyötä, eli naputan tietokonetta, puhun puhelimessa juoksen neukkarista toiseen eri palavereissa tai istun kuulokkeet päässä teams palavereissa.

Sit sanon, että olen ylempi toimihenkilö, mutta jätetään nyt tarkemmat yksityiskohdat.

Silloin ihminen yleensä tajuaa (jos on fiksu) olla kysymättä enempää.

Multa on joskus kysytty täysin epäolennaisessa kohtaa mitenkään asiayhteyteen liittymättömässä kohtaa onko mulla lapsia. Pidin muutaman sekunnin taktisen tauon ja vastasin vähän hämiläni olevan näköisenä, että "ei...kuin niin"? Ja katsoin kulmiani kohotellen kysyjää.

Eli nolasin hänet tietoisesti.

Kysyjä meni ihan hämilleen, sopersi jotain ei ku ihan muuten vaan.... käänsi selkänsä ja lähti pois! Ja varmasti tajusi pointtini.

Hah. Siitäs sait, opi olemaan utelematta ventovieraiden yksityisasioita.

Haistatan huutaen vitut tuollaisille kyselijöille. Vihaan ihmisiä, jotka heti tavatessa alkavat udella toisilta ihmisiltä kaiken henkilökohtaisen tiedon vain, jotta voivat sitä jatkossa käyttää hyväkseen, kun joko haluavat kiristää jotain tai tuoda omaa erinomaisuuttaan esille toiseen ihmiseen verrattuna. 

Kerron aina että olen akateeminen, vaativalla alalla asiantuntijana.

Yleisestikin on aika surullista, että kun uusia ihmisiä tavataan, heti ensimmäisten asioiden joukossa kysytään töistä/opiskelusta. Ellei jopa nimen jälkeen heti seuraavaksi. Sekö se on ihmisen mitta?

Sanon että olen toimistotöissä, useimpia ei kiinnosta sen enempää kysellä.

Normaalia small talkia.

Ei ole mikään pakko vastata mitään vaihda puheenaihe siihen harrastukseen.

Yleensä kyllä harrastajia kiinnostaa se harrastus ja siihen liittyvät asiat eniten.

Eihän niitä muut ihmiset edes ymmärrä saati jaksa kuunnellakaan 😊.

Jonkun näistä:

– Salainen agentti

– Suomen kuningatar

– Vapaarouva

– Yleisnais Jantunen