Mikä on törkeintä mitä vanhempanne on teille sanonut?

Yks monista monista tilanteista oli kun isä heitti veitsiä syliini ja perään käski tappamaan itseni. Vittu mikä henkisesti rampa aikuinen oon nykyään.

"Tekisit säkin jotain elämälläs" äitini kun olin äitiyslomalla vielä vajaan vuoden ikäisen lapseni kanssa.

Nössö, nynny, h-in-t-ta-ri, läs-kinaama, h-om-onaama, heikko, riippakivi, tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Nössö, nynny, h-in-t-ta-ri, läs-kinaama, h-om-onaama, heikko, riippakivi, tyhmä.

Lisään tähän vielä, että tämä haukkuminen alkoi kun olin 7v ehkä jopa aikaisemmin en vain muista.

Kun olin 12vuotias, äiti tunki (jotain?) huumepillereitä mun suuhun, piti päästä kiinni, käski nielaista ne ja huusi jotain että "kuolisit nyt s....ana! en halunnu ikinä synnyttää sua!"

Äidin huume ongelmien vuoksi mut huostaan otettiin 6vuodeksi. Äiti kuoli lopulta itse vissiin huumeisiin ja alkoholiin. Isä oli lähteny lätkimään jo sillon kun olin pieni. 

Ei ole ikävä kumpaakaan.

Kuulemma (en itse obvioysly muista) äitini sai synnärillä mut syliin ja sanoi "hyi vittu miten ruma".

Ja tää ei oo provo.

Vierailija kirjoitti:

Kuulemma (en itse obvioysly muista) äitini sai synnärillä mut syliin ja sanoi "hyi vittu miten ruma".

Ja tää ei oo provo.

Kyseenalaista tämä. Siellä on voinut olla hoitohenkilökunta ja isä tai isän sijasta viime vuosina tukihenkilö. Hoitohenkilökunta ei tällaista sano. Jos isä tai tukihenkilö näin sanoi, oliko "puhtaat jauhot" niin sanotusti pussissa. 

Tsemppiä joka tapauksessa.

"Veljesi on hullu ja sinä joudut nuorisokotiin".

En joutunut, eikä veljeni ollut hullu, mutta äiti oli alkoholisti.

Kysyin äidiltä miksi hän on aina kännissä. "Koska mulla on niin hirveitä lapsia". Olin ehkä 10 v.

Kun isä totesi, että musta ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Eipä siinä, tunne on molemminpuolinen.

Kun yritin isälleni puhua masennuksestani ja ahdistuksestani ollessani teini-ikäinen, isäni keskeytti minut sanoen: "voi että kun toivon että elämä siunaisi sinua ihan oikeilla ongelmilla, ettei ihan keksimällä tarvitsisi keksiä itselleen niitä."

Molemmat vanhemmat nauroivat minulle, vähättelivät jne. Vanhempani ovat minulle omalla tavallaan rakkaita, vaikka eivät kovin läheisiä, ymmärrettävästi. Tulivat vielä huonommista oloista kuin minä, joten onnistuivat tarjoamaan minulle parempaa mitä itse olivat saaneet - siitä olen kiitollinen.

Mutta tosiaan varsin paskasti mulla menee yhä näin yli nelikymppisenäkin, vaikka sitä ei paljoa ulospäin näykään.

Varmaan tappouhkaukset, tai hulluksi haukkuminen. Toinen vanhempi uhkasi kerran tappaa koko perheen, toinen uhkasi sytyttää talon tuleen. Oli vaikeeta ja silleen.

Ihan kauheita juttuja ;((

Äidille oli tärkeää, että ollaan ns. hyvä perhe ja hän on hyvä äiti, ei juo, ei lyö ja rakastaa lapsiaan syvästi. Samaan aikaan hän kuitenkin purki minuun pahat olonsa, omat epävarmuutensa ja kiukkunsa. Olen aivan pienestä pitäen saanut kuulla monin tavoin, että en ole riittävän nätti enkä riittävän lahjakas, jos jotain yritän niin todennäköisesti epäonnistun ja ylipäänsä suurin osa elämänvalinnoistani on vääriä. Kun lakkasin nuorena aikuisena ja jo kotoa poismuuttaneena reagoimasta näihin äidin sanomisiin, olin vielä kylmä ja kova.

Ei tämä silti ole estänyt mua kasvamasta järkeväksi ja koko lailla tasapainoiseksi ihmiseksi. Kauan se kyllä kesti, kun ensin en pitkään aikaan osannut edes nähdä, mikä meidän perheessä oli vialla. Äiti onnistui hoitamaan valtaosan tölvimisestä niin, että olimme kahden kesken - muilla perheeni jäsenillä on vain harmaa aavistus siitä, mitä äidin ja mun välillä tapahtui. 

Äitini jätti minut 14-vuotiaana ilman joululahjoja, koska olin niin ällöttävä ettei minulle voinut keksiä mitään lahjaakaan.

Hänellä myös oli jokin fiksaatio takapuoleeni, minulla oli kuulemma iso p*rse ja hän huomautteli siitä aina (housujen koko oli kuitenkin 34 tuohon aikaan).

Haukkui jatkuvasti vaatteitani. Itki ihmisille suuret kyyneleet valuen, miten kauheita lapsia hänellä on (kaikki normaaleja, itsensä elättäviä ihmisiä).

Ja paljon kaikenlaista muutakin. Varsinainen ihmisp*erse oli tuo ihminen.

Vrm. Se kerta kun äiti täräytti heti koulupäivän jälkeen että.."ai sä tulit jo nyt? Njäh aivan sama." Kysyn mitäh? "Ei kun sitä vaan että kun oli työt niin tulit nyt sitten vaan okei.."

Joo.. toi oli outoo..

Isältä että olen perse edellä syntynyt kun yritin varovaisesti sanoa mielipidettäni. Ihan pää edellä olen syntynyt.

Että muiden lapset ne on rohkeita ja kaikkea. Vasta aikuisena tajusin että itsehän he minut olivat ujoksi, araksi ja säikyksi huutaneet ja haukkuneet.

Minä valitsin lakkiaisiini pikkumustan, jä äitini voivotteli miksen voi kerrankin olla kuin normaalit tytöt, vaan olen tällainen paskaperse.

Kun kerroin itsetuhoisista ajatuksista niin heille tuntui olevan sama jos kuolisin ja isäni uhkasi ajaa sillalta alas. Kun minua kiusattiin ja reagoin jonkun sanomisiin niin olin heikko. Olisi vaan pitänyt kaikki kestää ilme värähtämättä. Ja vanhempani eivät koskaan ole kokeneet kiusaamista ja molemmat ovat heti poissa tolaltaan ja raivoavat jos joku vähän arvostelee. Äidiltä joskus kysyin olenko kaunis, niin todella vaisusti vastasi kai sinä olet. Toisaalta nämä nyt ovat aika pientä vielä. Meillä oli mieluummin sellainen tyyli, ettei mistään asioista edes saanut puhua. Toisaalta vanhempani eivät ole koskaan tukeneet minua ja olen saanut selviytyä kaikesta yksin. Minut on myös kasvatettu hiljaiseksi ja araksi ja sitten ovat ihmetelleet miksi en saa suutani auki ja puolusta itseäni. Olen ollut helppo uhri jo valmiiksi ja vieläkin yritän mennä muiden mukaan ja pelkään sanoa mielipidettäni. Saa nähdä mitä elämästäni tulee. Tällä hetkellä asiat ovat ehkä vähän paremmin, mutta vieläkin elämän suunta on hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Äidille oli tärkeää, että ollaan ns. hyvä perhe ja hän on hyvä äiti, ei juo, ei lyö ja rakastaa lapsiaan syvästi. Samaan aikaan hän kuitenkin purki minuun pahat olonsa, omat epävarmuutensa ja kiukkunsa. Olen aivan pienestä pitäen saanut kuulla monin tavoin, että en ole riittävän nätti enkä riittävän lahjakas, jos jotain yritän niin todennäköisesti epäonnistun ja ylipäänsä suurin osa elämänvalinnoistani on vääriä. Kun lakkasin nuorena aikuisena ja jo kotoa poismuuttaneena reagoimasta näihin äidin sanomisiin, olin vielä kylmä ja kova.

Ei tämä silti ole estänyt mua kasvamasta järkeväksi ja koko lailla tasapainoiseksi ihmiseksi. Kauan se kyllä kesti, kun ensin en pitkään aikaan osannut edes nähdä, mikä meidän perheessä oli vialla. Äiti onnistui hoitamaan valtaosan tölvimisestä niin, että olimme kahden kesken - muilla perheeni jäsenillä on vain harmaa aavistus siitä, mitä äidin ja mun välillä tapahtui. 

Samastun tähän aika paljon. Veljeni on minulle vihainen, kun en ole yhteyksissä äitimme kanssa, eikä tajua, että mulla on siihen painavia syitä. Ja niitä on paljon. Äitini on omasta mielestään varsinainen ideaalivanhempi, toteuttaa perinteistä naisen roolia, mutta todellisuudessa hän on aina ollut äärimmäisen tuomitseva ja ahdistunut ihminen, joka on kaatanut omat ongelmansa päälleni. Nöyristelee ja nuoleskelee ulkopuolisia ihmisiä, mutta om lapsi on "omaisuutta", jolle saa olla "oma itsensä". Kovasti myös vähättelee minua - on kunnia-asia, ettei kehu omaa lastaan, se olisi omahyväistä ja ties mitä syntiä. Kesti todella kauan tajuta, mistä oma ahdistukseni juontaa ja ettei vika ehkä olekaan sisäsyntyisesti minussa.