Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten ikinä pääsen yli isäni kuolemasta? En saa otetta mistään
22.09.2017 |
Hyvin rakas isäni kuoli yllättäen vähän aikaa sitten. Hänen viimeiset hetkensä olivat kamalaa kärsimystä ja lyhyt sairaalajakso oli silkkaa painajaista. Olin hänen rinnallaan kaiken ajan mitä pystyin, vaikka kärsimyksen seuraaminen teki hirvittävän kipeää itsellekin ja koen edelleen syyllisyyttä siitä, etten voinut tehdä mitään. Siskoni kanssa on puitu tätä kaikkea niin paljon, ettei enää jaksa eikä asiat mihinkään vatvomalla muutukaan. Ymmärrän kyllä, että pitää antaa surulle aikaa mutta alan olla nyt fyysisesti ja henkisesti niin loppu. Olen laihtunut useita kiloja jo entuudestaankin hoikasta kropastani ja kuukautiskierto on aivan sekaisin ensimmäistä kertaa koko elämässäni. Unta on vaikea saada iltaisin, kun silmät sulkiessani koen vain uudelleen ja uudelleen ne kamalat näyt ja ajat sairaalassa sekä isäni kuolinhetken. Se tulee kuin salamana mieleeni, vahvoina kuvina päähäni myös keskellä päivää ilman ennakkovaroitusta. Minulla on niin raastava ikävä. Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin. Tai edes halata vielä kerran, tai kuulla hänen rakkaan äänensä.
Haihtuvatko nuo kuvat koskaan? Häipyykö tämä kalvava syyllisyys koskaan? Hellittääkö ikävä koskaan?
Minulla on läheisiä, joille puhua mutta se ei vain auta. Eniten vaivaa kaikki oman pään sisällä oleva tuska menetyksestä ja niistä viimeisistä hetkistä. En ikinä toivoisi moista loppua kenellekään, ja se, että niin kävi rakkaalle ihmiselle on niin hirveää, etten ole edes painajaisissani koskaan voinut aavistaakaan.
Kamalinta tässä on se, että jos minä olen hajalla, sitä on monin verroin enemmän äitini. Olemme olleet toistemme tukena niin paljon kuin mahdollista ja huoli hänestä on miltei jo liian suuri. Olen siksikin niin väsynyt, että samalla suren isääni ja kannan huolta äidistäni, hänen pärjäämisestään ja jaksamisestaan ja olen kamalan ahdistunut kaikesta koetusta. Miten tästä ikinä selviää? Miten te muut olette selvinneet rakkaan ihmisen kuolemasta?
Tällä hetkellä vain suoritan elämää. Käyn töissä, teen hommat ja menen kotiin. Yöllä on vaikea nukkua. En jotenkin osaa tehdä mitään. En pysty olemaan ystäviin yhteydessä, en pysty käymään missään. Teen pakolliset kuin robotti ja muuten olen flegmaattinen. Olenko vain liian hätäinen vai pitääkö tässä vain koittaa jaksaa palata elämään vaikka väkisin?
Kommentit (27)
Onko kellään kokemuksia tai viisaita neuvoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isäni kuoli kun olin 14. Ylihän siitä pääsee kun on pakko.
Hmm. Minun toinen vanhempi kuoli vähän vastaavalla tavalla pari vuotta sitten. Kävin jopa kriisiterapiassa eli hyödynsin kaiken avun mitä oli olemassa. Silti olen edelleen yhtä huonossa kunnossa kuin sitä. En osaa auttaa, mutta toivotan tsemppiä.
Kiitos sinulle viestin 2 jättäneelle. Olen myös aika lääkekriittinen, vaikka toki se akuutisti uneen ehkä auttaisin. Haluaisin ehkä puhua jollekin ammattilaiselle mutta vierastan työterveyteen menemistä - pelkään kai, että tilani leimataan masentuneisuudeksi tai joksikin muuksi, kun nyt on kyse selvästi traumasta ja shokista. En kerta kaikkiaan osaa käsitellä näin tunteita, vaikka muuten hurjan analyyttinen olen ja osaan jäsennellä asioita järkevästi päässäni. Toisaalta nyt kun on puhtaasti tunneasia ja mielen järkkyminen syynä, en tosiaan osaakaan enää "hoitaa itseäni". En siis ole koskaan menettänyt ketään läheistä mutta rakkaiden ihmisten vakavia sairastumisia on kyllä koettu. Niissäkin oli vaikea aika elämässä mutta parantuminen toki oli aivan erilainen lopputulos kuin nyt, kuolema.
En tiedä, mistä keskusteluapua löytyisi. Siksi ajattelin, jos täältä saisi tukea, kun en muuta keksi. Kirkossa on jotain vertaistukiryhmiä suruun mutta en koe niitä omiksi. Tai mistä sitä tietäisi kokeilematta.
Unen saanti on välillä vaikeaa ja olen nähnyt todella hirveitä painajaisia kuolemasta. Siis aivan hirveitä, sillä niiden kuvasto on ikään kuin oikeaa, oikeasti näkemääni. Ei mitään aiempia painajaisia, joissa kaikki oli fiktiivistä. Ja syöminen on siksi vaikeaa, kun alan silloin aina ajatella isääni ja sitä sairaalaa ja itkuksi se aina menee. Ja no, eipä taida enää olla arkista paikkaa, jossa en olisi itkenyt. Normaalisti en ole itkuherkkä lainkaan, nyt se tulee kuin väkisin paikasta ja ajasta riippumatta.
ap
Mieheni stressaantuu isänsä kuolemasta niin paljon, että joutui olemaan kuukausia pois työstä. Hän sai työterveyden kautta jotain 15 psykologiaikaa ja jotain 3 psykiatriaikaa. Lisäksi kävi yleislääkärillä. En muista, mikä nimike tuolla sairaudella oli, että sai sairaslomaa. Joku akuutti stressireaktio tms.
Mutta ehkä tuosta johtuen hänet sitten saneerattiin pois aika pian työhön paluun jälkeen, vaikka olikin jo kuntoutunut työkykyiseksi. Eli hoitoa, tukea ja pitkän sairasloman sai, mutta sitten meni se työpaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No se eka vuosi oli ihan hirveä. Sattui fyysisesti ja pää oli ihan toimintakyvytön.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos sinulle viestin 2 jättäneelle. Olen myös aika lääkekriittinen, vaikka toki se akuutisti uneen ehkä auttaisin. Haluaisin ehkä puhua jollekin ammattilaiselle mutta vierastan työterveyteen menemistä - pelkään kai, että tilani leimataan masentuneisuudeksi tai joksikin muuksi, kun nyt on kyse selvästi traumasta ja shokista. En kerta kaikkiaan osaa käsitellä näin tunteita, vaikka muuten hurjan analyyttinen olen ja osaan jäsennellä asioita järkevästi päässäni. Toisaalta nyt kun on puhtaasti tunneasia ja mielen järkkyminen syynä, en tosiaan osaakaan enää "hoitaa itseäni". En siis ole koskaan menettänyt ketään läheistä mutta rakkaiden ihmisten vakavia sairastumisia on kyllä koettu. Niissäkin oli vaikea aika elämässä mutta parantuminen toki oli aivan erilainen lopputulos kuin nyt, kuolema.
En tiedä, mistä keskusteluapua löytyisi. Siksi ajattelin, jos täältä saisi tukea, kun en muuta keksi. Kirkossa on jotain vertaistukiryhmiä suruun mutta en koe niitä omiksi. Tai mistä sitä tietäisi kokeilematta.
Unen saanti on välillä vaikeaa ja olen nähnyt todella hirveitä painajaisia kuolemasta. Siis aivan hirveitä, sillä niiden kuvasto on ikään kuin oikeaa, oikeasti näkemääni. Ei mitään aiempia painajaisia, joissa kaikki oli fiktiivistä. Ja syöminen on siksi vaikeaa, kun alan silloin aina ajatella isääni ja sitä sairaalaa ja itkuksi se aina menee. Ja no, eipä taida enää olla arkista paikkaa, jossa en olisi itkenyt. Normaalisti en ole itkuherkkä lainkaan, nyt se tulee kuin väkisin paikasta ja ajasta riippumatta.
ap
Ei työterveydessä "leimata" ihmistä masentuneeksi läheisen kuolemasta johtuvan surureaktion takia. Mutta ikävä kyllä sairausloman saaminen saattaa edellyttää masennusdiagnoosin asettamista, vaikka se lääkäri tietäisi ja ymmärtäisi että kyseessä ei ole varsinainen masennus. Kela on nimittäin tiukentanut hyvin paljon noita psyykkisistä syistä johtuvia sairauslomia, ja esimerkiksi unihäiriö-diagnoosi ei enää riitä kuin parin päivän sairauslomaan Kelan mielestä. Tämän vuoksi on yleistä, että annetaan masennusdiagnoosi, koska ihminen pitää saada sairauslomalle, ja vaikka tiedetään että oikeasti se ei ole masentunut vaan kriisissä, mutta joku sairauslomaan kelpaava diagnoosi on vain annettava.
Yksi vaihtoehto on, että pyydät pomolta palkatonta omaa lomaa vaikka kuukauden. Silloin et tarvitse mitään diagnooseja.
Ja jos sinulla on rahaa, niin voit mennä yksityisesti vaikka 10 kertaa kriisipsykologille, siihen ei tarvitse työterveyksiä eikä diagnooseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että se kotiin sairauslomalle jääminen auttaa. Pikemminkin päinvastoin.
Perusarki on parempi, toki sitä kannattaa yrittää keventää mistä pystyy.
On todella ikävä kuulla, että muillakin on ja on ollut vaikeaa. Osanottoni teille kaikille rakkaansa menettäneille.
Tekisi mieli tosiaan pyytää hieman sairauslomaa mutta kuten viestissä 6 kirjoittaja kertoi, voi siitä aiheutua kauaskantoisia vaikutuksia. Oma työpaikkani on muutenkin vaakalaudalla monesta syystä ja nyt olisi aika näyttää, mihin kykenee ja pystyy, jotta mahdollisuus työpaikan säilymiselle vahvistuisi. En vain jaksa virittäytyä mihinkään ylitilaan, en vain jaksa. Nyt menee edelle se oma vointi ja äidistä huolta pitäminen. Olen aina ollut hyvä työntekijä, joten nyt on luotettava siihen, että se näyttö riittää.
Minulla on myös ihmeellisiä kiputiloja, jotka selvästi johtuvat stressitilasta. Pelottaa, että vastustuskyky laskee ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Mutta koska syöminen ja nukkuminen on niin kehnoa, en jaksa myöskään käydä liikkumassa.
Isänpäivä ja joulu tulevat olemaan varmasti ihan hirveitä. En uskalla edes ajatella.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos sinulle viestin 2 jättäneelle. Olen myös aika lääkekriittinen, vaikka toki se akuutisti uneen ehkä auttaisin. Haluaisin ehkä puhua jollekin ammattilaiselle mutta vierastan työterveyteen menemistä - pelkään kai, että tilani leimataan masentuneisuudeksi tai joksikin muuksi, kun nyt on kyse selvästi traumasta ja shokista. En kerta kaikkiaan osaa käsitellä näin tunteita, vaikka muuten hurjan analyyttinen olen ja osaan jäsennellä asioita järkevästi päässäni. Toisaalta nyt kun on puhtaasti tunneasia ja mielen järkkyminen syynä, en tosiaan osaakaan enää "hoitaa itseäni". En siis ole koskaan menettänyt ketään läheistä mutta rakkaiden ihmisten vakavia sairastumisia on kyllä koettu. Niissäkin oli vaikea aika elämässä mutta parantuminen toki oli aivan erilainen lopputulos kuin nyt, kuolema.
En tiedä, mistä keskusteluapua löytyisi. Siksi ajattelin, jos täältä saisi tukea, kun en muuta keksi. Kirkossa on jotain vertaistukiryhmiä suruun mutta en koe niitä omiksi. Tai mistä sitä tietäisi kokeilematta.
Unen saanti on välillä vaikeaa ja olen nähnyt todella hirveitä painajaisia kuolemasta. Siis aivan hirveitä, sillä niiden kuvasto on ikään kuin oikeaa, oikeasti näkemääni. Ei mitään aiempia painajaisia, joissa kaikki oli fiktiivistä. Ja syöminen on siksi vaikeaa, kun alan silloin aina ajatella isääni ja sitä sairaalaa ja itkuksi se aina menee. Ja no, eipä taida enää olla arkista paikkaa, jossa en olisi itkenyt. Normaalisti en ole itkuherkkä lainkaan, nyt se tulee kuin väkisin paikasta ja ajasta riippumatta.
ap
Ei työterveydessä "leimata" ihmistä masentuneeksi läheisen kuolemasta johtuvan surureaktion takia. Mutta ikävä kyllä sairausloman saaminen saattaa edellyttää masennusdiagnoosin asettamista, vaikka se lääkäri tietäisi ja ymmärtäisi että kyseessä ei ole varsinainen masennus. Kela on nimittäin tiukentanut hyvin paljon noita psyykkisistä syistä johtuvia sairauslomia, ja esimerkiksi unihäiriö-diagnoosi ei enää riitä kuin parin päivän sairauslomaan Kelan mielestä. Tämän vuoksi on yleistä, että annetaan masennusdiagnoosi, koska ihminen pitää saada sairauslomalle, ja vaikka tiedetään että oikeasti se ei ole masentunut vaan kriisissä, mutta joku sairauslomaan kelpaava diagnoosi on vain annettava.
Yksi vaihtoehto on, että pyydät pomolta palkatonta omaa lomaa vaikka kuukauden. Silloin et tarvitse mitään diagnooseja.
Ja jos sinulla on rahaa, niin voit mennä yksityisesti vaikka 10 kertaa kriisipsykologille, siihen ei tarvitse työterveyksiä eikä diagnooseja.
Olen se, joka aiemmin kirjoitti miehestään. Ainakaan hän ei saanut masennusdiagnoosia.
Vierailija kirjoitti:
En usko että se kotiin sairauslomalle jääminen auttaa. Pikemminkin päinvastoin.
Perusarki on parempi, toki sitä kannattaa yrittää keventää mistä pystyy.
No näin minäkin kyllä ajattelen. Tämä väsymys vain ajaa ajattelemaan, että voi kun saisi vain pari päivää levätä. Eniten kuitenkin toivoisin pääseväni eroon tästä ahdistuksesta, syyllisyydestä ja niistä kamalista kuvista ja siitä isäni kuolinhetkestä. Niitä ei vain kukaan voi päästäni ottaa pois noin vain, jos ollenkaan. Tunnen käyväni yötä päivää ylikierroksilla ja on täysi mysteeri, miten saisin sen kierteen katkaistua. Säännöllinen rytmi on parasta lääkettä mutta nyt sitä on vain vaikea saada toimimaan.
Masennusdiagnoosi on kyllä ihan ehdoton no-no, en halua mitään "leimaa", joka ei pidä paikkaansa. Sitten olen mieluummin visusti töissä ja tosiaan yritän miettiä muita keinoja. Mitä ne voisivat olla? Olen yrittänyt panostaa vähäiset vapaa-ajan jaksamiset harrastukseeni, mutta sekin tuntuu tällä hetkellä painolastilta, vaikka tavallaan myös tuo hiukan valoa ja sisältöä, ehkä energiaakin elämääni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna itsellesi aikaa. Kyllä se ajan kanssa helpottaa mutta kuukausia siihen menee, jopa vuosia, ennen kuin pystyy olemaan asian kanssa silleen sinut, ettei heti ala itkettää kun tulee mieleen muistoja.
Sure ja itke nyt rauhassa ja elelet silleen kun hyvältä tuntuu. Kyllä suru joku päivä helpottaa.
Ap soita silti sinne työterveyteen ja kysy saako heidän kautta kriisiterapiaa tms psykologikäyntejä. Niitä varten tai niihin liittyen ei tule mitään diagnooseja eikä leimoja. Työterveyden psykologilla nimittäin käy nimenomaan ns. terveet ihmiset, joilla on vaikea tilanne elämässä. Uskon, että puhuminen ammattilaiselle voisi auttaa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Toipuminen vie aikaa eikä sitä voi kiiruhtaa. Edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen suru ottaa välillä yliotteen, mutta onneksi se on enää satunnaista ja päällimmäisenä on kaikki mukavat muistot ja ne viime hetkien synkät muistot on väistyneet.
Se järkyttävä fyysinen kipu tuli silloin minulle yllätyksenä, tuntui oikeasti että sydän särkyi. Sekin meni aikanaan ohi ja laantui syväksi kaipaukseksi.
Vierailija kirjoitti:
On todella ikävä kuulla, että muillakin on ja on ollut vaikeaa. Osanottoni teille kaikille rakkaansa menettäneille.
Tekisi mieli tosiaan pyytää hieman sairauslomaa mutta kuten viestissä 6 kirjoittaja kertoi, voi siitä aiheutua kauaskantoisia vaikutuksia. Oma työpaikkani on muutenkin vaakalaudalla monesta syystä ja nyt olisi aika näyttää, mihin kykenee ja pystyy, jotta mahdollisuus työpaikan säilymiselle vahvistuisi. En vain jaksa virittäytyä mihinkään ylitilaan, en vain jaksa. Nyt menee edelle se oma vointi ja äidistä huolta pitäminen. Olen aina ollut hyvä työntekijä, joten nyt on luotettava siihen, että se näyttö riittää.
Minulla on myös ihmeellisiä kiputiloja, jotka selvästi johtuvat stressitilasta. Pelottaa, että vastustuskyky laskee ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Mutta koska syöminen ja nukkuminen on niin kehnoa, en jaksa myöskään käydä liikkumassa.
Isänpäivä ja joulu tulevat olemaan varmasti ihan hirveitä. En uskalla edes ajatella.
ap
Ap osanottoni ja tsemppiä. Olen itse menettänyt liian nuorena ja yllättäen isäni, joten tiedän mitä ehkä käyt nyt läpi. Jäin kuitenkin miettimään sitä, että sinulta tuntuu menevän paljon energiaa äidistä huolta pitämiseen ja äidin surussa auttamiseen ja äidin tukena olemiseen. Ymmärrän, että sinun tekee mieli olla äidin tukena. Mutta muista surra se omakin suru. Sinun ei tarvitse omistaa elämääsi nyt äidin tukemiseen vaan sinä tarvitset aikaa ja tilaa itsellesi ja omalle surullesi. Onko äidilläsi yhtään ystäviä? Voisiko äitisi mennä sururyhmään tai kriisipsykologille? Sinun ei myöskään tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä siitä, jos keskityt omaan suruusi.
Mitä isäsi sanoisi sinulle? Haluaisiko hän, että suret ja harmittelet? Toivoisiko hän, että jatkaisit elämääsi? Kirjoita isällesi kirje, jossa kirjoitat keskeneräiseksi jääneistä asioista.
Äitini kuoli keväällä. Oli hirveetä katsoa niitä viimeisiä päiviä kun hän kärsi niin paljon. Itkin monta päivää putkeen. Itsellä tapahtu niin että aloin syömään hirveästi herkkuja suruun. Ja en ole päässyt siitä syömisestä vielä irti. En ole kyllä lihonnut, mutta eihän se tee esim. hampaille hyvää. Alkuaikoina näin monesti unta siitä kun äiti kuolee ja se oli ihan hirveetä. Vieläkin näen unta äidistä mutta ne ovat enemmänkin semmoisia unia missä olemme onnellisia koko perhe. Joskus tulee matalapaineita ja itken silloin kokoajan. Tuntuu vaa väärältä menettää äiti, kun itse olen vasta todella nuori. Äiti ei pääse näkemään kun jos esimerkiksi pääsen opiskelemaan, menen naimisiin, saan lapsia.. tätä kirjottaessa tuli surullinen mieli. Äiti menehtyi niin nuorena.
Sympatiat sulle, todellakin <3, mutta jotenkin vähän ärsyttää tällainen tietynlainen ylpeys, ettei voi hakea apua kun sitä tarvii, ja sitten vaan tyytyy valittamaan tilanteestaan. Jos kirkolla on tukiryhmiä, niin kokeile, mitä häviät siinä? Samaa ne varmaankin käy läpi kuin sinäkin, ja ihan tavallisia ihmisiä lienevät. Työterveydessä leimataan masentuneeksi, mitä ihmettä?! Mistä tällasia harhaluloja sikiää, jos osaat avata suusi ja kertoa että rakas isäsi kuoli vasta ja olet palasina etkä osaa käsitellä tilannetta yksin, niin edes minä, keittiöpsykologi, en todellakaan väittäisi että reppana on nyt vaan masentunut - siis lääkettä kehiin ja eläkkeelle! Tiedät mistä apua saa - hae sitä!
Vierailija kirjoitti:
Anna itsellesi aikaa. Kyllä se ajan kanssa helpottaa mutta kuukausia siihen menee, jopa vuosia, ennen kuin pystyy olemaan asian kanssa silleen sinut, ettei heti ala itkettää kun tulee mieleen muistoja.
Sure ja itke nyt rauhassa ja elelet silleen kun hyvältä tuntuu. Kyllä suru joku päivä helpottaa.
Ei välttämättä.Isäni kuoli 1961 ollessani 9v. Suru paheni murrosiässä,koska en pystynyt käsittelemään suruani niin nuorena.Kannoin sitä "möykkyä" vuoteen 2003. Kunnes keskustelin erään hoitajan kanssa(olin töissä eräässä kuntoutuslaitoksella,jossa hänkin työskenteli) se auttoi! Ajatella,20min. tuokio hävitti tuskan,jota olin pitkään kantanut sisälläni. Olisi pitänyt hakea apua aiemmin,mutta olen niitä"kyllä minä pärjään" tyyppejä!
Alue: Aihe vapaa
Oletteko saaneet mitään keskusteluapua? Kriisiapua? Tai pääsisitkö psykologin vastaanotolle esim. työterveyden kautta? Suosittelen lämpimästi juttelua jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Entä oletko saanut mitään rauhoittavaa lääkitystä öitä varten? Olen aika lääkekriittinen, mutta tuollaisessa tilanteessa olisi tärkeää saada välillä nukuttua yö kunnolla.
Itselläni oli samankaltainen tilanne kolmisen vuotta sitten kun isäni kuoli ihan yllättäen kesken työpäivän. Pahin tuska helpotti noin puolessa vuodessa - vuodessa, mutta voimavarat loppuivat täysin ja vasta tänä syksynä tunnen taas olevani täysissä voimissani. Myös muu perhe (olemme kaikki aikuisia) tuntuu vasta nyt saaneen elämäänsä takaisin raiteilleen.
Tsemppiä sinulle! <3