Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmat eivät hoitaneet tyttäriäni kun he olivat pieniä. Ja Kuinkas sitten kävikään?
15.09.2017 |
Isovanhemmat (minun puoleltani ) eivät olleet lapsista juuri kiinnostuneita, silloin kun he olivat pieniä. Lasten isän äiti hoiti kyllä lapsia silloin kun pystyi ja täydellä sydämellä. Ja Kappas vaan, nyt kun lapset ovat 12v ja 13v, eivät enää halua mennä mummille ja papalle, vaikka omille vanhemmilleni nyt lasten seura kelpaisi. Tarvitsisivat nyt myös apua mm muutossa, pihahommissa (matkustelevat paljon), siivouksessa jne. Eivät sen takia, etteivät näistä hommista itse selviäisi, vaan koska ovat melko mukavuuden haluisia. Mutta lapset eivät halua mennä. Toiselle mummille menevät kyllä erittäin mielellään aina kun se on mahdollista. Lomilla ovat siellä pitkiäkin aikoja. Omat vanhempani kyselevät katkerina minulta lasten perään, että kun ei ole näkynyt ja ihmettelevät sitä, että lapset ovat toisella mummilla, että "sinne tytöt kyllä ehtii, mutta ei tänne ". Omat vanhempani käyttävät oikein mielellään minun lapsiani lastenvahteina siskoni lapsille, jos he sattuvat olemaan mummilla ja papalla hoidossa.
Heitä ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut, nyt sitten ihmettelevät.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on epäreilua. Sä vaan et ollut se suosittu lapsi, siskosi oli.
Lukeminen kannattais aina.
Miten tupakkalakko on pitänyt, Jörn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Meilläkin anopin kiinnostus lapsen lapsiin on herännyt vasta siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo sen verran isoja, että heistä on apua ja hyötyä anopille. "Hyödyttömät" pikkulapset eivät anoppia kiinnosta, lapsenlapset eivät saa näkyä, eivätkä kuulua, eikä heidän asioistaan olla kiinostunteita. Kehtaa vielä kysellä, miksihän me ei käydä enää kylässä...?
Meillä on juuri tämä. Nyt lapset kelpaavat,kun voi teettää asioita. Viimeksi tytöt oli laitettu pesemään hammasharjalla vessasta pöntön takaa, kun mummi ei jaksa kykkiä polvillaan pöntön takana. Jos on esim joulu, niin pappa on ihan hysteerinen ja vihainen, jos joltain lapselta tippuu murunenkin ruokaa pöydälle. Huoh. Ap
En oikein usko. Kuka pesee hammasharjalla vessanpytyn takaa?
Toki teinit voi mennä siivoamaan mummolaan. Palkkaa vastaan
Enkä oikein usko tohon murusjuttuunkaan
No älä usko, ei se mitään. Totta se silti on. Ap
Vierailija kirjoitti:
Lasten ja isovanhempien välinen suhde ei riipu siitä, ovatko isovanhemmat hoitaneet lasta vai eivät. Se riippuu siitä, ollaanko oltu ylipäänsä tekemisissä, käyty kylässä, soiteltu, lähetelty postikortteja - ja siitä, miten vanhemmat puhuvat lapselleen omista vanhemmistaan. Samalla tavalla asenne imeytyy kuin pakkoruotsin kohdalla.
Ei olla oltu juurikaan tervetulleita mummille ja papalle. "Pakolliset" (siis heidän puolelta pakolliset) eli satunnaiset joulut ollaan siellä vietetty. Usein vanhempani ovat ulkomailla joulut. Ne ollaan oltu anopilla, jonka luokse ollaan aina oltu tervetulleita. Synttäreille mummi ja pappa ovat harvoin ehtineet, anoppi on tullut joka kerta monen sadan kilometrin päästä. Ollaan kutsuttu kylään muutenkin, hyvin hyvin hyvin harvoin ovat tulleet. On migreeniä ja pitää käydä ostoksilla jne. Ap
Minun äitini sai aivoifarktin. Asuu kotona. Tarvitsee paljon apua. Autan häntä. Teinit auttaa häntä.
En ikinä kehtaisi mitata tätä apuasillä auttoiko hän minua vai ei
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo. Teinit ei yleensäkään jaksa hengata mummulla, oli hoitanut pienenä tai ei. Esim. itse en ollut kesällä mummuilla hoidossa koskaan, mutta perheenä vierailtiin usein. Silti tykkäsin isovanhemmista ja 20+ -iässä ravasin katsomassa usein.
Toisaalta... miehen äiti on hoitanut lapsenlapsia enemmän kuin tarve olisi. Viikkoja joka kesä, yksin. Yksikin lapsenlapsi oli alakouluikäisenä mummulla kuukaudenkin putkeen kesällä sukulaisten kauhuksi. Nyt mummu on sairas ja hoitokodissa ja arvatkaapas, kuinka usein siellä käydään. Siellä käy tasan lapset, lapsenlapsia ei ole vuoteen näkynyt, vaikka ovat aikuisia. Ainoat lapsenlapset on meidän 11 ja 13 -vuotiaat, jotka tulee meidän kanssa. Yksi kävi vuosi sitten ja kertoi, ettei halua enää käydä, kun "mummu on niin mennyt huonoksi ja mielummin muistan hyväkuntoisena". Itsekkäin ja sikamaisin peruste ikinä. Kyllä on pyydetty, että kävisivät mummua katsomassa, mutta seitsemästä aikuisesta (22-33v.) vain yksi on käynyt tosiaan kahden vuoden aikana ja sekin kerran. Silti aina muistelevat, kuinka kivaa oli mummun kanssa ja mummu hoito, keksi tekemistä jne. Eikä kyse ole etäisyydestä. kaikki asuvat 30km:n säteellä ja autot on melkein kaikilla.
Aivan. Ennen sanottiinkin että jos lapsi on normaali , lapsi ei enää lähde minnekään kyläilemään aikuisten kanssa. Murrosiässä . Kokemuksesta tiedän et pitää paikkansa. 12-13 iässä kaverit menevät kaiken muun edelle. Toki poikkeuksia varmaan löytyy. Tiedän yhden miehen, jolla ei ole ollut yhtään ainoaa kaveria kouluaikoina. Kuitenkin jollain keinolla onnistui saamaan puolison ja lapsiakin, mutta perhe seurustelee vain sukulaistensa kanssa eikä ole edelleenkään ulkopuolisia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni ihmetyttää tämä nykyajan mentaliteetti, jossa jaotellaan isovanhempia hoitamisen mukaan "hyviin" ja "huonoihin". Todella surullista... Fakta nyt on kuitenkin se, että toisten ihmisten (lähisuvunkin) lasten hoitaminen on huomattavasti raskaampaa henkisesti kuin omien (tosin sekin näyttää näiden keskustelun perusteella tuottavan suuria vaikeuksia useimmille), joten itse ymmärrän täysin isovanhempia, jotka tuota pelkäävät. On toki olemassa energisiäkin ihovanhempia, jotka osaavat ottaa rennosti ja ottavat hoitovastuunkin mielellään, mutta kaikkien luonteella ja va´oimavaroilla siihen ei pystytä... En silti usko yhtään, että olisi kyse siitä, etteivätkö lapsista välittäisi, mutta voivat kokea hoitovastuun vain suunnattoman raskaana... Ikävää, jos jokainen yhteydenotto lastensa osalta tarkoittaa hoitoavun pyytämistä, ja ilman sitä ei haluta omien lasten ja isovanhempien tutustumista tukea. Sitä paitsi tosiaan nuo aikuisten väliset suhteet vaikuttavat suurelta osin siihen, kuinka raskaalta hoitaminen tuntuu... Jos olet tekemissä muutenkin, esim. kuljette lasten ja isovanhempienne kanssa porukalla matkoilla ja missä milloinkin, totta kai suhde lähenee niin, että hoitaminenkin on luonnollisempaa. Todella omituista odottaa hoitamista, jos välejä ei ylläpidetä muuten...
Joku edeltävä kirjoittaja kertoi, miten ovat kiinnittäneet huomiota, että isovanhemmat pyytävät heidän lapsiaan kylään lähinnä silloin, kun sisaruksensa lapsetkin on tyrkätty hoitoon... Kirjoittaja taisi suoranaisesti kritisoidakin, kun isovanhemmat haluavat selvästi isommista apua hoitamisessa. Niin, mitä väärää tuossa on? Kertoo suoraan siitä, että lastenne seura kelpaa kyllä hyvin, mutta nimenomaan se vastuu (viihdyttämisineen, vahtimisineen ja ruuanlaittamisineenkin) tuntuu heidän voimavaroihinsa nähden liian raskaalta. Mitäpä jos alkaisittekin käydä siellä kylässä ihan koko porukalla? Tai kutsuisitte isovanhemmat teille, ja istuisitte juttelemaan maailman asioista ihan niin kuin ennen vanhaan oli tapana tapana tehdä sukuloidessa?
Vaikuttaa jopa siltä, että näissä keskusteluissa ei kanneta huolta oikeasti lasten ja isovanhempien väleistä, vaan puhtaasti oman ajan vähyydestä lapsiperhearjessa.... Ehkä tuo on usein jotakin kateutta nykyajan lukuisia eroperheitä kohtaan, sillä niissähän vanhemmat "saavat" usein vapaaviikonloppuja eron myötä? Usein unohdetaan, että tuossakaan kyse ei ole vanhemman oikeudesta "omaan aikaan", vaan lapsen oikeudesta tavata vanhempiaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini sai aivoifarktin. Asuu kotona. Tarvitsee paljon apua. Autan häntä. Teinit auttaa häntä.
En ikinä kehtaisi mitata tätä apuasillä auttoiko hän minua vai ei
Ja tämä liittyy aiheeseen millä tavalla? Mummi ja pappa on meidän tapauksessa erittäin hyväkuntoisia molemmat. Erittäin mukavuuden haluisia kylläkin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mummot ei olisi auttaneet, pyytäisin silti teinejä käymään heillä. Ja auttamaankin. Itse autan äitiäni. En siksi että hän auttoi minua. Vaan koska se on oikein. En jätä ketään ilman apua pärjäämään
Jeps, juuri näin. Ei elämä ole mikään mulle-sulle -leikki, jossa viivottimella mitataan, että kaikki saa varmasti yhtä paljon. Minulla ei ole ollut sen paremmin häävi lapsuus kuin nuoruuskaan. Olen syntynyt kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen, eikä siihen aikaan puhuttu kiintymysvanhemmuudesta tai muustakaan, mistä olisi pitänyt puhua. Voisin syyttää vanhempiani useista laiminlyönneistä, ja olen syyttänytkin. Hylätä ei kuitenkaan tarvitse. Elämä on lyhyt. Voittajana selviää se, joka voimiensa mukaan huolehtii toisista ihmisistä, lohduttaa ja hoivaa.
On se ihmeellistä, miten ihmisiä pitää jatkuvasti syyllistää. "Jos et tee lapsia, kukaan ei tule käymään eikä hoida sinua kun olet vanha." "Jos et hoida lastenlapsiasi, kukaan ei auta sinua sitten kun itse tarvit apua."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ihmetyttää tämä nykyajan mentaliteetti, jossa jaotellaan isovanhempia hoitamisen mukaan "hyviin" ja "huonoihin". Todella surullista... Fakta nyt on kuitenkin se, että toisten ihmisten (lähisuvunkin) lasten hoitaminen on huomattavasti raskaampaa henkisesti kuin omien (tosin sekin näyttää näiden keskustelun perusteella tuottavan suuria vaikeuksia useimmille), joten itse ymmärrän täysin isovanhempia, jotka tuota pelkäävät. On toki olemassa energisiäkin ihovanhempia, jotka osaavat ottaa rennosti ja ottavat hoitovastuunkin mielellään, mutta kaikkien luonteella ja va´oimavaroilla siihen ei pystytä... En silti usko yhtään, että olisi kyse siitä, etteivätkö lapsista välittäisi, mutta voivat kokea hoitovastuun vain suunnattoman raskaana... Ikävää, jos jokainen yhteydenotto lastensa osalta tarkoittaa hoitoavun pyytämistä, ja ilman sitä ei haluta omien lasten ja isovanhempien tutustumista tukea. Sitä paitsi tosiaan nuo aikuisten väliset suhteet vaikuttavat suurelta osin siihen, kuinka raskaalta hoitaminen tuntuu... Jos olet tekemissä muutenkin, esim. kuljette lasten ja isovanhempienne kanssa porukalla matkoilla ja missä milloinkin, totta kai suhde lähenee niin, että hoitaminenkin on luonnollisempaa. Todella omituista odottaa hoitamista, jos välejä ei ylläpidetä muuten...
Joku edeltävä kirjoittaja kertoi, miten ovat kiinnittäneet huomiota, että isovanhemmat pyytävät heidän lapsiaan kylään lähinnä silloin, kun sisaruksensa lapsetkin on tyrkätty hoitoon... Kirjoittaja taisi suoranaisesti kritisoidakin, kun isovanhemmat haluavat selvästi isommista apua hoitamisessa. Niin, mitä väärää tuossa on? Kertoo suoraan siitä, että lastenne seura kelpaa kyllä hyvin, mutta nimenomaan se vastuu (viihdyttämisineen, vahtimisineen ja ruuanlaittamisineenkin) tuntuu heidän voimavaroihinsa nähden liian raskaalta. Mitäpä jos alkaisittekin käydä siellä kylässä ihan koko porukalla? Tai kutsuisitte isovanhemmat teille, ja istuisitte juttelemaan maailman asioista ihan niin kuin ennen vanhaan oli tapana tapana tehdä sukuloidessa?
Vaikuttaa jopa siltä, että näissä keskusteluissa ei kanneta huolta oikeasti lasten ja isovanhempien väleistä, vaan puhtaasti oman ajan vähyydestä lapsiperhearjessa.... Ehkä tuo on usein jotakin kateutta nykyajan lukuisia eroperheitä kohtaan, sillä niissähän vanhemmat "saavat" usein vapaaviikonloppuja eron myötä? Usein unohdetaan, että tuossakaan kyse ei ole vanhemman oikeudesta "omaan aikaan", vaan lapsen oikeudesta tavata vanhempiaan.
Edelleenkään asia ei meillä ole näin. Ollaan kutsuttu kylään useastikin, eivät tule, on omia menoja. Muutamat joulut mitä ollaan heidän kanssaan vietetty, on olleet heillä lähinnä rasite, kuten jo aiemmin kirjoitin. Eivät ole olleet kiinnostuneet lapsenlapsistaan juurikaan, eivät soittele tai kysele kuulumisia. Omat lapseni käyvä erittäin mielellään toisella mummilla, joka on ollut aina kiinnostunut tyttäristämme. Sinne mummolaan ollaan aina tervetulleita. Nytkin mummi on kutsunut lapset luokseen syyslomaksi ja lapset menevät sinne riemusta kirkuen. Tämä mummi on ollut meidän kanssa pariin kertaan etelän lomalla, joka kevättalvi käydään yhdessä Lapissa ja kesäisin vuokrataan aina mökki tietystä paikasta viikoksi, näin on tehty ja 14 vuotta, myös ennen lapsia. Ollaan oltu useaan otteeseen yhdessä laivalla ja milloin missäkin. Mummi soittaa aina kun lomat alkaa ja koulut loppuu, on kiinnostunut todistuksista. Ajoi molempien lasten eskarin kevätjuhlaan monta sataa kilometriä, on tullut koulun isovanhempien päivään ja ottanut sitä varten palkatonta vapaata töistä. Omat vanhempani asuvat meistä kilometrin päässä, mutta eivät kerkeä kylään vaikka kutsutaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Nämä samat on täällä niin usein. Ei jaksaisi
Meillä on mummot olleet lasten elämässä. En ole ollut pikkumainen nipottaja enkä loukkaantunut mummojen teoista. Kuten täällä saa lukea usein.
Jos mummot ei olisi auttaneet, pyytäisin silti teinejä käymään heillä. Ja auttamaankin. Itse autan äitiäni. En siksi että hän auttoi minua. Vaan koska se on oikein. En jätä ketään ilman apua pärjäämään
Tottakai sinä autat äitiäsi. Niin omat lapsesikin aikanaan sinua. mutta ei sinne tarvi pakottaa lapsenlapsia, joista isovanhempi ei ole välittänyt paskan vertaa.
Oma appiukkoni on sellainen, jota ei lapsenlapset kiinnosta. Omaa isääni kiinnostaa. Kohta joudun selittämään lapelleni, että se Pertti nyt vain on sellainen. Ei kiinnosta lapset (tai lapsenlapset)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap puhui ihan asiaa.
Kyllä minä käsitin, että ei tässä puhuttu sairaista ja vanhuuden heikkoutta jo potevista isovanhemmista vaan heistä joilla olisi mahdollisuus, mutta ohittavat sen.
Pitkät välimatkat ovat myös este tapaamisille.
Mutta oli syy mikä vain niin läheisyyttä lapsi kokee isovanhempaan myöhemminkin jos tämä on ollut sellainen joka on antanut aikaansa.
Mun mummu oli aina paikalla kun tarvitsin ja kaipaan häntä hyvin paljon nyt kun häntä ei enää ole. Teini-iässä kävin paljon mummun luona ja juteltiin kivoja juttuja. Äitiäni en ole nähnyt kohta kymmeneen vuoteen, hän saa ihan rauhassa viettää laatuaikaa itsekseen. Lähdin kotoa heti kun kykenin etten vaan ole riesaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isoisäni ei koskaan hoitanut minua eikä ehtinyt paapomaan, kun olin lapsi. Ukilla oli työnsä, järjestötehtävänsä ja kunnalliset luottamustoimensa. Siitä huolimatta ryhdyin käymään luonaan 30km päässä kotoa, kun sain ajokortin ja auton (olin 18v, isoisä siinä vaiheessa 76v) ja meillä oli yli 10 vuoden ajan uskomattoman mukavia rupattelutuokioita, joissa kaksi aikuista ihmistä kohtasi ja esitti mielipiteitään. Vaikka muutin 200 km päähän, kävin edelleen kerran kuukaudessa kyläilemässä ja lopulta otin mukaan lapsenikin.
Ei hyvä sukulaissuhde edellytä sitä, että toinen on vaihtanut nuoremman vaipan tai ruokkinut tuttipullosta. Ei se edellytä yökyläilyä eikä hoitovastuutakaan. Tarvitaan vain aikuisen lapsen ja vanhempansa hyvä suhde siinä vaiheessa, kun lapsenlapsia alkaa tulla. Äitini ei ikinä olettanut, että isänsä olisi lastenhoitaja. Hänelle riitti, että ukki joskus leikitti, esitteli pihan puita tai otti mukaan ongelle. Äitini arvosti isäänsä ja opetti sen arvostuksen omille lapsilleen. Samalla tavalla minä arvostan äitiäni enkä pyri muuttamaan häntä miksikään muuksi,vaikka hän ei ole 24/7 lastenhoitovalmiudessa.
Meillä on ihan sama. Minun vanhempiani eivät lapset juuri kiinnostaneet eikä heiltä muutenkaan koskaan saanut apua mihinkään muuhunkaan. Opettelin pärjäämään ilman heidän apuaan ja tukeaan, mutta päätin, että itse olen aikanaan sitten erilainen isovanhempi. Ei mikään ihme ettei lapsia nyt teineinä kiinnosta kyläillä siellä kun isovanhemmat ovat jääneet vieraiksi.
Äitini on myös onnistunut katkomaan välinsä melkein kaikkiin muihinkin ihmisiin ja nyt katkerana valittaa kun kukaan ei soita eikä kyläile. Kyllä siinä ehkä vähän on hänellä itselläkin osuutta asiaan, jos on melkein kaikkien sukulaisten kanssa välit poikki ja nyt jo kolmannessa asuinpaikassa myös naapurien kanssa. Itse vierailen siellä lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta mukavaa se ei ole enkä jaksaisi sitä valtavaa negatiivisuuden ryöppyä, jonka siellä saa kuunnella joka kerta. Ei ihme, etteivät teinitkään jaksa ja miehenikin on käynyt siellä viimeksi ehkä talvella....
Uskon vakaasti, että olemalla läsnä ha hoitamall lapsenlastaan nostat todennäköisyyttä, että lapset auttavat mummoa vanhuudenpäivillään.
Mummini asui tien toisella puolella ja olin hoidossa paljon. Ja kävin siellä muutenkin vähän väliä kouluikäisenä. Täysi-ikäisenä kun mummini muutti kauemmaksi, sain vanhempieni auton kerran viikossa käyttööni jotta pääsin käyttämään häntä kaupassa. Jos pyöräilin samassa suunnassa, kävin aina vierailuilla samalla. Myöhemmin kun muutin kauas, aina kun vierailin kotikaupungissani käytiin mummia katsomassa poikaystäväni kanssa. Kun hänen loppuaikansa lähestyi, matkustettiin joka viikonloppu satoja kilometrejä autossa mummia terveyskeskukseen katsomaan.
Hän oli hyvin rakas minulle, hoiti kaikkia lapsenlapsiaan aina iloisena, kaikki oli aina tervetulleita hänen luokseen... ja vieläkin hymyilen kun mietin, miten aina sanailtiin miten hän jolkottelee menemään vanhempana kun minä raihnaisena rullaan puörätuolissa perässä. Tai aina kahvihetkellä join vettä tai teetä ja miten en vieläkään ollut oppinut juomaan kahvia. :)
Näin se on meilläkin. Tosin omatkaan välini vanhempieni kanssa eivät ole kovin läheiset, joten ei ole ihme etteivät lastenikaan välit heihin ole kummoiset.
Vierailija kirjoitti:
Isoisäni ei koskaan hoitanut minua eikä ehtinyt paapomaan, kun olin lapsi. Ukilla oli työnsä, järjestötehtävänsä ja kunnalliset luottamustoimensa. Siitä huolimatta ryhdyin käymään luonaan 30km päässä kotoa, kun sain ajokortin ja auton (olin 18v, isoisä siinä vaiheessa 76v) ja meillä oli yli 10 vuoden ajan uskomattoman mukavia rupattelutuokioita, joissa kaksi aikuista ihmistä kohtasi ja esitti mielipiteitään. Vaikka muutin 200 km päähän, kävin edelleen kerran kuukaudessa kyläilemässä ja lopulta otin mukaan lapsenikin.
Ei hyvä sukulaissuhde edellytä sitä, että toinen on vaihtanut nuoremman vaipan tai ruokkinut tuttipullosta. Ei se edellytä yökyläilyä eikä hoitovastuutakaan. Tarvitaan vain aikuisen lapsen ja vanhempansa hyvä suhde siinä vaiheessa, kun lapsenlapsia alkaa tulla. Äitini ei ikinä olettanut, että isänsä olisi lastenhoitaja. Hänelle riitti, että ukki joskus leikitti, esitteli pihan puita tai otti mukaan ongelle. Äitini arvosti isäänsä ja opetti sen arvostuksen omille lapsilleen. Samalla tavalla minä arvostan äitiäni enkä pyri muuttamaan häntä miksikään muuksi,vaikka hän ei ole 24/7 lastenhoitovalmiudessa.
Voihannäinkin käydä. Uskoisinkin kuitenkin, että silloin taustalla ei ole ollut muuta kuin se, että kaikki eivät osaa olla pienempien lasten kanssa luontevasti. Entisajan miehillä ehkä näin.
Hyvinhän sitä voi ihan aikuisenakin ikäänkuin uudelleen löytää jonkun sukulaisen. Jos silloin juttu luistaa ja on mukavaa niin mikäs siinä.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on epäreilua. Sä vaan et ollut se suosittu lapsi, siskosi oli.
Ei elämän epäreiluutta, vaan vanhempien.
Tätä olin tulossa sanomaan. Ei meilläkään kukaan isovanhemmista hoitanut lapsia ikinä, mutta anoppi oli aina kiinnostunut. Soitteli, lähetteli synttärikortteja postitse vaikka tuli synttäreille, kävi muutenkin ja tuli lasten harrastusten joulujuhliin ja vuosinäytöksiin yms pelejä katsomaan.
Minun äitini taas oli aina synttärien tai muuna aikana kun pyysimme käymään tai ehdotimme vierailua hänen luo kipeä, tai "kipeä", ihan aina. Laivareissuja tai ulkomaanmatkoja, kampaajakäyntejä tai muita harrastuksia nuo akuutit sairaudet eivät koskaan ole estäneet. Kummatkin papat ovat myös olleet kiinnostuneita vain mökkeilystä (mökeille ei mitään asiaa muilla) ja kotona rauhassa olemisesta.
Nyt kun lapset ovat omatoimisia ja seurallisia 10 ja 12 -vuotiaita, eivät he koe kiinnostusta muita kuin anoppia kohtaan. Sinne menevät mielellään pelaamaan lautapelejä ja leipomaan pullaa, käyvät porukalla elokuvissa ja uimassa ja sen sellaista. Nämä kolme muuta isovanhempaa ovat kyllä tapetoineet osan kämpistään rakkaiden lastenlasten kuvilla, mutta todellisuudessa alkoholisoituvat kukin omissa oloissaan kuulemma hylättyinä. Kyläkutsuja he eivät silti edelleenkään ota vastaan.