Lue keskustelun säännöt.
Kaipaan vertaistukea: ero koska toinen ei halua lapsia
15.09.2017 |
Olen kirjoittanut tällä palstalla asiasta ennenkin: mies on viimeiset pari vuotta huovannut ja veivannut lapsenhankintaa. Välillä sanonut, ettei halua enempää lapsia (hänellä on jo) ja välillä taas sanonut, että minun kanssani haluaakin. Lisää kuitenkin aina klassisen "ei vielä". Kun olen kysynyt, että koska niin vastaus on kiertelevä ja selittää epämääräisiä tekosyitä miksi nyt ei ole hyvä aika. Me ollaan yli 30-vuotiaita, talo ostettu, työpaikat löytyy koulut käyty..
Taustaa sen verran että kun naimisiin mentiin, kumpikaan ei oikein tiennyt haluaako lapsia. Pari vuotta sitten tulin siihen tulokseen, että haluan lapsia ja sanoin tästä miehelle. Lopulta ilmoitin hakevani eroa jos mies ei halua lapsia. Annoin vuoden loppuun asti aikaa miettiä. Mies tästä närkästyi ja sanoi minun kiristävän. Totesi, että minun pitää lähteä etsimään uusi mies jos kerran haluan lapsia nyt heti. En mä lapsia nyt heti tarvitse mutta epäilen että miehelle se on ikuisesti "ei vielä" kun ei kerran suostu puhumaan että koska.
Meille tuli uusivuosi puheeksi ja aloin pohtia, mitä silloin tehtäisiin. Tähän mies heitti kai vitsillä, että mehän erotaan silloin joten miksi miettiä mitä tehdään? Hetken heittoa sulateltuani yritin kysyä ymmärsikö mies mun olevani täysin tosissani siitä, että haluan eron. Kieltäytyi puhumasta asiasta ja väitti minun yrittävän haastaa riitaa.
Aiemmin olin puhunut nimistä, joista tykkäisin lapselle. Tähän mies totesi, että pitää asia omana tietonani.
No mä oon asian suhteen ihan loppu ja valmis eroon. Tuntuu pahalta olla itse innoissaan jostain mutta ei voi puhua asiasta ollenkaan. Tuntuu myös pahalta olla innoissaan asiasta mikä syöksee mun avioliiton tuhoon.
Miten selvitä tällaisesta erosta? Mä rakastan mun miestä niin paljon, että halusin kodin, naimisiin ja lapsia. Nyt pitäisi osata päästää hänestä irti?
Kommentit (61)
Oma kokemukseni on, että mies joka vitkuttelee jotain naiselle tärkeää asiaa, kuten kihlautuminen, avioliitto, lasten hankinta tms. sanomalla jotain noista syistä; ei vielä, en ole vielä valmis, suhteemme ei ole vielä siinä pisteessä jne. jatkaa tuota todennäköisesti ikuisesti. Kokemusta on.
Sitten kun kohtaa sen itselleen sopivan miehen, niin kylläpäs kummasti nuo edellä mainitutkin asiat vaan tulevat kuin itsestään, ilman vuosien vitkastelua ja empimistä. Niin se vain on, että jos toista todella rakastaa ja kuulutaan yhteen, niin silloin nuo parisuhteen normaalit askeleet vaan tapahtuvat ilman suuria vääntöjä... muutenkin sellaisissa ns. "tarkoitettuissa" suhteissa kumpainenkin tekee kaiken toisensa eteen ja yhteisen tien onnistumiseen. Enkä tarkoita, että sellaisetkaan suhteet olisivat helppoja mutta niissä panostetaan siihen yhteiseen tiehen ja onneen.
Tämä on oma kokemukseni ja olen onnellinen, että lähdin edellisestä suhteestani silloin aikanaan. Vaikka se kirpaisikin, paljon parempaa tuli tilalle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lentoon kirjoitti:
Onpa kurja tilanne teille molemmille - etenkin sinulle, ap. Toivottavasti löydät tähän hyvän ratkaisun.
Itse tekisin tällä elämänkokemuksella sinuna sen ratkaisun, että lähtisin etsimään uutta suhdetta. En halua maalailla piruja seinille, mutta olen itse useamman kerran nähnyt sen, miten mies "ei halua lapsia" jossakin suhteessa (mielestään ikinä), mutta sitten myöhemmin jättääkin tuon kumppaninsa ja hankkii lapsia seuraavassa suhteessaan. Tältä pohjalta esittäisin sinuna itselleni seuraavan kysymyksen: Miltä sinusta tuntuisi, jos kymmenen vuoden päästä - kun lapsensaanti on sinulle jo myöhäistä - mies jättäisikin sinut ja hankkisi lapsen jonkun nuoremman naisen kanssa? Haluatko ottaa sen riskin, että jäät lopulta ilman lasta JA ilman tätä parisuhdetta?
Tietenkään tällaisilla kauhuskenaarioilla ei voi elämässä pelata loputtomiin. Toki päätös mahdollisesta lapsettomuudesta on joissakin tilanteissa varmasti ihan oikea, jos tosiaan on varma elämänsä rakkaudesta ja jostakin syystä siihen suhteeseen ei lapsi sovi tai ole mahdollinen (sairaus tms.). Sitten pitää vain ottaa riski siitä, että tulevaisuus voikin olla toisennäköinen. Kuitenkin nyt minusta tuo, mitä kerrot suhteesta, ei ihan vaikuta siltä, että olisit vakuuttunut miehesi olevan elämäsi ainoa suuri rakkaus, jonka eteen olet valmis mihin vain - pikemminkin vaikutat hieman epävarmalta ja vähän katkeralta miehesi päättämättömyydestä ja venkoilusta, joka vaikuttaa tietyllä tapaa ulkopuolisenkin silmään välittämisen puutteelta.
En siis tietenkään halua enkä voi ulkopuolisena neuvoa mitään, vaan sinun pitää itse tehdä päätöksesi ja ratkaisusi, mutta itse ajattelen, että sinun tilanteessasi päätyisin varmaan omalla elämänkokemuksellani lähtemään ja etsimään uutta rakkautta. Voi tietysti olla, ettei sitä löydy, mutta todennäköisemmältä minusta onnen löytäminen tuntuu muualta kuin nyt tuosta epävarmasta ja aika raastavasta tilanteesta, jossa nyt olet.
Näitä asioita olen pohtinut paljon. Mies on itse sanonut, että parisuhteemme ei ole tarpeeksi hyvä lapsen hankintaan, joten miksi se olisi "tarpeeksi" hyvä kestämään ollenkaan? Mies ei osannut sanoa, että mikä parisuhteessamme on vikana (mielestäni ei mikään vaan keksii tekosyitä).
Osuit aivan naulankantaan siinä, että en koe olevani miehelleni tarpeeksi erityinen, että uskaltaisin tehdä uhrauksia hänen vuokseen. Etenkin kun on sanonut, ettei suhteemme ole tarpeeksi hyvä. Kuten jo aiemmin sanoin, mieheni halusi lapsia exänsä kanssa. Oli pitkään rikki kun ex halusi erota. Ja useita kertoja mieheni on todennut, että lapset ovat hänelle minua tärkeämpiä ja asettaakin heidät etusijalle. Mikä tietenkin on ymmärrettävää enkä siitä moiti mutta siksi mietin omalta osaltani, että miksen itse voisi tehdä samaa ratkaisua: laittaa omat lapset miehen edelle?
Tuntuupa pahalta. Eikai nyt ole niin, että sinä mahdollistat miehelle ja hänen lapsilleen mukavan elämän? Laitat ruokaa , siivoat ja pestet pyykkiä. Kasvatat lapsia ,niinkuin sanoit. Ilman sinua mies tekisi kaiken yksin? Eli miehellä on tarve sinulle, mutta ei rakasta niin paljon, että haluaisi lapsia. Pääsee nyt vain elämässään helpommalla sinun avullasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lentoon kirjoitti:
Onpa kurja tilanne teille molemmille - etenkin sinulle, ap. Toivottavasti löydät tähän hyvän ratkaisun.
Itse tekisin tällä elämänkokemuksella sinuna sen ratkaisun, että lähtisin etsimään uutta suhdetta. En halua maalailla piruja seinille, mutta olen itse useamman kerran nähnyt sen, miten mies "ei halua lapsia" jossakin suhteessa (mielestään ikinä), mutta sitten myöhemmin jättääkin tuon kumppaninsa ja hankkii lapsia seuraavassa suhteessaan. Tältä pohjalta esittäisin sinuna itselleni seuraavan kysymyksen: Miltä sinusta tuntuisi, jos kymmenen vuoden päästä - kun lapsensaanti on sinulle jo myöhäistä - mies jättäisikin sinut ja hankkisi lapsen jonkun nuoremman naisen kanssa? Haluatko ottaa sen riskin, että jäät lopulta ilman lasta JA ilman tätä parisuhdetta?
Tietenkään tällaisilla kauhuskenaarioilla ei voi elämässä pelata loputtomiin. Toki päätös mahdollisesta lapsettomuudesta on joissakin tilanteissa varmasti ihan oikea, jos tosiaan on varma elämänsä rakkaudesta ja jostakin syystä siihen suhteeseen ei lapsi sovi tai ole mahdollinen (sairaus tms.). Sitten pitää vain ottaa riski siitä, että tulevaisuus voikin olla toisennäköinen. Kuitenkin nyt minusta tuo, mitä kerrot suhteesta, ei ihan vaikuta siltä, että olisit vakuuttunut miehesi olevan elämäsi ainoa suuri rakkaus, jonka eteen olet valmis mihin vain - pikemminkin vaikutat hieman epävarmalta ja vähän katkeralta miehesi päättämättömyydestä ja venkoilusta, joka vaikuttaa tietyllä tapaa ulkopuolisenkin silmään välittämisen puutteelta.
En siis tietenkään halua enkä voi ulkopuolisena neuvoa mitään, vaan sinun pitää itse tehdä päätöksesi ja ratkaisusi, mutta itse ajattelen, että sinun tilanteessasi päätyisin varmaan omalla elämänkokemuksellani lähtemään ja etsimään uutta rakkautta. Voi tietysti olla, ettei sitä löydy, mutta todennäköisemmältä minusta onnen löytäminen tuntuu muualta kuin nyt tuosta epävarmasta ja aika raastavasta tilanteesta, jossa nyt olet.
Näitä asioita olen pohtinut paljon. Mies on itse sanonut, että parisuhteemme ei ole tarpeeksi hyvä lapsen hankintaan, joten miksi se olisi "tarpeeksi" hyvä kestämään ollenkaan? Mies ei osannut sanoa, että mikä parisuhteessamme on vikana (mielestäni ei mikään vaan keksii tekosyitä).
Osuit aivan naulankantaan siinä, että en koe olevani miehelleni tarpeeksi erityinen, että uskaltaisin tehdä uhrauksia hänen vuokseen. Etenkin kun on sanonut, ettei suhteemme ole tarpeeksi hyvä. Kuten jo aiemmin sanoin, mieheni halusi lapsia exänsä kanssa. Oli pitkään rikki kun ex halusi erota. Ja useita kertoja mieheni on todennut, että lapset ovat hänelle minua tärkeämpiä ja asettaakin heidät etusijalle. Mikä tietenkin on ymmärrettävää enkä siitä moiti mutta siksi mietin omalta osaltani, että miksen itse voisi tehdä samaa ratkaisua: laittaa omat lapset miehen edelle?
Tuntuupa pahalta. Eikai nyt ole niin, että sinä mahdollistat miehelle ja hänen lapsilleen mukavan elämän? Laitat ruokaa , siivoat ja pestet pyykkiä. Kasvatat lapsia ,niinkuin sanoit. Ilman sinua mies tekisi kaiken yksin? Eli miehellä on tarve sinulle, mutta ei rakasta niin paljon, että haluaisi lapsia. Pääsee nyt vain elämässään helpommalla sinun avullasi.
No kasvattaminen oli väärä sanavalinta minun puoleltani. Todellisuudessa minua ei haluta mukaan lasten kasvatukseen - ei mies eikä varsinkaan tämän ex. Haluavat kasvattaa lapsensa yhdessä ja päättää heihin liittyvät asiat yhdessä. Minulle asiat sitten vaan ilmoitetaan jos muistetaan. Joulu- ja kevätjuhliin sain taistella tieni. Mutta siivoojaksi kelpaan.
Enkä tarkoita, että minä mitään kasvatusvastuuta itselleni haluaisinkaan. Kasvattakoon vain omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä tulee mietittyä, kuinka mulla on kaikenlaisia rajoituksia, koska elän lapsiperheessä mutta lapsiperheen etuja mulla ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lentoon kirjoitti:
Onpa kurja tilanne teille molemmille - etenkin sinulle, ap. Toivottavasti löydät tähän hyvän ratkaisun.
Itse tekisin tällä elämänkokemuksella sinuna sen ratkaisun, että lähtisin etsimään uutta suhdetta. En halua maalailla piruja seinille, mutta olen itse useamman kerran nähnyt sen, miten mies "ei halua lapsia" jossakin suhteessa (mielestään ikinä), mutta sitten myöhemmin jättääkin tuon kumppaninsa ja hankkii lapsia seuraavassa suhteessaan. Tältä pohjalta esittäisin sinuna itselleni seuraavan kysymyksen: Miltä sinusta tuntuisi, jos kymmenen vuoden päästä - kun lapsensaanti on sinulle jo myöhäistä - mies jättäisikin sinut ja hankkisi lapsen jonkun nuoremman naisen kanssa? Haluatko ottaa sen riskin, että jäät lopulta ilman lasta JA ilman tätä parisuhdetta?
Tietenkään tällaisilla kauhuskenaarioilla ei voi elämässä pelata loputtomiin. Toki päätös mahdollisesta lapsettomuudesta on joissakin tilanteissa varmasti ihan oikea, jos tosiaan on varma elämänsä rakkaudesta ja jostakin syystä siihen suhteeseen ei lapsi sovi tai ole mahdollinen (sairaus tms.). Sitten pitää vain ottaa riski siitä, että tulevaisuus voikin olla toisennäköinen. Kuitenkin nyt minusta tuo, mitä kerrot suhteesta, ei ihan vaikuta siltä, että olisit vakuuttunut miehesi olevan elämäsi ainoa suuri rakkaus, jonka eteen olet valmis mihin vain - pikemminkin vaikutat hieman epävarmalta ja vähän katkeralta miehesi päättämättömyydestä ja venkoilusta, joka vaikuttaa tietyllä tapaa ulkopuolisenkin silmään välittämisen puutteelta.
En siis tietenkään halua enkä voi ulkopuolisena neuvoa mitään, vaan sinun pitää itse tehdä päätöksesi ja ratkaisusi, mutta itse ajattelen, että sinun tilanteessasi päätyisin varmaan omalla elämänkokemuksellani lähtemään ja etsimään uutta rakkautta. Voi tietysti olla, ettei sitä löydy, mutta todennäköisemmältä minusta onnen löytäminen tuntuu muualta kuin nyt tuosta epävarmasta ja aika raastavasta tilanteesta, jossa nyt olet.
Näitä asioita olen pohtinut paljon. Mies on itse sanonut, että parisuhteemme ei ole tarpeeksi hyvä lapsen hankintaan, joten miksi se olisi "tarpeeksi" hyvä kestämään ollenkaan? Mies ei osannut sanoa, että mikä parisuhteessamme on vikana (mielestäni ei mikään vaan keksii tekosyitä).
Osuit aivan naulankantaan siinä, että en koe olevani miehelleni tarpeeksi erityinen, että uskaltaisin tehdä uhrauksia hänen vuokseen. Etenkin kun on sanonut, ettei suhteemme ole tarpeeksi hyvä. Kuten jo aiemmin sanoin, mieheni halusi lapsia exänsä kanssa. Oli pitkään rikki kun ex halusi erota. Ja useita kertoja mieheni on todennut, että lapset ovat hänelle minua tärkeämpiä ja asettaakin heidät etusijalle. Mikä tietenkin on ymmärrettävää enkä siitä moiti mutta siksi mietin omalta osaltani, että miksen itse voisi tehdä samaa ratkaisua: laittaa omat lapset miehen edelle?
Tuntuupa pahalta. Eikai nyt ole niin, että sinä mahdollistat miehelle ja hänen lapsilleen mukavan elämän? Laitat ruokaa , siivoat ja pestet pyykkiä. Kasvatat lapsia ,niinkuin sanoit. Ilman sinua mies tekisi kaiken yksin? Eli miehellä on tarve sinulle, mutta ei rakasta niin paljon, että haluaisi lapsia. Pääsee nyt vain elämässään helpommalla sinun avullasi.
No kasvattaminen oli väärä sanavalinta minun puoleltani. Todellisuudessa minua ei haluta mukaan lasten kasvatukseen - ei mies eikä varsinkaan tämän ex. Haluavat kasvattaa lapsensa yhdessä ja päättää heihin liittyvät asiat yhdessä. Minulle asiat sitten vaan ilmoitetaan jos muistetaan. Joulu- ja kevätjuhliin sain taistella tieni. Mutta siivoojaksi kelpaan.
Enkä tarkoita, että minä mitään kasvatusvastuuta itselleni haluaisinkaan. Kasvattakoon vain omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä tulee mietittyä, kuinka mulla on kaikenlaisia rajoituksia, koska elän lapsiperheessä mutta lapsiperheen etuja mulla ei ole.
Kuule, ei lapsiperheessä ole mitään etuja....
Vierailija kirjoitti:
Kuule, ei lapsiperheessä ole mitään etuja....
Mitä olen sivusta seurannut, niin paljon näyttää olevan etuja. Joka aamu halaavat toisiaan, sohvalla istuvat vierekkäin kainalossa, iltapalalla kertovat päivän tapahtumia, nukkumaan "peiteltäessä" kuiskuttelevat hauskoja juttuja... Siihen lisäksi mieheni ylpeys kuinka lapset menestyvät koulussa, pärjäävät harrastuksissa, hoitavat ihmissuhteitaan jne.
Ja ei elämä ruusuilla tanssimista tietenkään ole, mutta riitojen jälkeen asiat keskustellaan, niistä opitaan ja taas halataan. Mies voi huokaista, että vaikeista tilanteista huolimatta on kasvattanut lapsensa oikeudentajuisiksi jne.
Minusta tuo on sellaista elämää, jota itsellenikin haluaisin - oman lapsen kanssa. Miehen lapset ovat kivoja, mutta minulla ei ole oikein tunnesidettä heihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, etpä sinä pääse miehen lapsiin kiintymäänkään, jos kerran sinut on periaatteessa suljettu perhe-elämän ulkopuolelle. En kyllä ymmärrä, miten tuollaiseen ratkaisuun on edes päädytty alunperinkään. Minä olen itse eronnut lapseni isästä kun poika oli 3 kk ja nyt poika on 5 v. Olen ollut parisuhteessa nyt 2 vuotta uuden miehen kanssa enkä voisi kuvitellakaan tuollaista ratkaisua perheeseemme. Minun kihlattuni on täysvoimainen perheemme jäsen, jolla on yhtälailla vastuuta lapsestani ja myös oikeuksia. Me päätämme yhdessä meidän perheen säännöt ja yritämme kasvattaa oikeustajuista, rehtiä ja yhteiskuntakelpoista yksilöä tuosta pikkuipanasta. Ei tulisi mieleenkään eristää miestä kasvatusprosessista, samallahan sulkisin myös kaiken mahdollisen tunnesiteen syntymisen heidän välilleen. Miettisin sinuna ihan todella, onko tuo suhde, mihin haluat jäädä. Lapsiasiaan en edes kommentoi, sillä niin moni on jo osoittanut sinulle sen ilmiselvän asian, joka sinun enää pitää itse sisimmässäsi tajuta.
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo on sellaista elämää, jota itsellenikin haluaisin - oman lapsen kanssa. Miehen lapset ovat kivoja, mutta minulla ei ole oikein tunnesidettä heihin.
Viestiketjun luettuani havaitsin, ettei täällä ole kuin pari miehen mielipidettä asiasta, siksi minunkin oli ihan pakko kertoa omani. Mies77:n mielipiteet voit unohtaa, taisi olla miehesi ;o9
Taustaa: Löysin ihanan naisen, johon siis rakastuin oikopäätä... ensin koulut loppuu, sitten lapsia... ensin oma asunto sitten lapsia... ensin maksetaan velat pois... ei nyt ihan vielä... eli syitä tuli vuosien saatossa uusia koko ajan. No nyt tilanne on sen suhteen "hyvä", että enää lapsia ei voi tulla hänen iän puolesta, ja viimeksi olemme harrastaneet seksiä kohta 10 vuotta sitten.
Sinulle: Kuten jo olet huomannutkin miehesi ei ole enää valmis "vaipparalliin"... olet hänelle kodinhoitaja sekä panopuu... sorry oli pakko se sana sanoa. En ymmärrä miksi käytät ehkäisyä, olet parisuhteessa, JOS mies ei halua lapsia, käyttäkööt kumia... Miksi tuokin (ehkäisy) on sinun hartellesi laitettu, sillä miehelle tuo piuhojen katkaisun purkukin onnistuu, naisille ei. Ymmärrän hyvin, että "äidinvaistosi" ovat voimakkaat kun "pääset" sivusta seuraamaan, millaista se voisi olla jos olisi oma lapsi. Minusta miehelläsi ei ole "oikeutta" tuota tunnetta/mahdollisuutta sinulta viedä. Jos hän sinua todella rakastaa, hänen pitää kertoa sinulle haluaako hän lapsen kanssasi vai ei ja heti. Biologinen kellosi käy se vaan on faktaa, joka hänenkin pitää tajuta ja se ei ole mitään "kiristämistä", siis parisuhteessa, jossa oikeasti toista rakastetaan. Olen varma, että parempia miehiä varmasti löytyy, miehiä, jotka ovat myös valmiita lastesi isäksi (vink vink ;o) ). Tiedän, että kovasti miestäsi rakastat, koska tuossa parisuhteessa vielä olet, mutta jos rakkaus on vain sinulta hänelle, silloin parisuhde ei ole terveellä pohjalla, siitä sinun on lähdettävä. Joku tuolla jo ehdotti ensin asumuseroa ja katsoa siitä eteenpäin onko suhteestasi sitenkään niin vaikea lähteä... siis siitä taloudenhoitajan/panopuun tehtävästä. Voimia sinulle, sillä vain sinä voit tehdä ratkaisun asian suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lentoon kirjoitti:
Onpa kurja tilanne teille molemmille - etenkin sinulle, ap. Toivottavasti löydät tähän hyvän ratkaisun.
Itse tekisin tällä elämänkokemuksella sinuna sen ratkaisun, että lähtisin etsimään uutta suhdetta. En halua maalailla piruja seinille, mutta olen itse useamman kerran nähnyt sen, miten mies "ei halua lapsia" jossakin suhteessa (mielestään ikinä), mutta sitten myöhemmin jättääkin tuon kumppaninsa ja hankkii lapsia seuraavassa suhteessaan. Tältä pohjalta esittäisin sinuna itselleni seuraavan kysymyksen: Miltä sinusta tuntuisi, jos kymmenen vuoden päästä - kun lapsensaanti on sinulle jo myöhäistä - mies jättäisikin sinut ja hankkisi lapsen jonkun nuoremman naisen kanssa? Haluatko ottaa sen riskin, että jäät lopulta ilman lasta JA ilman tätä parisuhdetta?
Tietenkään tällaisilla kauhuskenaarioilla ei voi elämässä pelata loputtomiin. Toki päätös mahdollisesta lapsettomuudesta on joissakin tilanteissa varmasti ihan oikea, jos tosiaan on varma elämänsä rakkaudesta ja jostakin syystä siihen suhteeseen ei lapsi sovi tai ole mahdollinen (sairaus tms.). Sitten pitää vain ottaa riski siitä, että tulevaisuus voikin olla toisennäköinen. Kuitenkin nyt minusta tuo, mitä kerrot suhteesta, ei ihan vaikuta siltä, että olisit vakuuttunut miehesi olevan elämäsi ainoa suuri rakkaus, jonka eteen olet valmis mihin vain - pikemminkin vaikutat hieman epävarmalta ja vähän katkeralta miehesi päättämättömyydestä ja venkoilusta, joka vaikuttaa tietyllä tapaa ulkopuolisenkin silmään välittämisen puutteelta.
En siis tietenkään halua enkä voi ulkopuolisena neuvoa mitään, vaan sinun pitää itse tehdä päätöksesi ja ratkaisusi, mutta itse ajattelen, että sinun tilanteessasi päätyisin varmaan omalla elämänkokemuksellani lähtemään ja etsimään uutta rakkautta. Voi tietysti olla, ettei sitä löydy, mutta todennäköisemmältä minusta onnen löytäminen tuntuu muualta kuin nyt tuosta epävarmasta ja aika raastavasta tilanteesta, jossa nyt olet.
Näitä asioita olen pohtinut paljon. Mies on itse sanonut, että parisuhteemme ei ole tarpeeksi hyvä lapsen hankintaan, joten miksi se olisi "tarpeeksi" hyvä kestämään ollenkaan? Mies ei osannut sanoa, että mikä parisuhteessamme on vikana (mielestäni ei mikään vaan keksii tekosyitä).
Osuit aivan naulankantaan siinä, että en koe olevani miehelleni tarpeeksi erityinen, että uskaltaisin tehdä uhrauksia hänen vuokseen. Etenkin kun on sanonut, ettei suhteemme ole tarpeeksi hyvä. Kuten jo aiemmin sanoin, mieheni halusi lapsia exänsä kanssa. Oli pitkään rikki kun ex halusi erota. Ja useita kertoja mieheni on todennut, että lapset ovat hänelle minua tärkeämpiä ja asettaakin heidät etusijalle. Mikä tietenkin on ymmärrettävää enkä siitä moiti mutta siksi mietin omalta osaltani, että miksen itse voisi tehdä samaa ratkaisua: laittaa omat lapset miehen edelle?
Tuntuupa pahalta. Eikai nyt ole niin, että sinä mahdollistat miehelle ja hänen lapsilleen mukavan elämän? Laitat ruokaa , siivoat ja pestet pyykkiä. Kasvatat lapsia ,niinkuin sanoit. Ilman sinua mies tekisi kaiken yksin? Eli miehellä on tarve sinulle, mutta ei rakasta niin paljon, että haluaisi lapsia. Pääsee nyt vain elämässään helpommalla sinun avullasi.
No kasvattaminen oli väärä sanavalinta minun puoleltani. Todellisuudessa minua ei haluta mukaan lasten kasvatukseen - ei mies eikä varsinkaan tämän ex. Haluavat kasvattaa lapsensa yhdessä ja päättää heihin liittyvät asiat yhdessä. Minulle asiat sitten vaan ilmoitetaan jos muistetaan. Joulu- ja kevätjuhliin sain taistella tieni. Mutta siivoojaksi kelpaan.
Enkä tarkoita, että minä mitään kasvatusvastuuta itselleni haluaisinkaan. Kasvattakoon vain omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä tulee mietittyä, kuinka mulla on kaikenlaisia rajoituksia, koska elän lapsiperheessä mutta lapsiperheen etuja mulla ei ole.
Tilanteesi kuulostaa hirveältä. Jos päätät lähteä, älä odota liian pitkään. Jos olet jo nyt yli kolmekymppinen, saattaa käydä niin, että vuodet vierivät liian nopeaan ja lasten aika menee osaltasi ohi. Itsekin kuvittelin, että mikäs kiire tässä, tehdäänhän sitä lapsia vielä pitkälle yli nelikymppisenäkin. Mutta kaikki eivät tule raskaaksi (ilman hoitoja ainakaan) edes 35-vuotiaina enää. En halua pelotella, mutta älä odota liian kauan, vaan tee ratkaisusi pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Ei mieskään puutu minun ja minun lasteni välisiin juttuihin.
Ja silti minun lapseni ovat halunneet lopettaa vuoroviikkoasumisen silloin, kun minä muutin uuden miehen kanssa yhteen. Jos tämä olisi heille niin kamalaa, eivät he sitä olisi halunneet. Isäkin asuu kilometrin päässä.
Ei meillä negatiivista kasvuympäristöä ole. Me emme vain leiki mitään perhettä. Olemme parisuhde, jonka ympärillä on lapsia eri kokoonpanoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Ei mieskään puutu minun ja minun lasteni välisiin juttuihin.
Ja silti minun lapseni ovat halunneet lopettaa vuoroviikkoasumisen silloin, kun minä muutin uuden miehen kanssa yhteen. Jos tämä olisi heille niin kamalaa, eivät he sitä olisi halunneet. Isäkin asuu kilometrin päässä.
Ei meillä negatiivista kasvuympäristöä ole. Me emme vain leiki mitään perhettä. Olemme parisuhde, jonka ympärillä on lapsia eri kokoonpanoilla.
Kämppiksiä jotka panee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Ei mieskään puutu minun ja minun lasteni välisiin juttuihin.
Ja silti minun lapseni ovat halunneet lopettaa vuoroviikkoasumisen silloin, kun minä muutin uuden miehen kanssa yhteen. Jos tämä olisi heille niin kamalaa, eivät he sitä olisi halunneet. Isäkin asuu kilometrin päässä.
Ei meillä negatiivista kasvuympäristöä ole. Me emme vain leiki mitään perhettä. Olemme parisuhde, jonka ympärillä on lapsia eri kokoonpanoilla.
Kämppiksiä jotka panee.
Kämppikset eivät pane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tällä palstalla asiasta ennenkin: mies on viimeiset pari vuotta huovannut ja veivannut lapsenhankintaa. Välillä sanonut, ettei halua enempää lapsia (hänellä on jo) ja välillä taas sanonut, että minun kanssani haluaakin. Lisää kuitenkin aina klassisen "ei vielä". Kun olen kysynyt, että koska niin vastaus on kiertelevä ja selittää epämääräisiä tekosyitä miksi nyt ei ole hyvä aika. Me ollaan yli 30-vuotiaita, talo ostettu, työpaikat löytyy koulut käyty..
Taustaa sen verran että kun naimisiin mentiin, kumpikaan ei oikein tiennyt haluaako lapsia. Pari vuotta sitten tulin siihen tulokseen, että haluan lapsia ja sanoin tästä miehelle. Lopulta ilmoitin hakevani eroa jos mies ei halua lapsia. Annoin vuoden loppuun asti aikaa miettiä. Mies tästä närkästyi ja sanoi minun kiristävän. Totesi, että minun pitää lähteä etsimään uusi mies jos kerran haluan lapsia nyt heti. En mä lapsia nyt heti tarvitse mutta epäilen että miehelle se on ikuisesti "ei vielä" kun ei kerran suostu puhumaan että koska.
Meille tuli uusivuosi puheeksi ja aloin pohtia, mitä silloin tehtäisiin. Tähän mies heitti kai vitsillä, että mehän erotaan silloin joten miksi miettiä mitä tehdään? Hetken heittoa sulateltuani yritin kysyä ymmärsikö mies mun olevani täysin tosissani siitä, että haluan eron. Kieltäytyi puhumasta asiasta ja väitti minun yrittävän haastaa riitaa.
Aiemmin olin puhunut nimistä, joista tykkäisin lapselle. Tähän mies totesi, että pitää asia omana tietonani.No mä oon asian suhteen ihan loppu ja valmis eroon. Tuntuu pahalta olla itse innoissaan jostain mutta ei voi puhua asiasta ollenkaan. Tuntuu myös pahalta olla innoissaan asiasta mikä syöksee mun avioliiton tuhoon.
Miten selvitä tällaisesta erosta? Mä rakastan mun miestä niin paljon, että halusin kodin, naimisiin ja lapsia. Nyt pitäisi osata päästää hänestä irti?
Oikeastaan mihin tahansa suruun ja murheeseen pätee yksi neuvo: kuvittele katsovasi maapalloa avaruudesta käsin ja mieti kuinka paljon ihmisiä ja millaisia ihmiskohtaloita siihen palloon mahtuu. Jos ero rakkaasta tulee, se on vain yksi tarina niistä monista eikä ollenkaan pahimmasta päästä. Mitä vaikeampia ja kipeämpiä edessä olevat ratkaisut ovat, sen nopeammin ne on tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Ei mieskään puutu minun ja minun lasteni välisiin juttuihin.
Ja silti minun lapseni ovat halunneet lopettaa vuoroviikkoasumisen silloin, kun minä muutin uuden miehen kanssa yhteen. Jos tämä olisi heille niin kamalaa, eivät he sitä olisi halunneet. Isäkin asuu kilometrin päässä.
Ei meillä negatiivista kasvuympäristöä ole. Me emme vain leiki mitään perhettä. Olemme parisuhde, jonka ympärillä on lapsia eri kokoonpanoilla.
Kämppiksiä jotka panee.
Noh, minä elin "perhe-elämää", siis sitä porvarillista, ensimmäisessä avioliitossani 15 vuoden ajan. En näe siihen mitään tarvetta tässä toisessa avioliitossani.
Tässä on tosin toinenkin syy (kuin paneminen), miksi elämme luten elämme. Olen usein jo kirjoittanut uusperhe-elämisestä av:lle. Meillä kun ei ole mitään uusperheongelmia. Perustavaalaatua oleva tekijä on se, että kumpikaan ei sysää vastuutaan omista lapsistaan toisen harteille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen uusperheilijä, tosin minullakin on omia lapsia. Yhteisiä ei ole eikä tule.
Minä en edes halua tunnesidettä mieheni lapsiin. En halua itselleni yhtään vastuuta. Vastuu tuo vain murheita lisää.
Tämä on minusta uusperheissä kamalinta. Kuinka monet lapset joutuvat kasvamaan perheissä, joissa äiti- tai isäpuolet eivät rakasta lapsia lainkaan. Vaivoin sietävät, usein jopa inhoavat. Lapsi kyllä vaistoaa tämän, vaikka aikuinen negatiivisia tunteitaan lasta kohtaan pyrkisi peittämäänkin. Ei mikään mukava kasvuympäristö yhdellekään lapselle:(
Ei mieskään puutu minun ja minun lasteni välisiin juttuihin.
Ja silti minun lapseni ovat halunneet lopettaa vuoroviikkoasumisen silloin, kun minä muutin uuden miehen kanssa yhteen. Jos tämä olisi heille niin kamalaa, eivät he sitä olisi halunneet. Isäkin asuu kilometrin päässä.
Ei meillä negatiivista kasvuympäristöä ole. Me emme vain leiki mitään perhettä. Olemme parisuhde, jonka ympärillä on lapsia eri kokoonpanoilla.
Kämppiksiä jotka panee.
Kämppikset eivät pane.
Ei yleensä. Mutta kuten tuo tapas osoittaa niin poikkeus vahvistaa säännön.
Pakkaa laukkusi ja lähde. Älä odota liian pitkään. Itse lähdin vasta 36-vuotiaana. 39-vuotiaana olin sitten äiti mutta lapsen isää en tuntenut ennen lapsen tekoa ja nyt olen yh kun ei sovittu yhteen. Parisuhteet on vaikeita joten hanki lapsi ennenkuin on myöhäistä. Juokse! Miksi tuhlaat elämäsi katsoen toisten perhe-elämää heidän perheen siivoojana?
Ehkä kannattais juosta niin kauas kuin pystyy. Ei oikein kuulosta sellaiselta suhteelta, mihin kannatta lapsia värkätä.
Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ap:n kävi. Lähtikö vai jäikö? Löysikö uutta miestä, onko lapsia tulossa?
Tässä vertaistukea, vaikka myöhässä tuleekin:
Aloimme seurustella mieheni kanssa hyvin nuorina. Ei silloin vielä käynyt mielen vieressäkään mitkään lapsiasiat. Jossain kohti aloin miettiä, että ehkä sitten joskus. Ehkä 25 ikävuoden paikkeilla kävi kunnolla ilmi, että mies ei halua ikinä lapsia. Meillä menikin osin tämän ja osin muiden syiden takia hetken aika huonosti ja oli lähellä, ettemme eronneet. Jäätiin kuitenkin yhteen. Olen ajatellut sen jälkeen, että tämä mies ja parisuhde on niin hyviä, että tässä haluan vanheta. Miten joku hypoteettinen lapsi voisi ikinä mieheni korvata? En ole kokenut mitään pakottavaa tarvetta saada lasta, vaikka sitä mahdollisuutta olen tulevaisuutta miettiessä pitänytkin mukana. Pohdin myös, oliko koko näkemykseni tulevaisuudesta vain sellainen "näin kuuluu tehdä". Sellainen omakotitalo, farmariauto, kultainennoutaja ja 2,5 lasta -tyyppinen. Biologinen kello ei ole tikittänyt ja olen ollut ihan tyytyväinen elämääni. Aloimme suunnitella naimisiin menemistä ja mies sanoi kihlautuessamme, että yksi lapsi olisi ok. Halusin tämän asian silloin keskustella läpi ja kuvittelin, että asia on sovittu. Sitten joskus yksi lapsi.
Nyt kuitenkin mies on ilmoittanut, että tuskin koskaan haluaa sitä yhtäkään lasta. Moni tuttu on saamassa tai saanut lapsen ja ensimmäistä kertaa ikinä tunnen suurta surua siitä ajatuksesta, että jäisin itse tästä kaikesta paitsi. Tunnen itseni jossain määrin huijatuksi, sillä mies veti pois option lapsesta. Olen pohtinut yksin ja mieheni kanssa, pitäiskö meidän erota tämän takia. Keskusteleminen erosta tuntuu ihan absurdilta, koska meillä menee muuten todella hyvin ja viihdymme yhdessä. Tuntuu väärältä, että minun pitäisi yksin tehdä näin iso ja musertava päätös. Tuntuisi oudolta ja todella vaikealta lopettaa kukoistava parisuhde ja muuttaa pois rakastamani miehen luota, etsiä jotain kasvotonta isäehdokasta, jota ei välttämättä koskaan löydy ja vain sen takia, että voisin ehkä joskus mahdollisesti saada vauvan. Olen nyt kolmenkympin paikkeilla, joten en voi vuosikausia tätä asiaa vatvoa, jos haluan edes teoreettisesti ehtiä löytää uuden miehen. Minun on kuitenkin vaikea edes kuvitella itseäni kenenkään muun kanssa. Haluaisin lapsen mieheni kanssa, en vain jonkun random vastaantulijan.
Kipeää se tekee, mutta lähde.