Tunnetko sinkkuja, joiden käsitys omasta markkina-arvosta on liian korkea?

Kyllä. Kaikki naisia.

40-vuotias lyhyt ja hiukan tukeva huonoihoinen mies etsii noin 30-vuotiasta naista jotta voisi perustaa perheen. On etsinyt noin 10 vuotta. Pisin seurustelusuhde 1/2 vuotra. Hyvin nirso kaveri. Hyväpalkkainen tosin.

Jep, tunnen yhden nuoren naisen. Muuten mun mielestä ihmiset toki saa taivoitella millaista kumppania vaan, mutta täytyy hyväksyä, että todella korkeat kriteerit vähentävät pariutumisen mahdollisuutta. Tämä nuori nainen ei tunnu sitä tajuavan... Hän jaksaa koko ajan valittaa, miksei ikinä saa ketään. No helvetti kyllä saisi, jos hyväksyisi tavalliset miehet! Minullekin hän on kuulemma kateellinen, koska minulla on pitkäaikainen suhde. Kuitenkin kun kysyin, että kelpaisiko minun mieheni hänelle, niin ei kuulemma kelpaa (liian lyhyt, liian hoikka, väärä ammatti...).

Oon käynyt monen sellaisen kanssa treffeillä. Työtön tai pätkätyössä, mitättömän näköinen ja nuhjuinen, haisee pahalle, uhoaa omaa ylivoimaisuuttaan ja hakee missiä. Olisin kelvannut, mutta he eivät kelvanneet minulle ja hitto mikä paskamyrsky siitä tuli!

No nämä pitkäaikaissinkut saavat mun puolesta jatkaa etsintöjään, eivätkä varmasti parane vammastaan, mutta toivoisin, etten enää yhteenkään törmäisi jatkossa...

Kannattaa siirtyä ajattelemaan sitä sisäistä kauneutta ja niitä sisäisiä ominaisuuksia. Olen hylännyt ulkoisesti 10/10 miehiä, koska ovat olleet sisäisesti rumia.

Tiedän yhden noin 35-vuotiaan naisen, jonka kaikki ajatukset miehistä ovat "teiniunelmia". Hän usein saattaa ihastua johonkin todella hyvännäköiseen mieheen. Se ihastus ei koskaan laannu vaan hän rakentaa päässään miehestä oikeanlaisen itselleen myös sisäisesti. Hän saattaa stalkata miehiä ja tietää heistä todella paljon. Hän ei kuitenkaan koskaan uskalla oikeasti lähestyä ketään, koska se saattaisi murentaa koko unelman.

Itse olin joskus sellainen. Taustalla lienee jotain mielenterveysongelmaa. Nyt olen ihan normaalissa parisuhteessa ja uskon olevani ihan tavallinen.

Tunnen, minä! Tosin olen ollut kerran aviossa kerran avoliitossa ja useampi seurustelusuhdekin ollut tähän 39v ikään mennessä. Olin ennen kaunis, nyt saimaannorppa. En ole kovin älykäskään, mutta miehen pitää olla älykkäämpi kuin minä, muuten vien kuin pässiä narussa ja kiinnostukseni lopahtaa. Joten olen päättänyt jatkaa yksin mieluumin kuin vien tyhmiä joojoo miehiä.

En tunne yhtään sinkkua, joka uskoisi markkina-arvoihin. Sen sijaan tunnen sinkkuja, jotka ovat mieluummin yksin kuin tyytyvät johonkuhun. Sellainen olin itsekin. Edelleenkään minulla ei ole aavistustakaan sen paremmin omastani kuin mieheni "markkina-arvosta".

Moni mies luulee itsestään liikoja ja tavoittelevat sellasta naista kuten minua, kota eivät voi saada. Olen siis parisuhteessa sen ns. Unelmieni miehen kanssa ja muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä siis, että on itse vaikkapa keskinkertaisen näköinen, mutta etsii kumppanikseen todella hyvännäköistä? Tai on itse köyhä tai työtön ja haluaa koulutetun/varakkaan kumppanin? Tai, että kokonaisuudessaan ei ulkopuolisten silmin ole mikään erityinen, mutta ei silti kelpuuta vaatimuksiinsa pohjautuen edes keskinkertaista kumppania? Mitä tällaisilla ihmisillä on taustalla?

Mikä markkina-arvo? En tunne yhtään sinkkua tässä isossa kaupungissa, jotka perustavat asiat johonkin markkina-arvoon.

Miksi kenenkään pitäisi olla kenenkään kanssa, joka ei tunnu siltä oikealta ja maailman parhaalta puolisolta juuri minulle? Minä en tajua näitä, joiden mielestä sinkun pitäisi väkisin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei ole täysillä rakastunut.

Miten voi edes olla väärä käsitys omasta markkina-arvostaan? Se kertoo tason millaisen kumppanin saat. Jos esim köyhä yh onnistuu nappaamaan miljonäärin, niin ovat silloin samalla tasolla. Kannattaa tähdätä huipulle ja sitten alkaa löysätä kriteerejä sitä mukaa kun saa pakkeja.

Kun katson peiliin niin saattaa olla, että joku on sitä meiltä, että sieltä näkyy yksi, jolla on liian suuret kuvitelmat omasta "markkina-arvostaan." Mutta mitä sitten? - Kyllä minä ensi-sijaisesti itselleni haen tai toivon löytäväni ja kohtaavani sen minulle sopivimman kumppanin. Mutta toki tässä on se riski, että saan olla lopun ikäänikin sinkku, kun ainakaan toistaiseksi minulla  ei ole kykyä, eikä oikein haluakaan pakottaa ketään parisuhteeseen kanssani. Toisaalta viihdyn -ainakin toistaiseksi- oikein hyvin ja erinomaisesti sinkkunakin. Toki kompromisseihinkin olen valmis. Mutta en ymmärrä sitä, että minun pitäisi luopua sinkkuudestani ja pyrkiä ja tavoitella kaiikin voimin parisuhteeseen.  

Minä olen ehkä sellainen. Rakastuin mieheen joka on nuorempi kuin minä ja komeampi kuin minä olen kaunis. Rakastuin myös hänen luonteeseensa. Hän ei rakastunut minuun. Olen ollut tavallisenkin näköisten miesten kanssa mutta ei niistäkään suhteista mitään ole tullut. Pahinta on varmaan se, että etsin hyvää ihmistä vaikka itse en ole mikään hyvä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kenenkään pitäisi olla kenenkään kanssa, joka ei tunnu siltä oikealta ja maailman parhaalta puolisolta juuri minulle? Minä en tajua näitä, joiden mielestä sinkun pitäisi väkisin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei ole täysillä rakastunut.

Tavismies ei olisi koskaan parisuhteessa jos hyväksyisi vain naiset jotka tuntuisivat oikealta tai maailman parhaalta puolisolta.

Tunnen kyllä, muutaman eronneen yh-äidin. Nuorena olivat tosi kauniita ja meneviä ja suosittuja, ja ensimmäinen aviomies olikin komea ja menestynyt. No avioliitot kariutuivat, kellä mistäkin syystä. Nyt on ikää 40+, lapsia pari-kolme kouluikäistä, eikä ulkonäkö ole enää sitä mitä oli (tietenkään). Suupieleen on ilmaantunut katkera juonne.

Mutta käsitys omasta "markkina-arvosta" on jäänyt sinne nuoruusvuosien tasolle. Nytpä sitten sopii ihmetellä miksi ei tärppää kuumien 35+ dressman-miesten keskuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kenenkään pitäisi olla kenenkään kanssa, joka ei tunnu siltä oikealta ja maailman parhaalta puolisolta juuri minulle? Minä en tajua näitä, joiden mielestä sinkun pitäisi väkisin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei ole täysillä rakastunut.

Tavismies ei olisi koskaan parisuhteessa jos hyväksyisi vain naiset jotka tuntuisivat oikealta tai maailman parhaalta puolisolta.

Hei, hauska tietää, etten ole tavismies.

Mulla varmaan on liian korkeat standardit. Mutta eipä haittaa. Mieluummin olen yksin kuin kompromissin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kenenkään pitäisi olla kenenkään kanssa, joka ei tunnu siltä oikealta ja maailman parhaalta puolisolta juuri minulle? Minä en tajua näitä, joiden mielestä sinkun pitäisi väkisin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei ole täysillä rakastunut.

Tavismies ei olisi koskaan parisuhteessa jos hyväksyisi vain naiset jotka tuntuisivat oikealta tai maailman parhaalta puolisolta.

Uskotko tuota edes itse? - En minä usko, että "tavis mies" asettuu parisuhteeseen, jonka tuntee tai kokee vääräksi. Vaikka mistä sitä tietää. Oikeastaan sitä kun on tätä palstaa jonkun kerran lukenut, niin tuleee mieleen toisinaan, että miksi kukaan ylipäätään haluaa parisuhteeseen?  

Voiko sitä selittää järjellä mitenkään. Ja ei kai puolison tarvitse olla se maailman parhain. Usein riittää, että tuntuu siltä, että on "Se" minulle oikein.  Paljon on, jos hänellä on myös suunnilleen saman suuntaisia ajatuksia minusta.

Kovin menisi raskaaksi jos aina pitäsi olla se paras, vaikka itse ainakin lupaan yrittää parhaani sitten jos ja kun löydän sen, josta tuntuu sille, että juuri tuon kanssa haluan yrittää elää ja olla parisuhteessa juuri nyt ja toivottavasti myös jatkossa.

Saattaisi tulla hivenen paineita, jos pitäisi vannoa, että elää ja olla parasta siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa mutta sanotaanko, että sillä hetkellä ja toistaiseksi. - Koska se, että erehtyisin sanomaan, että en voi luvata olevani lopun ikääni suhteessa olisi melkein sama kun heittäsin märän rätin päin toisen kasvoja, kuullostaen ts. samalta kuin: joo vaihdan sut heti toiseen kun löydn paremman.

Kun kuitenkin uskon, että hyvä parisuhde voi kasvaa ja kehittyä hetki - hetkeltä paremmaksi, vaikka välillä jouduttaisiinkin pysähtymään ja harkitsemaan, että mihin suuntaan jatketaan ja ottamaan kukaties toisinaan muutama askel taaksepäin, jotta voitaisiin mennä taas entistä vahvempina eteenpäin yhdessä ja erikseen kumpainenkin vuoroin toinen, toista - tukien.