Palstan lukeminen sai minut ymmärtämään, etten tosiaankaan halua lapsia

Vierailija kirjoitti:

Tämän palstan jos antaa vaikuttaa noin ratkaisevasti omaan ajatteluunsa, niin kovin heikoilla jäillä ollaan. Ei tämä mikään Raamattu ole eikä edes edusta kattavaa otosta väestöstä.

Mitäs jos juttelisit lähipiirissäni olevien lapsiperheiden äitien kanssa? Oletko koskaan kuullut siitä ilosta, mitä lapsi tuo elämään. Kyllä, omaa aikaa on vähän. Tiedätkö miten paljon äitiys antaa?

Tällä palstalla provosoidaan, esiinnytään itsekkäinä. Helppoa on huudella anonyymina.

Kuinkahan moni kirjoittaisi vastaavat kommentit omalla nimellään.

.

Suklaa vs. juomavesi. Ilman lasta pystyn olemaan onnellinen, ilman omaa aikaa en.

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

Vierailija kirjoitti:

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

En tiedä tuosta yleisestä tasosta, mutta kyllä lapsiperhe-elämä on aina ollut monen mielestä rankkaa. Vanhoissa perinelauluissa toivotaan, että lapsi kuolisi ja elämä helpottuisi edes vähän, ja niin edelleen.

En myöskään usko, että rankkuus on tekemällä tehtyä. Olen itse kärsinyt stressistä ja uupumuksesta sen vrran monesti, etten millään usko ihmisten ajavan itsensä siihen tilaan vapaaehtoisesti. Ei ihmisillä, jonka energia riitä, ole aikaa "sählätä ja tohottaa" eikä usein edes valittaa väsymystään. Heistä ei oikein kuule, koska aikaa sosiaalisille suhteille ei riitä.

Vain ihminen, jolla on hyvin jaksamista, pysty pysähtymään ruusuja haistelemaan.

Mihin sitä omaa aikaa tuntikaupalla tarvitsee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

En tiedä tuosta yleisestä tasosta, mutta kyllä lapsiperhe-elämä on aina ollut monen mielestä rankkaa. Vanhoissa perinelauluissa toivotaan, että lapsi kuolisi ja elämä helpottuisi edes vähän, ja niin edelleen.

En myöskään usko, että rankkuus on tekemällä tehtyä. Olen itse kärsinyt stressistä ja uupumuksesta sen vrran monesti, etten millään usko ihmisten ajavan itsensä siihen tilaan vapaaehtoisesti. Ei ihmisillä, jonka energia riitä, ole aikaa "sählätä ja tohottaa" eikä usein edes valittaa väsymystään. Heistä ei oikein kuule, koska aikaa sosiaalisille suhteille ei riitä.

Vain ihminen, jolla on hyvin jaksamista, pysty pysähtymään ruusuja haistelemaan.

Mun pointtini olikin se, että ennen se elämä vasta rankkaa on ollutkin. Ja totta kai ihmisillä on nykyäänkin vaikeita tilanteita, sairastamista ja muuta. Mutta ero siihen entispäivään on se, että vaikka nykyään joka paikassa valitetaan miten rankkaa se lapsien kanssa on ja miten se "oma elämä" loppuu lasten saamiseen, niin kuitenkin ihmisillä on Suomessa tänä päivänä paras mahdollisuus ikinä historiassa tehdä omaan elämään vaikuttavia valintoja. Jos tuntuu että elämä lasten kanssa tai lasten takia on sietämätöntä, niin kannattaa pysähtyä miettimään mikä/mitkä on ne tekijät, jotka siinä elämässä mättää. Ja sitten pohtia ratkaisuja miten voisi niitä muuttaa. Lapsiperheissä se rankka arki on niiden lasten ainoa lapsuus. Kannattaako se viettää jossain sumussa ja suorittamisen pakossa? Kireänä ja ärtyisänä. Eihän ne ihmiset tieten tahtoen aja itseään stressiin, ne vaan elää elämäänsä miettimättä mitä ne itse oikeasti haluaa, ja miten ne voisi siihen päästä. Eletään vain sillä tavoin kuin "kaikki muutkin" tai kuten "kuuluu tehdä", eikä mietitä juuri itselle sopivia ratkaisuja. Suoritetaan elämää itsestä ulkopuolisena. Sitten kun mikään ei oikein tunnu miltään, koska itse ei ole siinä omassa elämässä läsnä, niin varmasti tuntuu rankalta ja ahdistavalta huolehtia vielä lasten tarpeista siihen päälle.    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

En tiedä tuosta yleisestä tasosta, mutta kyllä lapsiperhe-elämä on aina ollut monen mielestä rankkaa. Vanhoissa perinelauluissa toivotaan, että lapsi kuolisi ja elämä helpottuisi edes vähän, ja niin edelleen.

En myöskään usko, että rankkuus on tekemällä tehtyä. Olen itse kärsinyt stressistä ja uupumuksesta sen vrran monesti, etten millään usko ihmisten ajavan itsensä siihen tilaan vapaaehtoisesti. Ei ihmisillä, jonka energia riitä, ole aikaa "sählätä ja tohottaa" eikä usein edes valittaa väsymystään. Heistä ei oikein kuule, koska aikaa sosiaalisille suhteille ei riitä.

Vain ihminen, jolla on hyvin jaksamista, pysty pysähtymään ruusuja haistelemaan.

Mun pointtini olikin se, että ennen se elämä vasta rankkaa on ollutkin. Ja totta kai ihmisillä on nykyäänkin vaikeita tilanteita, sairastamista ja muuta. Mutta ero siihen entispäivään on se, että vaikka nykyään joka paikassa valitetaan miten rankkaa se lapsien kanssa on ja miten se "oma elämä" loppuu lasten saamiseen, niin kuitenkin ihmisillä on Suomessa tänä päivänä paras mahdollisuus ikinä historiassa tehdä omaan elämään vaikuttavia valintoja. Jos tuntuu että elämä lasten kanssa tai lasten takia on sietämätöntä, niin kannattaa pysähtyä miettimään mikä/mitkä on ne tekijät, jotka siinä elämässä mättää. Ja sitten pohtia ratkaisuja miten voisi niitä muuttaa. Lapsiperheissä se rankka arki on niiden lasten ainoa lapsuus. Kannattaako se viettää jossain sumussa ja suorittamisen pakossa? Kireänä ja ärtyisänä. Eihän ne ihmiset tieten tahtoen aja itseään stressiin, ne vaan elää elämäänsä miettimättä mitä ne itse oikeasti haluaa, ja miten ne voisi siihen päästä. Eletään vain sillä tavoin kuin "kaikki muutkin" tai kuten "kuuluu tehdä", eikä mietitä juuri itselle sopivia ratkaisuja. Suoritetaan elämää itsestä ulkopuolisena. Sitten kun mikään ei oikein tunnu miltään, koska itse ei ole siinä omassa elämässä läsnä, niin varmasti tuntuu rankalta ja ahdistavalta huolehtia vielä lasten tarpeista siihen päälle.    

Minusta lasten elättäminen, kasvattaminen ja hoivaaminen on tavattoman rankka ja kuormittava työ, vaikka siihen olisi kaikki nykyelämän avut saatavilla. Se, että ennen olivat asiat huonommin, ei tätä muuta. Muille kuin yläluokalle, jolla on ollut varaa lastenhoitajiin ja imettäjiin, vanhemmuus on aina ollut hyvin rankkaa, ja se liittyy työn perusluonteeseen, joka ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. En tiedä, mitä voisivat olla ne itselle sopivat ratkaisut, jolla tätä voisi paeta.

Itsestä huolehtiminen ja työasioiden hoitaminen on jo ihan tarpeeksi raskasta. Ei taida kyllä lasten hankkiminen olla minua varten. Ideaalimaailmassa ehkä mutta ei reaalimaailmassa. Tarvitsen muutenkin paljon omaa aikaa kun olen vähän asperger-tyyppinen ihminen ja kuormitun tosi helposti.

Perheenäidit näyttää aika kehäraakeilta, ei ihme jos parisuhteetkin päättyneet.

Yhteiskunta ei ymmärrä olevansa sairas! Lastenkasvatukseen tarvitaan koko yhteisö! Eritoten lähiympäristö, ystävät ja sukulaiset! Pitäsikö siis jättää lapset tekemättä? Ei pidä, vaan kärsimme aikamme oman ajan puutteesta ja tulemme sitten ulos prässistämme entistäkin voimaantuneempina ja kehittyneempinä! Lasten saaminen ja saamatta jättäminen syystä, että on liian raskasta ja vaikeaa, jakaa meidät ihmiset kahteen eri ryhmään, jotka eivät ymmärrä toisiaan. Vain lapsia saneiden geenit jatkuvat, joten on toivoa paremmasta! Meillä lapsia saaneilla on keskimäärin mukavampi keski-ikä ja vanhuus, kuin jos olisimme vain luovuttaneet!

Miksi ihmeessä tästäkin asiasta pitää tapella? Jokainen meistä on erilainen! Ei kaikki lapsettomat itke yksinäisyyttään ja kadu, miksen tehnyt lapsia ja ei me kaikki perheenäidit olla loppuun ajettuja kehäraakkeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, no kannattaa kuitenkin muistaa ettei kukaan tule tänne onnenhetkistään raportoimaan. Kun sydän on räjähtää rakkaudesta lasta kohtaan ja sensellaisista.

Höpsis. Perhe on työtä. Eikä se koskaan lopu. Aika kauheaa tajuta asian  todellinen laita vasta sitten, kun omia lapsia jo on.

En kuitenkaan ajattele tätä työnä. Toki vastuuta on paljon, mutta se on ihan erilaista kuin mitä töissä. Lapset ovat elinikäinen sopimus, jossa vanhempien tehtävä on kasvattaa ja huolehtia jälkikasvustaan ainakin 18 vuotta. Toki moni ei viitsi rooliaan hoitaa ja se näkyy hyvin katukuvassa. 

Mutta aina olisi parempi etukäteen tiedostaa, jos ei halua tähän showhun lähteä mukaan. Helppoa se ei missään tapauksessa ole, mutta välillä erittäin palkitsevaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

En tiedä tuosta yleisestä tasosta, mutta kyllä lapsiperhe-elämä on aina ollut monen mielestä rankkaa. Vanhoissa perinelauluissa toivotaan, että lapsi kuolisi ja elämä helpottuisi edes vähän, ja niin edelleen.

En myöskään usko, että rankkuus on tekemällä tehtyä. Olen itse kärsinyt stressistä ja uupumuksesta sen vrran monesti, etten millään usko ihmisten ajavan itsensä siihen tilaan vapaaehtoisesti. Ei ihmisillä, jonka energia riitä, ole aikaa "sählätä ja tohottaa" eikä usein edes valittaa väsymystään. Heistä ei oikein kuule, koska aikaa sosiaalisille suhteille ei riitä.

Vain ihminen, jolla on hyvin jaksamista, pysty pysähtymään ruusuja haistelemaan.

Mun pointtini olikin se, että ennen se elämä vasta rankkaa on ollutkin. Ja totta kai ihmisillä on nykyäänkin vaikeita tilanteita, sairastamista ja muuta. Mutta ero siihen entispäivään on se, että vaikka nykyään joka paikassa valitetaan miten rankkaa se lapsien kanssa on ja miten se "oma elämä" loppuu lasten saamiseen, niin kuitenkin ihmisillä on Suomessa tänä päivänä paras mahdollisuus ikinä historiassa tehdä omaan elämään vaikuttavia valintoja. Jos tuntuu että elämä lasten kanssa tai lasten takia on sietämätöntä, niin kannattaa pysähtyä miettimään mikä/mitkä on ne tekijät, jotka siinä elämässä mättää. Ja sitten pohtia ratkaisuja miten voisi niitä muuttaa. Lapsiperheissä se rankka arki on niiden lasten ainoa lapsuus. Kannattaako se viettää jossain sumussa ja suorittamisen pakossa? Kireänä ja ärtyisänä. Eihän ne ihmiset tieten tahtoen aja itseään stressiin, ne vaan elää elämäänsä miettimättä mitä ne itse oikeasti haluaa, ja miten ne voisi siihen päästä. Eletään vain sillä tavoin kuin "kaikki muutkin" tai kuten "kuuluu tehdä", eikä mietitä juuri itselle sopivia ratkaisuja. Suoritetaan elämää itsestä ulkopuolisena. Sitten kun mikään ei oikein tunnu miltään, koska itse ei ole siinä omassa elämässä läsnä, niin varmasti tuntuu rankalta ja ahdistavalta huolehtia vielä lasten tarpeista siihen päälle.    

Minusta lasten elättäminen, kasvattaminen ja hoivaaminen on tavattoman rankka ja kuormittava työ, vaikka siihen olisi kaikki nykyelämän avut saatavilla. Se, että ennen olivat asiat huonommin, ei tätä muuta. Muille kuin yläluokalle, jolla on ollut varaa lastenhoitajiin ja imettäjiin, vanhemmuus on aina ollut hyvin rankkaa, ja se liittyy työn perusluonteeseen, joka ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. En tiedä, mitä voisivat olla ne itselle sopivat ratkaisut, jolla tätä voisi paeta.

Jos kokee että lasten hoitaminen on hyvin rankkaa, niin ehkä silloin kannattaa jättää lapset tekemättä. Tai ainakin jättää siihen yhteen lapseen. t. ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mutta sehän on ihan hyvä, jos tietää omat tarpeensa ja sen, mitä elämältään haluaa. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä! Mutta omasta puolestani kyllä sanon että koen itse hyvin vieraaksi sen yleisen valituksen lapsiperhearjen rankkuudesta, mitä saa lukea niin tältä palstalta kuin mediastakin. Totta kai ihmisten jaksamisen taso ja tilanteet vaihtelee, mutta noin yleisesti ottaen. Miettikääpä lapsiperhearjen rankkuutta vaikkapa 50-luvulla jossain syrjäseudulla. Ei pyykinpesukoneita tai muita arkea helpottavia kodinkoneita tai edes jääkappia. Ei nykyaikaisia vaippoja, vaan rättejä ja harsoja, jotka pestiin joka ilta nyrkkipyykillä. Talvella valkopyykinpesu avannossa. Ei vesijohtoja vaan kaivo, veden lämmitys saunan vesipadassa. Ulkohuussi. Ruuan valmistus puuhellalla. Ei varmaa ehkäisyä, pahimmassa tapauksessa lapsi joka vuosi. Elanto saatiin fyysisesti rankasta työstä. Ja sitä työtä riitti, joka penni oli tärkeä. Perheenäiti saattoi illalla myöhään lasten nukkuessa esim. tehdä ompelutöitä. Ei ollut "parisuhdeaikaa". Tietenkään tämä ei ollut kaikkien arkea, mutta hyvin monien tuon ajan ihmisten arkea kuitenkin.

Nykyään on pesukoneet pyykille ja astioille ja monenlaisia muitakin arkea helpottavia koneita. On sähköt ja lämmintä vettä tulee hanasta. Voimme valita lapsilukumme. Arjen pyörittäminen on pariskunnan yhteinen ponnistus, eikä yksin naisen harteilla (tietysti poikkeusmiehiä on, kuten saamme palstalta lukea, mutta suuntaus on kuitenkin tuo). Toki nykyaikana on omat haasteensa, mutta sanoisin kuitenkin että hyvin usein se elämän "rankkuus" on itse tehtyä. Elämä täytetään suorittamisesta ja kaikesta tyhjästä sälsätä ja tohottamisesta, että unohdetaan nauttia siitä todellakin nopeasti ohikiitävästä hetkestä, kun lapset on pieniä. Enkä nyt todellakaan tarkoita sillä nauttimisella sitä, että äidin ei pitäisi mennä töihin, vaan sitä, että ihmisten tulisi ihan yleisesti pysähtyä enemmän ns. haistelemaan ruusuja. Myös niiden lasten kanssa.      

En tiedä tuosta yleisestä tasosta, mutta kyllä lapsiperhe-elämä on aina ollut monen mielestä rankkaa. Vanhoissa perinelauluissa toivotaan, että lapsi kuolisi ja elämä helpottuisi edes vähän, ja niin edelleen.

En myöskään usko, että rankkuus on tekemällä tehtyä. Olen itse kärsinyt stressistä ja uupumuksesta sen vrran monesti, etten millään usko ihmisten ajavan itsensä siihen tilaan vapaaehtoisesti. Ei ihmisillä, jonka energia riitä, ole aikaa "sählätä ja tohottaa" eikä usein edes valittaa väsymystään. Heistä ei oikein kuule, koska aikaa sosiaalisille suhteille ei riitä.

Vain ihminen, jolla on hyvin jaksamista, pysty pysähtymään ruusuja haistelemaan.

Mun pointtini olikin se, että ennen se elämä vasta rankkaa on ollutkin. Ja totta kai ihmisillä on nykyäänkin vaikeita tilanteita, sairastamista ja muuta. Mutta ero siihen entispäivään on se, että vaikka nykyään joka paikassa valitetaan miten rankkaa se lapsien kanssa on ja miten se "oma elämä" loppuu lasten saamiseen, niin kuitenkin ihmisillä on Suomessa tänä päivänä paras mahdollisuus ikinä historiassa tehdä omaan elämään vaikuttavia valintoja. Jos tuntuu että elämä lasten kanssa tai lasten takia on sietämätöntä, niin kannattaa pysähtyä miettimään mikä/mitkä on ne tekijät, jotka siinä elämässä mättää. Ja sitten pohtia ratkaisuja miten voisi niitä muuttaa. Lapsiperheissä se rankka arki on niiden lasten ainoa lapsuus. Kannattaako se viettää jossain sumussa ja suorittamisen pakossa? Kireänä ja ärtyisänä. Eihän ne ihmiset tieten tahtoen aja itseään stressiin, ne vaan elää elämäänsä miettimättä mitä ne itse oikeasti haluaa, ja miten ne voisi siihen päästä. Eletään vain sillä tavoin kuin "kaikki muutkin" tai kuten "kuuluu tehdä", eikä mietitä juuri itselle sopivia ratkaisuja. Suoritetaan elämää itsestä ulkopuolisena. Sitten kun mikään ei oikein tunnu miltään, koska itse ei ole siinä omassa elämässä läsnä, niin varmasti tuntuu rankalta ja ahdistavalta huolehtia vielä lasten tarpeista siihen päälle.    

Minusta lasten elättäminen, kasvattaminen ja hoivaaminen on tavattoman rankka ja kuormittava työ, vaikka siihen olisi kaikki nykyelämän avut saatavilla. Se, että ennen olivat asiat huonommin, ei tätä muuta. Muille kuin yläluokalle, jolla on ollut varaa lastenhoitajiin ja imettäjiin, vanhemmuus on aina ollut hyvin rankkaa, ja se liittyy työn perusluonteeseen, joka ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. En tiedä, mitä voisivat olla ne itselle sopivat ratkaisut, jolla tätä voisi paeta.

Jos kokee että lasten hoitaminen on hyvin rankkaa, niin ehkä silloin kannattaa jättää lapset tekemättä. Tai ainakin jättää siihen yhteen lapseen. t. ohis

Valitettavasti kaikilla ei ole niin hyvä itsetuntemus, että tämä oliai mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, no kannattaa kuitenkin muistaa ettei kukaan tule tänne onnenhetkistään raportoimaan. Kun sydän on räjähtää rakkaudesta lasta kohtaan ja sensellaisista.

Höpsis. Perhe on työtä. Eikä se koskaan lopu. Aika kauheaa tajuta asian  todellinen laita vasta sitten, kun omia lapsia jo on.

En kuitenkaan ajattele tätä työnä. Toki vastuuta on paljon, mutta se on ihan erilaista kuin mitä töissä. Lapset ovat elinikäinen sopimus, jossa vanhempien tehtävä on kasvattaa ja huolehtia jälkikasvustaan ainakin 18 vuotta. Toki moni ei viitsi rooliaan hoitaa ja se näkyy hyvin katukuvassa. 

Mutta aina olisi parempi etukäteen tiedostaa, jos ei halua tähän showhun lähteä mukaan. Helppoa se ei missään tapauksessa ole, mutta välillä erittäin palkitsevaa.

Ei se kaikkien mielestä ole palkitsevaa. Siksihän niin moni mieskin jättää perheensä, kun vanhemmuus vain ottaa ja ottaa eikä anna juuri mitään takaisin.