Mistä kummasta johtuu EDELLEEN käsitys siitä, että

minä ja sisarukset sekä kaikki tutut ovat kyllä menneet tuolloin 70-luvulla tarhaan jo hyvin pieninä.

Jos kotona on esim. sairas sisarus, jonka hoitoon menee aikaa ja energiaa, milloin niitä virikkeitä saa? Miten virikkeellistä on vaikka istua jossain sairaaloissa ja lääkäreissä oottelemassa, että taas toista lasta tutkitaan?

Tai jospa äiti on niin väsynyt, ettei enää pienemmän hoidon jälkeen jaksa muuta? Kun sellaista on ihan oikeasti, vaikka se onkin super-wannabe-täydelliselle-av-mammalle niin vaikea käsittää. Kun kotona oleva vauva voi itkeä/valvoa lähes 24/7, niin eipä siinä paljon olla virikkeellisiä. Mihin sitä edes voisi mennä jatkuvasti huutavan lapsen kanssa?

Tai mitäs jos äiti itse onkin sairas? Jospa hän joutuu sairaudestaan huolimatta hoitamaan kotona pienen lapsen, miksi hänen olisi hoidettava myös isompi? Ja jos on oikein sairas, on parempi, että saa rauhassa käydä tutkimuksissa ja hoidoissa, ilman huolta lapsista.

Miten sitten yksinhuoltajat? Ja vaikka täydellinen av-mamma kuinka vaahtoaa, siltikin on miehiä, jotka muuttuvat sen lapsen syntymän jälkeen ja tulee ennalta arvaamaton ero. Siinä sitten äiti itkeskelee, joutuu hoitamaan käytännön asioita, väsyy ja stressaantuu. Sitten pitäisi vielä iloisena ja reippaana antaa virikkeitä.

Että eipä kannata väittää kotihoidon tarjoavan AINA samat asiat, kuin kodin ulkopuolinen hoito.

No, tämä on taas niitä ikuisuuskysymyksiä tällä palstalla. Täällä ei tunnu käsityskyky riittävän millään tämän jutun ymmärtämiseen.

47 ennen suuri osa oli samanlaisia ettei ollut minkään valtakunnan hajua ryhmässä olemisesta, kirjaimista yms. Nyt tilanne on toinen. Kotihoidettu on luokkansa musta lammas!

52 Niin, ei kaiken tarvitse tähdätä kouluun, mutta kun se koulu on lähes kaikilla kuitenkin edessä. Ja jos totuus on vaan se, että kotona olot ovat toisenlaiset kuin päiväkodissa (siksihän monet haluavat hoitaa lapsensa kotona!), niin sopeutuminen on vaikeampaa. Itse en haluasi lapselleni sellaista täräystä aiheuttaa, että pidän hänet kotona suojassa ja turvassa ja sitten yks kaks pamautan hänet joka ainut päivä ympäristöön, jossa muut ovat kuin kotoanaan, mutta omalle lapselleni ainoalle koko luokasta, tilanne on täysin uusi ja erilainen. Todennäköisesti muut tuntevat toisensa jo eskarista jne. Toki olisi ihana pitää lasta kotona aina vaan, mutta kun fakta on tämä niin se on vaan nieltävä ja hyväksyttävä tekipä minkä ratkaisun tahansa. Ja mielellään sitten valmistauduttava jotenkin siihen kouluun menoon - vaikka itse suhtautuisi asiaan penseästi, niin sen oman lapsen tähden.

Miksi lasten pitaisi ' suorittaa' jo ekaluokalla? Luulisin myos etta ne ' saalittavat ressukat joilla ei ole sosiaalisia taitoja' (taidat ope tosiaan olla stressaantunut!;D) ottavat toiset kehityksessa kiinni huimaa vauhtia! En usko etta eka- ja tokaluokan jalkeen loytyy paljon eroja paivakoti- ja kotonakasvatettujen lasten valilla. Pienelle lapselle aidin ja isan malli, seka perheen rutiini tarjoavat tarpeeksi virikkeita - mita tahansa open kaltaiset ihmiset sanovat. Sehan on OPETTAJAN TEHTAVA auttaa lapsia tottumaan ryhmassa tyoskentelyyn jne.



(En tarkoita talla mitaan paivakoteja vastaan, painvastoin. Open mielipiteet ovat vaan tosi epasympaattisia.)

eikö siellä karsiudu enin reppanuus koulua ajatellen. Vai pitäisikö niitä lapsia karaista/valmentaa koulua varten tarhassa jo 10 kk:n iästä lähtien. Oma muksuni meni tarhaan 5-vuotiaana. Oli ihan hyvä ikä aloittaa. Koulu on mennyt hienosti.

Vierailija:

Sehan on OPETTAJAN TEHTAVA auttaa lapsia tottumaan ryhmassa tyoskentelyyn jne.

Totta, että kuuluu opettajan tehtäviin, mutta luokassa on usein 20 oppilasta, usein jopa enemmänkin ja opettaja on yksin. siinä ei oikeasti ehdi paneutua jokaiseen niin syvällisesti kuin haluaisi. Juuri tämä stressaa ainakin itseäni. Joka päivä harmittaa, että ei pystynyt ottamaan paremmin huomioon, mutta kun ei vain ehdi. Kouluresurssit on mitä on..

Kylla ymmarran resurssien, henkiloston ym. rajallisuuden. Mina vain kannatan enemman lapsentahtista kasvatusta, ja uskon etta jos se on perheelle mahdollista, lasten tulisi olla kotona niin pitkaan kuin mahdollista. Eiko myos kotona voitaisi opettaa itsenaisyytta, sosiaalisuutta, motorisia taitoja, lukemista ja kirjoittamista jne.? Lisaksi, mainitsemasi vahaiset resurssit ovat varmasti paivakotienkin kohdalla totta. Tietysti jos vanhemmat eivat osaa/voi/jaksa niin eivat pph tai paivakoti ole mikaan keskitysleireja ;D, mutta omasta mielestani kodin, mummilan ja muiden laheisten/kavereiden, seka kerhojen ja muiden harrastusten valilla voidaan luoda ymparisto parempine virikkeineen kuin paivakodissa. Mutta toistan: jokainen tekee niinkuin parhaaksi nakee, ja joka lapsi on erilainen.

Mielestäni open mielipiteet eivät olleet epäsympaattisia, vaan pelkästään kokemuksen tuomaa asiaa. Itselleni sattuneet täysin kotonahoidetut lapset ovat kaikki olleet aina tavalla tai toisella keskiverrosta poikkeavista perheistä. Jos kotona asiat on kuitenkin hyvin ja lapsen asioihin on paneuduttu ja kouluun valmistauduttu, asiat on varmaan ok. Luonnollisesti open tehtävä on auttaa lasta oppimaan ja sopeutumaan, mutta totuus kun vaan on se, että aika on se joka tässä tekee eniten. Hyvistä lähtökohdista tulevat lapset varmaan kirivät erot umpeen, mutta jos kotiolot ovat vaikeat ja lapsi tulee ryhmään ensi kertaa ekalle luokalle on suuri haaste koululle saada oppilas muiden tasolle ja viihtymään koulussa.

Omat lapseni hoidin kotona, kunnes nuorempi oli 3 ja vanhempi 4,5-vuotias. Itse olen ollut kotona kouluikään saakka kerhoa (2xvko 6-vuotiaana) lukuunottamatta. Tuutavapiirini koostuu tällä hetkellä vanhemmista, jotka ovat vieneet lapsensa päiväkotiin 1-vuotiaina, 3-vuotiaina ja peri sellaistakin on, joiden lapset eivät mene edes eskariin.



Tällä perspektiivillä, kokemuksella ja koulutuksen kautta saadulla tiedolla olen sitä mieltä, että ihan normaaliaktiivinen (ulkoilua, ruuanlaittoa jne.) koti on mahtava kasvuympäristö 3-4-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen vaaditaan kotivanhemmalta jo vähän vaivannäköä, koska lapsi alkaa tosiaan kaivata tekemistä ja kavereita. Niiden järjestäminen ei toki ole mahdotonta, minun mielestäni ei edes vaikeaa, mutta niiden puutteessa lapsi saattaa olla aika mahdoton pitää tyytyväisenä.



6-vuotias tyttöni tykkää tosi paljon olla päiväkodissa, mutta kaikkein kivointa hänestä on olla kotona, retkeillä, käydä uimassa jne. jne. ja tavata kavereita kiireettä. Ystäväni samanikäinen kammoaa ajatustakin eskarista, koska hän menettäisi silloin ihanat aamupäivät äidin ja pikkusisarusten kanssa. Heillä on mahdollisuus tällainen ylellisyys lapselle suoda ennen vaativia kouluvuosia. Kyseessä on muuten sosiaalisesti ehkä lahjakkain tuntemani lapsi. Äitinsä on lastentarhanopettaja, hyvä työssään ja tykkää siitä, mutta omansa haluaa kasvattaa kotona.

Ehka olet oikeassa, mutta toisaalta eiko tama ole ikuinen kysymys johon ei oikeasti ole sita oikeaa tai vaaraa vastausta. Oma poikani on kotona aika paljon, mutta myos harrastaa melkein joka paiva jotain (han on 4-vuotias), seka kaymme yhdessa uimassa, mum and toddler-ryhmassa, gym tots:issa jne. Ja tyoskentelen osa-aikaisesti, jolloin isa tai mummi hoitaa. Ymmarran, etta kaikissa perheissa ei ole mahdollisuutta samanlaiseen kasvatukseen. Lapseni on reipas, sosiaalinen muiden lasten (ja aikuisten) seurassa, tasapainoinen ja iloinen pikku-poika, enka epaile yhtaan etteiko han olisi valmis kouluun kun aika tulee, joka on muuten 5-vuotiaana taalla. Sanoisitko tosiaan etta open mainitsemat vaikeudet ovat nahtavissa KAIKKIEN kotonakasvatettujen lapsien kohdalla, vai onko paivakoti ainoa paikka missa kouluun valmistaudutaan?

Harva vanhempi todella viitsii järjestää 4-6 vuotiaalle lapselle riittävästi aktiviteettia. Jos vanhempi on kotona usein sitä aikaa ja voimia on viemässä myös pienemmät sisarukset. Mutta jos vanhemmilla on voimavaroja, niin miksei lasta voi pitää kotona koulukään asti. Väitän kuitenkin, että itsestään selvästi se ei ole paras vaihtoehto edes ihan kaikissa " ihan normaaleissa" perheissäkään.

Itsellä nyt 1v7kk ikäinen ja pieni vauva. Toki joskus olisi mukavaa kun joku antais vanhemmalle huomiota kun vauva vie aikaa multa mutta toistaiseksi mamman seura välillä on riittänyt. Ymmärrän kyllä äitejä jotka vievät lapsensa hoitoon vaikka ovat itse kotona. Nyt ymmärrän kun itselläni on pienellä ikäerolla lapset!!



Pienten ryhmässä päiväkodissa töissä olleena voin sanoa että askartelut olivat aika vähissä, armeijamainen meininki ei ihan kaikille pienille sopinut, syliä ei ollut mahdollista antaa läheskään kaikille ja riittävästi. Kyllä mielestäni perhepäivähoito olisi alle 3-vuotiaan paras hoitomuoto.



Minä pystyn kyllä tarjoamaan lapselleni kotona paremmat eväät elämään kuin päiväkoti. Niitä ovat:

- Riittävä läheisyys, syli

- Tylsistyminen kotona joka kyllä sitä mielikuvitusta kasvattaa enemmän kuin mallioppiminen päiväkodissa

- Lapsella aina sama aikuinen, samat rajat ja rakkaus.

- Rauha leikkiä, nukkua

- Mahdollisuus joustavuuteen päivän ja lapsen voinnin mukaan

- Mahdollisuus opetella syömään ilman kavereiden seuraa eli keskittyminen omiin asioihin kehittyy

Kylla on totta mita sanoit 67 (muistaakseni). Toinen pointti on, etta kun jattaa lasten teon myohemmaksi, (olen kolmekymppinen) niin siita haluaa nauttia ja mina ainakin haluan etta lapsi saa vaikutteensa minulta ja isaltaan tassa vaiheessa. Mina haluan hanet kotona enka paivakodissa aivan yhta paljon kuin han olisi varmaan mieluummin kotona ;D. Toinen pointti myos, vahan asian vieresta mutta kumminkin, taalla paivahoito on mielestani erilaista kuin Suomessa: kallista, suuret ryhmat, joskus kouluttamattomia hoitajia, ja kaikennakoista ikavaa tapahtuu, esim. yksi pieni tytto karkasi hoidosta hiljattain ja hukkui... Joten hoidon laatu voi olla tosi kyseenalaista joskus.