Jos olisit todella yksinäinen ja sosiaalisesti taidoton ihminen, joka kuitenkin kaipaa kavereita, niin mistä aloittaisit?

Miksi alapeukut?

Menisin jollekin itseäni kiinnostavalle kurssille kansalaisopistoon tms. Mielellään vaikka jollekin sellaiselle, joka vaatii edes jonkinlaista kontaktia toisiin opiskelijoihin, esim. kielikurssi tai tanssikurssi.

Jokin harrastus ehkä? Tutkailepa, järjestetäänkö kotipaikkakunnallasi jotakin mielenkiintoista kerhoa. Liikunta, lautapelit, kirjallisuus, jne. Seurakunnillakin on aktiviteetteja, joihin voi osallistua vaikka olisikin allerginen uskonnon tuputukselle.

Nykyisessä nettimaailmassa parhaiden kavereiden ei tarvitse olla edes samalla mantereella. Googlailepa kiinnostavia keskustelufoorumeita.

Minä olen sellainen, mutta todellakaan en tiedä mitä asialle voisin tehdä kun tähänkään asti en ole onnistunut saamaan kavereita. Toisaalta en kyllä enää viitsisikään yrittää.

Alapeukutin siis siksi että kysymys on jotenkin hassu. Miten aloittaisin? Miksen ole jo aloittanut? Ne vanhat neuvot kansalaisopistoista ja muista harrastusryhmistä tietysti jokainen tietää.

Menisin terapiaan. Sieltä saa säännöllisen ihmiskontaktin lisäksi keinoja elämän rakentamiseen.

Ei mikään auta. Se on varmaan jokin aine jota yksinäinen ihminen erittää ja toiset ihmiset haistavat sen alitajuisesti ja siksi hyljeksivät. Mikään ei tule muuttumaan, valitan. Pärjäilet kyllä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisessä nettimaailmassa parhaiden kavereiden ei tarvitse olla edes samalla mantereella. Googlailepa kiinnostavia keskustelufoorumeita.

Ja hanki vihaajia ulkomaita myöten? Eikö kotimaan hylkäyskokemukset riitä?

Vierailija kirjoitti:

Alapeukutin siis siksi että kysymys on jotenkin hassu. Miten aloittaisin? Miksen ole jo aloittanut? Ne vanhat neuvot kansalaisopistoista ja muista harrastusryhmistä tietysti jokainen tietää.

Siksi koska en vaan sopeudu tähän yksinäisyyteen :? Ja haluaisin kuulla, mistä sosiaalisesti onnistuneemmat ihmiset aloittaisivat vuorovaikutussuhteiden luomisen. Miksi en ole jo aloittanut? Masennuksen, ahdistuksen, jne. takia.

Aloittaisin suuni avaamista. Mykkänä on paha saada kavereita tai tutustua.

Peruskoulu, lukio, ammattikorkeakoulu ja yliopisto ja noiden (kesä)kurssit. Jos et siis ole jo työelämässä, jossa tapaat ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Menisin terapiaan. Sieltä saa säännöllisen ihmiskontaktin lisäksi keinoja elämän rakentamiseen.

Tätä on alapeukutettu, mutta kyllä minäkin olen sitä mieltä, että henkisellä puolella on jotain kehittämisen varaa, jos ihmisellä ei ole mitään ihmiskontakteja, ei yhtään ystävää, ei lainkaan sosiaalista elämää. Kyllä silloin täytyy aloittaa niin perusteista, ettei se hoidu itsestään vain sillä, että lähtee ihmisten keskelle.

Kansalaisopisto minullakin tuli ensimmäisenä mieleen. Tietysti eri paikkakunnilla on myös erilaisia tapaamis- ja harrasteryhmiä yksinäisille, mielenterveysongelmien kanssa painiskeleville, työttömille ym, mutta ollessani itse yksinäinen ja sosiaalisten tilanteiden kammoinen huomasin ne hankaliksi, kun kaikki muutkin olivat sosiaalisesti rajoittuneita. Toisaalta niissä käydessään sai vähän itsetuntoa kerättyä, kun katsoi vähän ympärilleen ja huomasi, että jollakulla menee oikeasti vielä heikommin.

Kansalaisopistosta melkein mikä vaan voisi olla. Joku sanoi, että sellainen harrastus, jossa pitää olla muiden kanssa tekemisissä, kuten kielikurssi, mutta toisaalta voi olla helpompaa aloittaa sellaisesta, missä ei varsinaisesti tehdä yhdessä mitään, mutta näkee ihmisiä ja on syy vähän jutella pari sanaa vaikka kamalasta säästä. Aivan mikä vaan sinusta tuntuu sellaiselta, että jaksaisit sitoutua, etkä esim. alkaisi pelätä ryhmään menemistä parin ensimmäisen kerran jälkeen, kuten itselleni on joskus käynyt. :D

No esimerkiksi meillä Turussa on kerhohuone, jossa erilaiset nörttien harrastusryhmät kokoontuvat. Käytännössä meno on usein vapaamuotoista - sohvalla istumista, karkkien syömistä ja erilaisista aiheista keskustelemista, mutta siellä voi myös olla hiljaa läppäri tai kirja sylissään tms. Aloittaisin jostakin tämänkaltaisesta, koska se ei vaadi muuta kuin paikalle saapumisen. Siellä voi sitten pikku hiljaa uskaltautua tutustumaan ihmisiin, kun naamat käyvät tutuiksi.

Minulla on sellainen kaveri, jonka kanssa kokemani ihmissuhde on vaikein ikinä. Hänellä mielialat heittelee ja kohtelu on sen mukaista. On hyvin vähäpuheinen ja sulkeutunut. Hänen kanssaan on usein vaikea olla, eikä hänellä olekaan muita ystäviä kuin minä. Sen lisäksi on vanhemmat. Ja vanhempien luona tapaa joskus sisaruksiaan.

Joku syyhän siihen täytyy olla, ettei hänen kanssaan kukaan muukaan viihdy sen paremmin kuin minäkään. En ole kuitenkaan halunnut välejä kokonaan katkaista, sillä en halua olla se, joka vie häneltä sen ainoan ihmissuhteen tapaisen.

En osaa sanoa mitä hänen pitäisi tehdä. Puhua enemmän ja olla avoimempi, vähemmän varautunut. Mutta koska tuollaiset asiat eivät tapahdu käskemällä, niin en ole niitä hänellekään sanonut. Ihmisten ilmoilla joutaisi liikkua enemmän, jotta tottuisi ihmisiin ja kanssakäymiseen.

En tosiaankaan tiedä. Itse olen aina ollut sosiaalisesti kömpelö, eikä ns. "one on one" -tutustuminen ihmisiin ole kohdallani juuri koskaan toiminut, tarvitsen tarpeeksi ison porukan tarpeeksi samanmielisiä ihmisiä, jotta saan suutani vähänkään auki. Minulla on/oli oikeastaan vain yksi sellainen ystävä, jonka kanssa tulen/tulin toimeen myös kahden, mutta häneenkin tutustuin jo yläasteella.

Koen, että itselläni on käynyt vain aivan hemmetinmoinen tuuri siinä, että olen saanut elämäni varrella ystäviä. Suurin osa ystävyyksistäni on luotu tosin jo peruskoulussa, en esim. lukion aikana tutustunut kehenkään uuteen. Pariin tutustuin jo ala-asteella, loppuihin yläasteella, ja yläasteen lopulla pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osaksi ns. tiiviimpää porukkaa, johon kuulun edelleen. Muut kyseisestä porukasta ovat luoneet uusia tuttavuuksia peruskoulun jälkeenkin, itse en juurikaan ole... Luojan kiitos minulla on sentään heidät.

Ensimmäisen uuden tuttavuuden sitten yläasteen onnistuin luomaan 19-20-vuotiaana, kun olimme samalla työkkärin kurssilla. Tosin sekin johtui vain siitä, että hän itsepäisesti aloitti keskusteluja minun kanssani. Se on oikeastaan ainoa tapa jolla tutustun ihmisiin – jos joku tulee itse juttelemaan minulle. Ja kun parikymppisenä lähdin jatko-opiskelemaan, tutustuin kyllä muihin kurssilaisiin ja pidimme kouluaikana suht aktiivisestikin yhteyttä – mutta lähdettyämme omille teillemme emme enää juurikaan. Niin typerältä kuin tämä kuulostaakin, niin ihan vain siksi, koska kukaan ei ole ensin ottanut yhteyttä minuun.

No ei ehkä hyvä neuvo mutta lähtisin viihteelle ja ottaisin vähän napanteria. Tosin silloin helposti tulee vain vastakkaisen sukupuolen kanssa harjoitettua "sosiaalista kanssakäymistä".

-sosiaaliset taidot ovat taitoja, eli lue niistä ja googlaa, mitä menetelmiä on harjoitella sosiaalisia taitoja

-terapia, jos ongelma on niin vakava, ettei itsehoito auta

-lue psykologiaa

-jos ongelma vain toiminnallinen, kaikki kurssit: työväenopisto, avoin yliopisto, kuntosali, kirjaston yleisöluennot...

-käy joka paikassa: kaupassa, lenkillä, kaupungin tapahtumissa, koiraa ulkoiluttamassa... ihan mitä vaan joka nostaa todennäköisyyttäsi tavata ihmisiä

Jos olet ujo, paikkoja, joissa tod.näk. voi tavata muita ujoja ihmisiä: kirjoituskurssit, taidekurssit, kirjasto, luontopolut, yliopisto, netissä fiksut keskustelupalstat (huom, fiksut!)...

Eli kiinnostaako ap:tä sosiaaliset taidot? Jos kiinnostaa, niin opiskelemaan niitä. Tuo oli minusta aika hyvä neuvo.

Tosin vikahan ei saatakaan olla niinkään taitojen puutteessa, vaan voi olla, että periaatteessa tietää kyllä miten pitää toimia. Esim. kun toinen kysyy jotain, niin vastaa ja esittää vastakysymyksen. Mutta käytännön tasolla fobia voi estää koko keskustelemisen. Tai ei ole luonteeltaan sellainen, jota kiinnostaa muut ihmiset ja heidän elämänsä. Tai jokin tunnelukko saa aivot lukkoon siinä tilanteessa, jolloin pää lyö tyhjää.