Lue keskustelun säännöt.
Pahin itsetuhoisuustapaus jonka tiedät?
27.08.2017 |
Mikä on pahin itsetuhoisuuskeissi josta olet kuullut tai jonka tiedät? Kertokaa, sana on vapaa.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan minä. Pari kertaa anoreksian takia letkuissa, kerran muutenvaan, monesti lääkehiiltä ja sairaalakeikkoja, ei edes yhden käden sormet riitä laskemaan suht kovia lääkeyliannostuksia, päihdeyliannostuksia, päihdeongelma, kädet ja jalat täynnä arpia, jopa kasvoja viillelty, kuristanut olen itseäni monet kerrat, pari kertaa yrittänyt hirttäytyä kakarana toisella kertaa huono solmu ja toisella kertaa romahti se missä roikuin, ranteen yms muiden taipeiden ja kämmenien suonet olen aukaissut ja tämän takia kuolema oli kuulema erittäin lähellä. Itsetuhoisia parisuhteita ja lähtenyt vieraiden matkaan.
Eno sydänsuruissaan ajoi humalassa autolla lujaa sillanpylvääseen. Selvisi, mutta vammautui.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan minä. Pari kertaa anoreksian takia letkuissa, kerran muutenvaan, monesti lääkehiiltä ja sairaalakeikkoja, ei edes yhden käden sormet riitä laskemaan suht kovia lääkeyliannostuksia, päihdeyliannostuksia, päihdeongelma, kädet ja jalat täynnä arpia, jopa kasvoja viillelty, kuristanut olen itseäni monet kerrat, pari kertaa yrittänyt hirttäytyä kakarana toisella kertaa huono solmu ja toisella kertaa romahti se missä roikuin, ranteen yms muiden taipeiden ja kämmenien suonet olen aukaissut ja tämän takia kuolema oli kuulema erittäin lähellä. Itsetuhoisia parisuhteita ja lähtenyt vieraiden matkaan.
Niin ja ensimmäinen lääkeyliannostus mistä jouduin sairaalaan oli 12 vuotiaana ja päihdehoidossa 16v:nä. Itsemurhasta haaveilin 10 vuotiaana. Päihtyneenä olen uinut ja tavoitteena uida niin pitkälle etten takaisin jaksaisi. Myös päätäni olen pitänyt väkisin veden alla koska oli paha olo. Myös impannut olen yläasteella. Meinannut mennä junaraiteille mutta se estettiin. Olen ollut sellaisessa seurassa että uhattiin aseella. Varmaan näitä olisi lisääkin mutta nämä tuli ensimmäisenä mieleen
Eräs läheiseni on tehnyt itsemurhan. Oli minulle kova paikka ja siitä toipuminen kesti vuosia. Meitä itsemurhan tehneiden läheisiä on Suomessa paljon. Toivoisin, että ihmiset ottaisivat sen huomioon, ennen kuin puhuvat puolitutussa seurassa itsemurhan tehneistä tuomitsevasti tai vitsaillen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitähän tällä ketjulla haetaan. Eiköhän ne pahimmat ole niitä, jotka ovat sen itsetuhoisuutensa takia edesmenneitä. Kuten veljeni. Valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Määrätietoinen, vuosia kestänyt itsensä hengiltäjuominen. Kamalaa seurattavaa vierestä, kun mikään apu ei kelpaa. "Mä tiedän just, mitä teen." Rauha hänen muistolleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
Samantyyppinen tapaus omassa lähipiirissä on myös väkivaltainen ja varastelee. Hoitoa ei halua. Kuinka paljon paskaa pitäisi muiden ottaa tällaiselta henkilöltä vastaan? Saako rajat vetää kuinka monen varkauden tai väkivaltaisen käytöksen jälkeen? Entä jos toinen "vaan" kaataa paskaa niskaan ja vaatii apua, antamatta koskaan mitään (edes normaalia "mitä sulle kuuluu"-kiinnostusta) itse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
En ole se jolle vastasit, mutta kuinka monta vuotta pitää toista pyyteettömästi auttaa ennen kuin saa väsyä ja luovuttaa? 5? 10? 20? Saako helpostusta jos omassa elämässä on raskasta, esim. vakavia sairauksia vai pitääkö silloinkin vaan jaksaa ja jaksaa? Entä jos se "ystävä" ei koskaan anna mitään vaan aina vaan ottaa ja ottaa, eli käyttää hyväksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
Kyllä kuuntelin pahat olot ja vaikeat paikat ja sairaat kokemukset ja itsetuhoisuudet yksityiskohdista lähtien. Mitä muuta siinä voi tehdä, onko minun vastuullani "pelastaa" joku toinen ihminen? Kyllä sillä oli vanhemmat jotka tiesivät mitä tapahtui, ja on törkeää ajatella, että jos teinin vanhemmat eivät välitä, niin samanikäisen eli itsekin teini-ikäisen kaverin pitäisi.
Voi olla etten ollut kaikkia tapahtumia näkemässä, vaikka olinkin tuon ystäväni mukaan hänen ns. "paras ystävä". Onneksi en ollut näkemässä, koska pelkät tarinat noista itsetuhoisuuksista vaikuttivat omaan hyvinvointiini sen verran, että en olisi kyllä katsonut sellaista käytöstä livenä päivääkään. Olin se after-math -pskasankko vuosikausia, enkä kyllä kadu sitä etten ollut paikan päällä. Ja kaikkien muidenkin hänen kaverien puolesta sanon, että onneksi ei kukaan muukaan, tai ainakaan kovin moni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
Kyllä kuuntelin pahat olot ja vaikeat paikat ja sairaat kokemukset ja itsetuhoisuudet yksityiskohdista lähtien. Mitä muuta siinä voi tehdä, onko minun vastuullani "pelastaa" joku toinen ihminen? Kyllä sillä oli vanhemmat jotka tiesivät mitä tapahtui, ja on törkeää ajatella, että jos teinin vanhemmat eivät välitä, niin samanikäisen eli itsekin teini-ikäisen kaverin pitäisi.
Voi olla etten ollut kaikkia tapahtumia näkemässä, vaikka olinkin tuon ystäväni mukaan hänen ns. "paras ystävä". Onneksi en ollut näkemässä, koska pelkät tarinat noista itsetuhoisuuksista vaikuttivat omaan hyvinvointiini sen verran, että en olisi kyllä katsonut sellaista käytöstä livenä päivääkään. Olin se after-math -pskasankko vuosikausia, enkä kyllä kadu sitä etten ollut paikan päällä. Ja kaikkien muidenkin hänen kaverien puolesta sanon, että onneksi ei kukaan muukaan, tai ainakaan kovin moni.
Ei ollut sinun tehtäväsi häntä pelastaa ja ymmärrän ihan hyvin, että lopulta et enää jaksanut. Ystäväsi oli vakavasti sairas mieleltään ja hänen olisi pitänyt hakea "terapeuttinsa" muualta kuin sinusta.
Tämän ketjun luettuani todella säälin nuoria itsemurhakandidaatteja entistä enemmän. On yleisesti ok luovuttaa. Kaikkein vaikeimmin sairaat siis saattavat kärsiä vuosikausia, pitää ystäviään ainoina tukipilareina ellei kulmakivinä, mutta on kuitenkin ok saada lopulta tarpeekseen kaikesta tästä "hyväksikäytöstä", ja on ok jättää ja jatkaa omaa ja täten parempaa elämää. Nämä ihmiset lopulta siis pahimmassa tapauksessa menettävät sen ainoan syyn miksi elää, eli lähimmäisen rakkauden.
Ymmärrän kyllä, että toisen taakan kantaminen tuntuu varmasti lopulta oman onnen esteeltä. Mutta silti. Kuinka yksinäisiksi nämä ihmiset ovatkaan lopulta itsensä tunteneet... Aika surullista, minun mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
Kyllä kuuntelin pahat olot ja vaikeat paikat ja sairaat kokemukset ja itsetuhoisuudet yksityiskohdista lähtien. Mitä muuta siinä voi tehdä, onko minun vastuullani "pelastaa" joku toinen ihminen? Kyllä sillä oli vanhemmat jotka tiesivät mitä tapahtui, ja on törkeää ajatella, että jos teinin vanhemmat eivät välitä, niin samanikäisen eli itsekin teini-ikäisen kaverin pitäisi.
Voi olla etten ollut kaikkia tapahtumia näkemässä, vaikka olinkin tuon ystäväni mukaan hänen ns. "paras ystävä". Onneksi en ollut näkemässä, koska pelkät tarinat noista itsetuhoisuuksista vaikuttivat omaan hyvinvointiini sen verran, että en olisi kyllä katsonut sellaista käytöstä livenä päivääkään. Olin se after-math -pskasankko vuosikausia, enkä kyllä kadu sitä etten ollut paikan päällä. Ja kaikkien muidenkin hänen kaverien puolesta sanon, että onneksi ei kukaan muukaan, tai ainakaan kovin moni.
Ei ollut sinun tehtäväsi häntä pelastaa ja ymmärrän ihan hyvin, että lopulta et enää jaksanut. Ystäväsi oli vakavasti sairas mieleltään ja hänen olisi pitänyt hakea "terapeuttinsa" muualta kuin sinusta.
Todellakin terapeutti olisi ollut tuollaisessa tapauksessa se oikea olkapää, mutta kuinka moni skitso tai maaninen tai vaikkapa vain ad/hd hakee apua itse? Kuinka moni tuollainen potilas edes tietää olevansa oikeasti sairas tai vain tarvitsevansa apua?
Jotenkin tämä ja moni muu vastaava topikki ottaa pattiin. Olen kai luonnonoikku kun sanon, etten jättäisi somaattisesti (syöpäkortti tähän!) tai psyykkisesti sairasta lähimmäistä yksin, koskaan. Jos jättäisin, niin kärsisin koko loppu-onnellisen-elämäni tietäen, etten ikimaailmassa ansaitse sitä onnea jonka vuoksi ystäväni kärsimyksen kuuntelemisen jätin. En koskaan, en ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitti säännöllisen viiltelyn 11-vuotiaana, humala- ja kaaoshakuisen ryyppäämisen 13-vuotiaana. Veti ensimmäiset Tenoxit viinan kanssa 15-vuotiaana. On ahdistuessaan juonut itsensä kaatokänniin 15-vuotiaasta lähtien, puolet kerroista yksin. Päivystyskierre alkoi 16-vuotiaana, kun ryyppääminen muuttui satunnaiseksi sekakäytöksi. Ensimmäinen itsemurhayritys 17-vuotiaana.
20-vuotiaana oli "raitis", mutta saattoi juoda Antabuksen päälle alkoholia (pahinta mahdollista itsetuhoinen käytös mielestäni). 21-vuotiaana yritti toisen kerran itsemurhaa sekakäytöllä. Kolmas itsemurhayritys 24-vuotiaana, viilsi nivuset auki. Soitti itselleen ambulanssin ilmeisesti säikähdettyään itsekin.
Lopulta, vuosia kärsineenä hoksasin ettei kyseessä ole enää teiniangsti. En ole tämän "ystäväni" kanssa enää missään tekemisissä, enkä halua edes tietää onko elossa enää.
Ihana ystävä olet <3
No, voin sanoa, että kaikkensa antaaneena ei lopulta vaan enää JAKSA. Sellainen kiittämättömyys ja välinpitämättömyys paistaa lopulta läpi, kun mikään ei riitä. Silloin kun oma onnellisuus on ollut vaakalaudalla vuosikausia, on pakko oman mielenterveyden vuoksi olla terveesti itsekäs. Nyt saan lopultakin olla rauhassa onnellinen.
En ole edellinen, mutta ystävä ei ole oikea ystävä, jos on valmis jättämään toisen oman onnensa nojaan kun "oma onnellisuus on vaakalaudalla", olipa aikaa kulunut kuinka paljon tahansa. Oletko todella tehnyt/antanut "kaikkesi", minusta ei kuulosta siltä? Oliko ystävälläsi tukena ketään muuta kuin sinä? Jos olet kaikkesi tehnyt, niin miksi et hakenut ystävällesi apua kun itse et yksin voinut auttaa?
Toivottavasti muut ystäväsi tietävät, että vaikean paikan tullen valitset oman onnesi ensin. Jonain päivänä varmaan tietävät.
Kyllä kuuntelin pahat olot ja vaikeat paikat ja sairaat kokemukset ja itsetuhoisuudet yksityiskohdista lähtien. Mitä muuta siinä voi tehdä, onko minun vastuullani "pelastaa" joku toinen ihminen? Kyllä sillä oli vanhemmat jotka tiesivät mitä tapahtui, ja on törkeää ajatella, että jos teinin vanhemmat eivät välitä, niin samanikäisen eli itsekin teini-ikäisen kaverin pitäisi.
Voi olla etten ollut kaikkia tapahtumia näkemässä, vaikka olinkin tuon ystäväni mukaan hänen ns. "paras ystävä". Onneksi en ollut näkemässä, koska pelkät tarinat noista itsetuhoisuuksista vaikuttivat omaan hyvinvointiini sen verran, että en olisi kyllä katsonut sellaista käytöstä livenä päivääkään. Olin se after-math -pskasankko vuosikausia, enkä kyllä kadu sitä etten ollut paikan päällä. Ja kaikkien muidenkin hänen kaverien puolesta sanon, että onneksi ei kukaan muukaan, tai ainakaan kovin moni.
Ei ollut sinun tehtäväsi häntä pelastaa ja ymmärrän ihan hyvin, että lopulta et enää jaksanut. Ystäväsi oli vakavasti sairas mieleltään ja hänen olisi pitänyt hakea "terapeuttinsa" muualta kuin sinusta.
Todellakin terapeutti olisi ollut tuollaisessa tapauksessa se oikea olkapää, mutta kuinka moni skitso tai maaninen tai vaikkapa vain ad/hd hakee apua itse? Kuinka moni tuollainen potilas edes tietää olevansa oikeasti sairas tai vain tarvitsevansa apua?
Jotenkin tämä ja moni muu vastaava topikki ottaa pattiin. Olen kai luonnonoikku kun sanon, etten jättäisi somaattisesti (syöpäkortti tähän!) tai psyykkisesti sairasta lähimmäistä yksin, koskaan. Jos jättäisin, niin kärsisin koko loppu-onnellisen-elämäni tietäen, etten ikimaailmassa ansaitse sitä onnea jonka vuoksi ystäväni kärsimyksen kuuntelemisen jätin. En koskaan, en ikinä.
Tämäkin varmaan riippuu siitä kuinka paljon se toinen vaatii. Olen ollut tilanteessa jossa tuin ihmistä vuosikausia, sekä taloudellisesti, käytännön asioissa (vein ruokaa, siivosin, autoin papereiden pyörityksessä jne, otin välillä luokse asumaan) että olemalla läsnä ja kuuntelemalla (tuntikausien puheluita, myös öisin ja päivittäin/öittäin). Jossain vaiheessa oli vaan pakko ottaa etäisyyttä, kun en enää jaksanut. Minusta ystävältä kuuluukin saada ja odottaa tukea, mutta rajansa kaikella. Ei ystävä ole terapeutti, eikä voi olettaa että joku monen vuoden ajan käyttää päivittäin tunnin tai montakin ystävän auttamiseen, jättäen kaikki muut ihmissuhteet (puoliso, lapset, vanhemmat, muut ystävät) kakkossijalle sen yhden autettavan takia.
Tutkintavankilooissa näkee kuulema kaikenlaista itsariyritystä. Siellä on poistettu kaikki millä itsensä voi tappaa, mutta kielensä voi niellä ja siihen voi tukehtua. Tai sitten valelee ensin sellin paskalla ja sitten avaa ranteet nirhaamalla tiilen reunaan.
Ristinollasta tuli mieleen legenda LSD:tä vetäneestä narkista. Hän luuli olevansa appelsiini ja kuori itsensä leipäveitsellä.
Miehen armeija aikana tupakaverina oli joku pösilö, joka partahöylän terällä tms viilsi päästänsä ison luomen irti. Verta tuli kuulemma helvetisti. Taisi lähteä b-miehenä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Tutkintavankilooissa näkee kuulema kaikenlaista itsariyritystä. Siellä on poistettu kaikki millä itsensä voi tappaa, mutta kielensä voi niellä ja siihen voi tukehtua. Tai sitten valelee ensin sellin paskalla ja sitten avaa ranteet nirhaamalla tiilen reunaan.
Ristinollasta tuli mieleen legenda LSD:tä vetäneestä narkista. Hän luuli olevansa appelsiini ja kuori itsensä leipäveitsellä.
Miksi selli valellaan ensin paskalla?
Ihana ystävä olet